sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä




Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
206 sivua
Arvostelukappale
Omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma

Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua.
Tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle.
Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan lopu koskaan?
Kun keski-ikä tulee, se voi asettua ihmiseen hiljaa, kuin salaa hiipien, tai se voi iskeä ryminällä. Nuoruus on ehdottomasti takana, mutta tutut omaa itseä ja omaa elämää koskevat kysymykset mietityttävät edelleen. Mitä elämä tarjoaa keski-ikäiselle? Millaisia haaveita ihmisellä neljänkympin tuntumassa on? Kannattaako enää edes haaveilla? Onko keski-ikäisen ihmisen elämä ylipäätään niin kiinnostavaa, että hänet kannattaisi nostaa päähenkilöksi?
Muun muassa edellä mainittuja kysymyksiä pohtii Pauliina Vanhatalo kirjoituskokoelmassaan Toinen elämä. Lukija saa käsiinsä kirjailijan omaan keski-ikään sukeltavan, mutta samalla (ainakin tällaista keski-ikäistä lukijaa) yleisemminkin puhuttelevan teoksen. Toinen elämä on varsin itserefleksiivinen teos, joka sukeltaa kirjailijuuteen ja tavallisuuteen. Kirjailija jopa pohtii, että voiko hänen elämänsä olla liiankin tavallista (ja lukija täällä pohtii, voiko kirjailijuus koskaan olla tavallista, tosin tavallisuudellakin on eri kontekstinsa!).
Sujuvassa, hyvin kirjoitetussa tekstissään Vanhatalo pureutuu paitsi tavallisuuteen ja keski-ikään, myös elämään kirjailijana, äitinä, vaimona – itsenään. Hän pohtii tekstin luomista, kirjamessuja ja kustantajan järjestämiä tilaisuuksia, lomamatkoja, kodin sekasotkua, parisuhdetta, oman ajan tarvetta, esimerkiksi sitä miten sana “tyynymenu” saa parisuhdeviikonloppuna paremmin nalkkiin kuin ajatus lemmenleikeistä. Miten hyvin sain kiinni tuostakin ajatuksesta!
Kaikkea Vanhatalo käsittelee samalla kertaa kauniisti, hellästi, itsekriittisesti ja -lempeästi, raikkaasti ja hauskastikin. Jotkut kohdat, erityisesti vanhemmuutta käsittelevät, osuvat suoraan sydämeeni. Vanhatalo kirjoittaa esimerkiksi tulollaan olevasta ajasta, jolloin määritellään uudestaan lapsen ja vanhemman suhteen ehdot: Ajatus täyttää minut hetkittäin niin suurella haikeudella että pakahdun tunteen voimasta. Voi, niin minäkin. Lasten kasvaminen on ihanaa ja ihan kamalaa.
Vakiintuneiden keski-ikäisten tarinoissa ei ole tavatonta, että tapahtumisen laannuttua ja omien lasten tullessa teini-ikään nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Vakiintunut keski-ikäinen! Toisessa elämässä ollaan niin kiinni keski-ikäisyydessä että lukiessani aloin pohtia elämässään ja parisuhteessaan vakiintumisen sijasta keski-ikään vakiintumista. Luulen, että Vanhatalo kirjoittaa nimenomaan parisuhteen ja elämään vakiintumisesta, mutta ehkä se on myös eräänlaista keski-ikään vakiintumista? Asettumista omiin nahkoihinsa, ikäänsä, siihen missä on jo paljon elettyä mutta myös (toivottavasti) paljon elettävää, tulevaa, uutta.
Toinen elämä on hieno kirja, jonka kokonaisuudesta saa hyvin kiinni. Vanhatalo kirjoittaa omakohtaisesti ja silti raikkaasti. Hän ei kieriskele tai vello, vaan osaa pysähtyä hetkiin ja jatkaa niistä toisiin  monenlaisiin elämän palasiin.
Kieriskelen syyllisyydentunnossa kunnes tavallisuus pelastaa minut. Paikoin teksti lähenee aforismia, kuten Tuijakin huomaa. Vanhatalon tiivis, mietiskelevä tyyli on sellaista, mitä olen nyt näissä oman keski-ikäni ruuhkavuosissa kipeästi tarvinnut: tuntoja, joista saa helposti kiinni; hetkiä, joissa kirjailijan oma itsereflektio kasvaa lukijan itsepohdinnoiksi. Millainen minä olen, miten elämäni rakentuu, missä ovat tavallisuuden – minun tavallisuuteni – kipu- ja onnenhetket?
Ne ovat Vanhatalon kirjassa, minun elämässäni, siellä ja täällä.

--

Myös Kirjojen kauneudesta -blogissa on pidetty Vanhatalon kirjasta.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut



Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Sammakko 2018
Coal Black Mornings 2018
Suomentanut Sirje Niitepõld
Esipuhe Riku Korhonen
213 sivua
Brittiläinen muistelmateos
Maanalaisten asemien kohina ja hurina ja niiden omalaatuinen, pölyinen dieselin tuoksu aiheuttavat minussa vieläkin väristyksiä, ja kun pienenä kävelin usein Haywards Heathin rautatieasemalle, seisoin laiturilla ja katselin kaihoisasti raiteita pitkin pohjoiseen ja yritin nähdä välähdyksen kaupungin hohdosta ja lupauksista kaukaisuudessa. Lontoon suuruudessa on jotain, mikä tuntuu minusta lohdulliselta: anonymiteetti, varaus, valta, mahdollisuudet. All the love and poison [--]
Niin paljon kuin Lontoota rakastankin, kävin siellä ensimmäisen kerran vasta viime vuosisadan lopulla – tai uuden vuosituhannen kynnyksellä – vuonna 1999. Rakastuin kaupunkiin heti, mikä ei ollut yllätys, sillä olinhan lukenut Lontoosta paljon fiktiota ja tietokirjallisuutta, katsonut sinne sijoittuvia elokuvia, sarjoja jne. Mielikuvissani, jotka osoittautuivat todeksi, minun Lontoossani, olivat viktoriaaniset talot, puistojen vankkarunkoiset tammet, punaisen double-deckerit, metron loputon linjasto ja tietenkin brittiläinen popmusiikki.
Mutta tämä blogijuttu ei kerro Lontoosta, tietenkään ei. Se kertoo lukemastani kirjasta, jossa Lontoolla on tärkeä roolinsa. Se kertoo myös hieman rakastumisesta musiikkiin: noista androgyyneistä, tyylikkäistä hahmoista musiikkivideoissa, Lontoon (no niin…) metron liukuportaissa… Ja jotain se – tai ainakin lukeamani kirja – kertoo luokkatietoisuudesta ja -rajoista, lahjakkuudesta, pyristelystä ja Hiilenmustista aamuista, kuten Brett Anderson on muistelmateoksensa nimennyt.
Anderson on tunnettu Suede-yhtyeen nokkamiehenä, omaperäisen lauluäänen omaavana mustiin pukeutuvana tyyliniekkana, jokseenkin ajattomana ja silti niin 1990-lukulaisena. Vaikka rakastan (!) Sueden musiikkia, en ole niin suuri poptähtien elämäkertojen ystävä, että olisin ajatellut lukea kirjan. Sitten satuin kuulemaan jostain, että Hiilenmustat aamut on myös hyvää kirjallisuutta, ja kiinnostuin. Onneksi, koska se on: hieno muistelmateos ja hyvää kirjallisuutta, joka ristivalottaa enemmän muusikoksi kasvamista kuin muusikkoutta. Tämä on hyvä asia, koska Hiilenmustien aamujen kiinnostavinta luettavaa ovat ensimmäiset kaksikolmasosaa. Viimeinen kolmannes, joka ei ole turha sekään, keskittyy pitkälti Sueden muodostumiseen ja on luonteeltaan tavanomaisempaa muusikkomuistelmaa.
Yritys ymmärtää itseään on omakohtaisille muistelmille lie aina ominaista, ja siksi Anderson keskittyy paljon lapsuus- ja nuoruusvuosiinsa. Kronologisen milloin synnyin, mitä sitten tapahtui -kerronnan sijaan Anderson kertoo toisaalta kiinnostavia anekdoottimaisia yksityiskohtia perheestään, toisaalta sijoittaa kaiken yhteiskunnallisesti laajempaan keskusteluun.

Brittiläisen luokkayhteiskunnan alemmilla askelmilla kasvaneelle ei anneta kovin hyviä kortteja, mutta Andersonilla oli onni kasvaa sopivan eksentrisessä perheessä, jossa taiteellinen mutta samalla stoalaiseen tyyneyteen saakka käytännöllinen äiti ompeli Brettin ja tämän Blandine(!)-siskon vaatteet ja pukeutumissnobismia ja historiaa harrastanut taksikuski-isä kertoi härskejä vitsejä. Hiilenmustien aamujen 
 tulen sytyttäminen ja asunnon pitäminen lämpimänä oli vaikeaa  kodissa Andersonista kasvoi räkänokkainen, ylimielinen, hiukan sentimentaalinen poika, joka rakasti Marmite-piiraita, kasvoi halvasta lihasta tehdyllä kastikkeella ja oppi sitä myöten vihaamaan lihaa. Hänen suurin ruokahaaveensa olivat etikkasipsit: hän kuvitteli, että olisi aikuisena niin rikas että voisi ostaa kokonaisen pienen sipsivuoren.
Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti – samalla tyylillä muuten Riku Korhonen on kirjoittanut Sirje Niitepõldin suomentaman teoksen esipuheen. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).
Vaikka en muka kirjoittanut Lontoosta, kiertyy kaikki osin tuohon joen halkomaan metropoliin, erityisen hienosti Andersonin teoksen loppulauseissa, joita en tässä kerro. Sen sijaan kerron, että Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani (mikä sopii tähän, kun olen jo kertonut rakastavani vaikka mitä muutakin). Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta



Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
Gummerus 2017
The Girl You Left Behind 2012
Suomentanut Heli Naski
446 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani

Mutta kun Liv istuu ravintolassa, tapahtuu jotain outoa: hän näkee sen sellaisena kuin kauan sitten. Hän näkee Sophie Lefèvren tiskin takana ja kuulee saksalaisten saapaiden töminän vanhoilla jalavapuisilla lankuilla. Hän näkee pölkyn palavan takan arinalla, kuulee joukkojen marssivan ja tykkien jyrisevän jossain kaukana. Hän näkee katukiveyksen ulkona [--]
”Se on pelkkä maalaus”, Mo tokaisee hiukan kärsimättömästi, kun Li[v] kieltäytyy suklaafondantista ja tunnustaa, mitä miettii.
”Tiedän”, Liv sanoo.


Vuonna 1916 ranskalainen Sophie koettaa tulla toimeen kotikylässään, vaikka hänen miehensä, taiteilija Édouard Lefèvre on rintamalla sotimassa saksalaisia vastaan. Ja juuri saksalaissotilaita Sophie joutuu ravitsemaan, kun nämä illallistavat perheen hotellissa. Herr Kommandant, Friedrich, kiinnostuu suuresti taulusta, jonka mallina Sophie on poseerannut. 90 vuotta myöhemmin Lontoossa Sophien muotokuva koristaa nuorena leskeksi jääneen Liv Halstonin kotia. Taulu ja siihen liittyvät kysymykset muuttavat Livin elämän suuntaa.

Ensimmäinen lukemani Jojo Moyesin romaani Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on kahdessa ajassa kulkeva tarina valinnoista, omistamisesta ja (tietenkin) rakastamisesta.

Joskus luettua tulee verrattua ruokaan, olen lukenut historiallisen viihderomaanin (nostalgia)pikkuleipäkertoimella, nauttinut kirjallista Fazerin Sinistä, ja päässyt sushibuffemaiseen lukuähkyyn amerikkalaisen laatukirjallisuuden äärellä. Ja sitten on tällaisia donitsikirjoja: sellaista jo ennakkoon tuttua kirjallisuutta, joka ei juuri yllätyksiä tarjoa, mutta jonka tietää aluksi houkuttelevaksi ja maukkaaksi, mutta joka alkaa jossain vaiheessa maistua vähän liialta ja mieli halajaa jo jonnekin pienemmän ja silti pureskeltavamman pariin, ja jota ei voi kuitenkaan jättää kesken ennen kuin viimeinenkin suunpieliin tarttunut sokerihippunen on nuolaistu pois.

Ja, kas: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta toimii kuin nuo pahvilaatikkoon pakatut donitsit. Se on sujuvaa luettavaa, mukaansa tempaisevaa ja mukavaa ajanvietettä, jokseenkin ennalta-arvattava, hieman liiankin helppo.

Moyes kyllä luo miellyttäviä maailmoja ja osaa luoda romaanin, joka kietoo pauloihinsa. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä Sophien rinnalla kulkeminen koskettaa, vaikka henkilöhahmojen roolit ovat liiankin ilmeisiä ja etenkin alkuosiossa jo etukäteen arvattavissa, sittemmin – noh, pitäisi kai aina muistaa lajityyppi – epäuskottavia. 2000-luvun Lontoossa taas Livin maailmaan on helppoa solahtaa sisälle, joskin nuoren lesken elämässä on siinäkin lukijan kannalta paljon ennakoitavaa.

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta voisi takatekstinsä mukaisesti olla taideromaani, ja osin toki onkin, jopa eräänlainen kevytmysteeri siitä, mitä taulun mallille tapahtui ja mikä taulun kohtalo tulee olemaan. Tyttö jonka jätit taaksesi -maalauksesta kasvaa välikappale halulle ja vallalle, omille päätöksille ja kauaskantoisille ratkaisuille. Taidemaailman kuvausta, suomennoksen nimestä johdettavaa estetiikkaa, olisin suonut romaanissa olevan enemmänkin vaikka vähän siihen tyyliin kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen jännäreissä, joissa taidekin pääsee esille. Moyesin kohdalla taulu on enemmänkin väline kuin taidetta, vaikka maalaukseen romaanihenkilöiden kannalta paljon omakohtaista kytkeytyykin.

Kokonaisuuteen on helppoa syventyä jopa bussi-juna-bussi-yhdistelmäisellä työmatkalla. Jos Moyesin muut romaanit ovat vastaavanlaisia, niin voisin harkita hänen tuotantoaan vaikkapa lentokenttälukemiseksi. Tosin alkuvuonna yritin lukea Kerro minulle jotain hyvää -kirjaa, joka jäi kesken makuuni liian ilmeisen alkuasetelman vuoksi. Tähän nyt lukemaani minut sai tarttumaan ennen kaikkea aihepiiri: taide.

Palataan vielä noihin donitseihin. Ensimmäinen lukemani Moyesin romaani on enemmän tuollainen kaneli-sokeripäällysteinen omenamunkki, jonka itselleni pakkauksesta valitsin, kuin suklaadonitsi: siinä on kuitenkin kanelin kirpeyttä ja aavistus raikasta omenaa, ei pelkkää makeutta. Siinä on kaikessa helppoudessaan jotain todella pidettävää.

--
Myös Maija ja Mai ovat kirjoittaneet kirjasta.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys





Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I–III
Otava 2018, Otavan kirjasto
Never Mind 1992, Bad News 1992, Some Hope 1994
Suomentanut Markku Päkkilä
456 sivua
Brittiläinen romaanisarja

Hän näki saksanpaimenkoiran, takaa-ajajansa rantametsikössä, ja tunsi juoksevansa taas kahisevien keltaisen lehtien yli yhä pitemmin askelin. Kun koira lähestyi ja oli saamaisillaan hänet kiinni, hän alkoi tehdä yhteenlaskutoimituksia ääneen ja ponkaisi viime hetkellä ilmaan ja katseli pian maailmaa puiden latvojen tasalta kuin merilevää veneen partaan ylitse. Hän tiesi, ettei saisi nukahtaa ikinä. Alapuolella saksanpaimenkoira pysähtyi äkisti, niin että kuivat lehdet lentelivät, ja nappasi hampaisiinsa kuivuneen oksan.

Joidenkin kirjojen saaminen suomeksi ottaa aikansa. Edward St Aubynin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä (tai kirjailijan omasta elämänkokemuksesta ammentava) Patrick Melrose -sarja on sellainen. Sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi Isossa-Britanniassa jo vuonna 1992. Nyt viisiosaisen romaanisarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu yhteisniteenä nimellä Loistava menneisyys. Sarjan kaksi jälkimmäistä osaa näyttävät googlettelun perusteella ilmestyvän suomeksi myöhemmin tänä vuonna nimellä Toivoa sopii. Isossa-Britanniassa kirjat on julkaisu paitsi erillisinä romaaneina, myös yhteisniteenä The Patrick Melrose novels.

Nyt ilmestyneen kolmen ensimmäisen Patrick Melrose -kirjan suomalainen yhteisnide on erinomaisesti nimetty. Mikä loistava menneisyys Patrickilla, mutta myös hänen vanhemmillaan on. Miten kaikki olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan, hienosta (!) menneisyydestä kurottuvaksi upeaksi, dickensläisen loistavaksi tulevaisuudeksi. Olisi, jos. Jos Patrickin vanhemmat eivät olisi sellaisia kuin ovat: lastaan karaiseva, vihaava, raiskaava isä, ja lääkkeistä unohduksensa hakeva äiti. Kumpikin yläluokkaisia, hienoja juhlia järjestäviä ihmispoloja, joista etenkään isää kohtaan ei voi tuntea muuta kuin vihaa. Ei ihme, että Patrick ajautuu huumeiden maailmaan, mutta unohdusta hän ei niistäkään saa.

Loistava menneisyys katsoo paitsi perhettä ja sen ainoaa poikaa, myös kokonaisen yhteiskuntaluokan elämää: elostelijoita, silmänsä sulkevaa väkeä, noita prameutta ja näyttämistä vieroksuvia mutta silti kaikista muista erottuvia ihmisiä. Kaikkia heitä, joille maailma antaa mahdollisuudet ja ottaa ne samalla (osin) pois. St Aubynin käsittelee kaikkea samalla kertaa raadollisesti ja oudolla rakkaudella. Ja miten hän kirjoittaakaan! Viiltävästi, ironisesti, pohjamudissa ryömien, lennokkaasti, kipeästi, kauniisti. Kun Patrick näkee kuolleen isänsä ruumishuoneella, näyttää isä siltä kuin olisi pitänyt kuolemaa muotivillityksenä – aina muiden yläpuolella. Kun Patrick öisen riivauksen jälkeen koettaa heräillä, tuntee hän miten aurinko paistaa saman vanhan yllä, koska vaihtoehtojakaan ei ole.

Ensimmäisen, Mitäs pienistä -osuuden (tai toki oikeammin: kirjan), pieni Patrick. Voi häntä, helvetti hänen vanhempiaan! St Aubyn kirjoittaa lapsesta, jota toisaalta kukaan ei huomaa ja jonka toisaalta joku, oma isä, huomaa liikaa: julmasti, sairaasti, pahaa tehden. Ei tarvitse ihmetellä, miksi toinen kirja Ikävä juttu, keskittyy niin paljon huumeiden määräämään maailmaan. Huumeet, tai niiden tarjoama yritys unohtaa, vievät miestä, mutta narkkarikuvauksessakin Patrick, tai Aubyn, huomaa olennaiset erot, luokkasidonnaiset: kadunmies ja Patrick ovat kumpikin huumeiden ja oman vihansa orjia, mutta vain jälkimmäinen voi jakaa seteleitä hotellin ovimiehelle. Kolmannessa, jonkunlaista armoa tai sovitusta hakevassa Toivon mukaan -kirjassa pohditaan jo sitä ohimenevää harhaa, että maailma on oikeasti olemassa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hallittuja ja samalla lukijaa ravistelevia. Teksti on tyylipuhdasta, juuri sellaista kuin yläluokkaan kuuluvan britin voisi kuvitella kirjoittavan. Ilmaisut ovat hiottuja, mutta vaikka snobismi on tietoista, ei sitä näytetä, se tiedostetaan. Kauneus, pahan runollisuus, asettuu ihmiseen. Tematiikassa on oikeastaan osin (tietenkin vain osin, sillä Jude kasvaa orpokodissa, Patrick ulkoisesti hienoissa puitteissa, ja Juden tarina on kokonaan fiktiota, Patrick-fiktiossa on osa totuutta) samaa kuin vuosi sitten lukemassani Hanya Yanagiharan Pienessä elämässä. Molemmat teokset ovat koskettavia, rajuja ja syviin vesiin sukeltavia, kummastakin pidin paljon, molemmat asettuivat jonnekin ihon alle. Mutta siinä missä Yanagiharan teos on vetävämpi, lukuromaanimaisempi, kirjoittaa St Aubyn tyylitajuisemmin, kulttuurin eri kerrostumat enemmän huomioiden, ja – noh – brittiläisesti. Silloin kun erilaisia piikkejä on tarpeeksi, antaa St Aubyn tilaa tyylitajuiselle ironialle (edit. suoranaiselle hauskuudellekin):

”Olen pahoillani, että hän eli.”
Mais sans lui… ilman häntä sinua ei olisi olemassa.”
”Tällaisissa asioissa ei pidä olla egoisti”, Patrick sanoi hymyillen.


Kaikki on monikerroksista, sillä yksinkertaistamisessa oli vaaransa ja se vaatisi veronsa aikanaan. Onko Loistava menneisyys selviytymistarinan alku? Luulen niin, ainakin Edward St Aubynin omaa elämäntarinaa ajatellen. Samalla uumoilen, ettei tarina ole miltään osin tavanomainen, vaan että se jatkuu yhtä edelleen kipeänä, syystäkin suoranaisen vihan käsittelynä. Jään odottamaan kirjasarjan kahden viimeisen osan suomennosta mielenkiinnolla ja innolla.

Loistava menneisyys on teos(kokonaisuuden osa) monikerroksisesta kaltoinkohtelusta, ylimielisyydestä kumpuavasta yläluokan ja tarkemmin ihmisyyden rappiosta, halveksunnasta, sukupolvelta toiselle siirtyvästä kusipäisyydestä. Mutta se kertoo myös ikuisesta kaipuusta saada olla arvostettu ja rakastettu, yrityksestä unohtaa ja kohota takaisin elämään. Koko ajan se on – nimeään mukaillen – loistavaa kirjallisuutta.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pääsiäistoivotus


Lukemista on aloiteltu ja suunniteltu, replikamuotoinen koriste kaivettu esille, käsi on käynyt jo karkkikulholla, ketuksi naamioitunut koira nukkuu. Siinä kotipääsiäisen aineksia lankalauantaina.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille Lumiomenan lukijoille!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme



Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Fabriikki Kustannus 2018
We Have Always Lived in the Castle 1962
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Kristian Jalava
198 sivua
Yhdysvaltalainen goottiromaani

”Jos olen vielä maisemissa”, hän sanoi, ja minua kylmäsi. Istuin nurkkaani Jonas sylissäni ja katselin, kuinka hän liikkui ripeästi ja ääneti valoisassa keittiössämme. Kohta hän pyytäisi minua kattamaan meille kolmelle pöydän ruokasaliin, ja illallisen jälkeen istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Blackwoodien komea sukutalo on hiljainen: kartanoksi tai linnaksi luokiteltavassa talossa asuvat enää vain sisarukset Merricat ja Constance Blackwood sekä heidän pyörätuolissa oleva setänsä Julian. Koko muu perhe on kuollut joitakin vuosia aiemmin. Kotikylässään Blackwoodit ovat tunnettuja, mutta suuresti inhottuja, ovathan ne vanhastaan vauraita – hyvä etteivät kylve rahoissaan – ja muista eristäytyviä. Vain Merricat vierailee kylässä asioilla: kirjastossa, kaupassa, kahvilassa. Blackwoodit haluavatkin pitää muun maailman kotinsa ulkopuolella. Merricat keksii voima- tai taikasanoja suojatakseen pienen perheensä maailmaa, mutta onko sanoilla mitään tehoa enää sitten, kun edesmenneen isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku saapuu paikalle?

Amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotanto on noussut jonkinlaisen tuoreemman kauhu- tai goottivaikutteisen klassikon asemaan. Kustantajan, julkaisuohjelmallaan lähes aina ilahduttavan turkulaisen Fabriikin, tiedotteen mukaan Jacksonin romaani Linna on aina ollut kotimme on paitsi vinksahtanut goottilaisen kirjallisuuden klassikko, myös teos jossa ”tyttökirjat ja salapoliisitarinat kohtaavat”. Tähän tyttökirjojen ja pientä outoa twistiä sisältävien teosten ystävään mainos puri.

Ja mainos myös päti. Tunnelmaltaan Jacksonin romaani on kuin kulkisi jossain alkuiltaisessa hämärässä juuri ennen kuin sumu ehtii kietoa kaiken ympärilleen, mutta ei vain sumu, vaan myös ulkopuolisten pahansuopuus, oman edun tavoittelu ja joukkohysteria.

Juonellisesti ja kielellisesti (Laura Vesannon oivallisen suomennoksen perusteella) kokonaisuus kulkee hyvin. Jopa niin sujuvasti, suorastaan viihdyttävästi, että aloin pohtia romaanin klassikkoasemaa. Tai: tietenkin aloin pohtia sitä. Milloin ja miksi 1960-luvulla ilmestynyt teos muuttuu tai voidaan nimetä klassikoksi? Onko syynä kirjan yhteiskunnallisen painavuus? Omalaatuisuus? Genre? Kirjailijan elämäkerrasta kumpuavat perusteet? Kaikki yhdessä?

Linnan on aina ollut kotimme klassikkouteen on varmasti monia syitä, joista vähäisimmät eivät takuulla ole se, että Jacksonin tuotanto on tavallaan löydetty uudelleen 2000-luvulla (vertailukohdaksi voisi nostaa vaikkapa sinänsä hyvin erilaisen teoksen, John Williamsin Stonerin), ja silloinhan sana klassikko toimii hyvin niin lukijoiden puheissa kuin teoksen markkinoinnissa. Ja toki yli 50-vuotiasta kirjaa voi kutsua klassikoksi, jos ja kun teosta edelleen luetaan ja ehkä rakastetaankin. Toiseksi lajityyppi, tyttökirjahenkinen mysteeri, vetoaa moniin – etenkin, kun Jackson luo omanlaisensa maailman ja persoonalliset hahmot. Henkilöhahmot kantavat monista klassikoista tuttuja piirteitä. Orpo Merricat on nuori, kirjoja rakastava ja paljon menettänyt minäkertoja, jolla on outoja tapoja ja tiettyä Blackwoodien ylpeyttä. Merricatin näkökulma myös kuljettaa kertomusta. Toisaalta isosisko Constance, omituinen setä ja melkein aina läsnä oleva Jonas-kissa sopivat kaikki tyttökirjaklassikkomaiseen tarinaan.

Ennen kaikkea Linna on aina ollut kotimme on kuitenkin mysteeriromaani, jossa goottihengen mukaisesti saattaa tuntea talossa olevan vihankin. Talo ja siihen liittyvät salaisuudet, kuten Merricatin ja Constancen muun perheen kuolema, ovat mieltä kiehtova arvoitus. Merricatin tapa hakea suojelussanoja liikuttaa ja viehättää. Perhesiteiden rinnalle keskiöön nousevat ennakkoluulot, yhteiskuntaluokkien erot ja ulkopuolelta eri tavoin kohdistuvat uhat, joista voi keriä auki useita kerroksia. Tämä kaikki tekee Jacksonin romaanista tietenkin sopivan universaalin, mutta myös sillä omalla twistillään erottuvan.

Teemoja on siis paljon, mutta itse romaani on tiivis ja nopealukuinen. Teoksen lopussa on Fabriikille ominaiseen, ihastuttavaan tapaan listattu tyyliin sopivia kirjoja. Mukana ovat muun muassa Sayersin Myrkkyä, Watersin Vieras kartanossa ja Wyldin Kaikki laulavat linnut (jonka aion piakkoin lukea). Mainittujen romaanien ystävät nauttivat varmasti myös Jacksonin teoksesta.

Perusteluja tämän klassikoksi nimetyn teoksen julkaisulle Suomessa siis riittää. Linna on aina ollut kotimme on niin teemojensa kuin tunnelmansa vuoksi kiehtova ja otteessaan pitävä kirja, hyvällä tavalla vanhanaikainen ja silti jopa hieman ilkikurinen, ei missään kohtaa liian vakavasti itseään ottava. Ei olekaan ihme, että romaanin pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala 2018
210 sivua
Kansi Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimaista lyhytproosaa




Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.

Kirjabloggaaja K muistelee juuri lukemaansa: Eeva Turusen lyhytproosakirjaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Kirjabloggaja K lukee paljon. Hän lukee: nojatuolissa, sohvalla, sängyssä, bussissa, puuroa keittäessä. Hän ei lue: saunassa, suihkussa, kaupassa. Onko olemassa muita paikkoja, joissa hän ei lue? Tietenkin on.

K lukee mieluiten:
kirjoja
kirjoja, jotka sisältävät tarinan
jotka eivät sisällä tarinaa,
mutta joiden kieli on erityisen kiehtovaa

kirjoja

jotka puhuttelevat

ovat ihania (tai kamalia, sopivasti kamalia, kamalan hyviä)

tuovat jotain uutta

haastavat (hyvällä tavalla)

antavat jotain tarttumapintaa

mm. edellä mainittuja bloggaja K lukee.

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ei ole tarinavetoinen kirja. Ei tietenkään, koska sen sanotaan sisältävän "outouksia kaihtamatonta kerrontaa". Hyvä! Se on rakenteeltaan ja kieleltään kikkaileva ja taidokas. Haastavakin se on. Antaako se tarttumapintaa? Ei (ensin), joo (sittenkin), ehkä (eniten). Tuoko se jotain uutta? Kosolti. Onko se ihana? Pitääkö sen olla?

Bloggaaja K muistelee lukemaansa ja laatii passistin. Tai ei: hän yrittää laatia pastissin. Hän ei halua kirjoittaa korneja lauseita, mutta ne ovat usein helppoja.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta.
Olipa ihanaa luettavaa.

Oliko? Ei. Oli. Ei, ei ihanaa. En tiedä. Sanoja ei tahdo löytyä, koska Eeva Turusen kirja on erikoista luettavaa Neiti U muistelee ihmissuhdehistoriaansa -kirjalle ei löydy heti vertailukohtaa ja K on niitä ihmisiä, jotka haluavat sijoittaa lukemansa jonnekin mielensä kirjakartalle. Kirjabloggaaja K muistelee lukeneensa kissan anaalirauhasista, oikeassa olevista kukista, telttailusta, entisistä ja nykyisistä seurustelukumppaneista, pojasta joka tarkkaili sepelkyyhkyä tai lumikkoa, kiireettömistä lunneista, neitiherrasta, kirjeestä isännöitsijälle. K muistelee myös lukeneensa suoraa kerrontaa, listoja, tajunnanvirtaa. Hän muistaa kummastelleensa, nauraneensakin (hyvällä tavalla. Sulkeet). Hän muistaa valokuvanneensa muutaman sivun.

Kirjasta bloggaja K lukee, että: ”vanha äidinkielenopettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois

Bloggaaja muistaa kuulleensa saman
Mutta yhtä hän miettii: onko sillä niin väliä? (Koska joskus sulkeissa voi kertoa sellaista, mitä ei muuten halua. Miten turhaa, muuten, tässähän se teksti on oli sulkeita tai ei.)

Kirjabloggaja K ei siis tiedä, pitikö hän lukemastaan. Sen sijaan K saattaa hyvinkin pitää siitä, ettei tiedä mitä mieltä Turusen kirjasta on

koska on aina ilo tulla kirjan yllättämäksi.

K hymyilee

hyvälle hämmennykselle. Kuinka ärsyttävää –
ja virkistävää
.


torstai 22. maaliskuuta 2018

Blogivieraissa (sis. arvonta): takkiongelma ja muuta vaatteista



Blogivieraissa 3: Vaatekaapilla

Kevätpäivänseisaus on takana ja ihminen haluaa kaikkea uutta: kukansiemeniä, matkoja, uuden maton, sohvatyynyt, lenkkireittejä, kirjoja, kevättakin. Jollain tapaa kaikki mainitut ovat toteutettavissa jossain vaiheessa vuotta. Viimeksi mainittu on kirjojen ohella niin ajankohtainen asia, että se saa kunnian olla tämän Blogivieraissa-postaussarjan aloitusaihe.

Nyt siis kurkistetaan kirjabloggaajan vaatekaappiin. Tämä bloggaaja näet kaipaa kaappiinsa täytettä uuden takin verran. On näet käynyt niin, että vanhoista välikausitakeista se rakkain on ”kutistunut” kaapissa talven aikana. Voi ei! Nyt haussa on siis välikausitakki. Sellainen IHANA, monikäyttöinen luottotakki.

Luottotakissa on toki muttansa: parka vai trenssi? Trenssi olisi ihana tyylitakki kaupungille ja mahdollisiin parempiin menoihin, mutta parka olisi niin sanotusti enemmän minua. Siksi kysynkin teiltä mielipidettä.

Katsokaa yläkuvan takkeja: mitä niistä? Mikä on mielestänne hienoin? Kaunein? Monikäyttöisin? Minulle sopivin? Ihan vaan randomisti paras?

En erittele takkien merkkejä, koska Lumiomppu ei ole vaatemainostyyliblogi (mutta luen kyllä innolla monia hyviä vaatteita esitteleviä blogeja ♥) ja koska merkit saattaisivat ohjata äänestystänne. Kerron kuitenkin, että joukossa on yksi minulle tutun valmistajan takki, jonka uskon olevan erinomaisen laadukas. Mukana on myös vegaaniseksi ja eettiseksi luonnehditun valmistajan takki. Takit ovat suurimalta osin puuvillaa, mutta yhdessä kaunismallisessa päällyskangas on osin polyesteria. Osa takeista sopii reippaampaan menoon, osa hienosteluun. (Ulkoilutakkeja minulla on kyllä ihan sopivia ennestäänkin, mutta.)

Siis, takkikommentteja, pliis!


Samalla kun vaatekaapin täytettä mietin, voisin hieman valottaa joitakin omia pukeutumismieltymyksiäni. Ensin sanon, että arkisin kuljen melkein aina farkuissa ja neuletakissa. Kirjamessuilla kuulen usein, että olen mekkoihmisiä. No, olen aika laiska lähtemään sosiaalisiin menoihin. Kun sitten harvoin lähden (messuille, teatteriin, konserttiin), niin mielelläni pukeudun mekkoon. Kesä on toki eri asia, silloin on ihanaa laittaa ylle trikoomekko ja nopeasti sujautettavat kengät. Ah, autuutta.

Vaatteiden hamstraamisen suhteen koetan olla järkevä. Sorrun toki heräteostoksiin, mutta niitä estääkseni olen esimerkiksi tälle keväälle laatinut ostoslistan, jolla on nyt takin lisäksi kolme vaatetta. Koetan myös pitää vaatekaappini sisällön määrän vakiona, eli kierrätän sellaisia hyväkuntoisia vaatteita, joita en enää pidä (tai jotka eivät mahdu ylleni, nyyh). Pyrin suosimaan luonnonkuituja, mutta alla olevissa kuvissa on yksi kierrätyspolyesterista valmistettu kolttu (liekö viherpesua). Pääsääntöisesti koetan käyttää vaatteet loppuun saakka.

Vaikka olen tylsä arkipukeutuja, rakastan tiettyjä asioita. Kuten:



persoonallisia yksityiskohtia neuletakeissa (hah, eniten pukeudun silti mustaan ja harmaaseen)



satukirjamaista kuviointia mekoissa (vaikka suurin osa mekoistani onkin yksivärisiä trikookolttuja)



ja vaatteita, joiden kauluksessa on joku juttu.


Olen ehdottomasti villasukkaihminen. Lempisukkani ovat anoppini (kuvassa kirjavat ja raidalliset) ja ystäväni (lemmikinsiniset Marikki-sukat) neulomia. Kotini lattiapinta-alasta iso osa on kivilaattaa, joten villlasukat lämmittävät sekä jalkoja että mielen tasolla myös sydäntä. Juuri tätä kirjoittaessanikin Marikit ovat jalassani (pakko sulkeissa huomauttaa, että tämä päivitys on ajastettu torstaiaamulle, kirjoitin tämän keskiviikkoiltana). ♥



Koruja käytän päivittäin. Minulla on tietenkin joitakin elämän isoihin tapahtumiin liittyviä koruja, jotka ovat niitä rakkaimpia ja jotka olen saanut lahjaksi. Itselleni sorrun toisinaan ostamaan koruja, joilla on joku tarina, mielellään kuvataiteeseen, kirjallisuuteen tai tv-sarjoihin liittyvä, kuten kuvassa näkyvät Jane Austen -korvikset, Gilmore Girls -rannekoru (jota käytän vain alkutalvesta, nyt en enää halua haistaa lunta, vaan keväisen maan) ja John Singer Sargentin Carnation, Lily, Lily, Rose -maalauksen innoittamat korvakorut. Teen koruostoksia museokaupoissa ja Etsyssä. Rakastan myös kotimaisia puukorviksia.




Joskus koruostos ei sittenkään osu omalla kohdalla oikeaan. Olen vuoden sisällä kehittänyt oudon ihastuksen Outlander-sarjaan. Oudon siinä mielessä, etten tiedä onko sarja erinomaisen hyvä vai vain kummallisella tavalla koukuttava - luultavasti vähän kumpaakin. Sen tiedän, että sarjan visuaalinen ilme, kuten maisemat ja puvustus, on kiehtova. Syksyllä tilasin Etsystä vähän sitä sun tätä (puhelinkuorenkin, johon muuten on painettu John William Waterhousen The Lady of Shalott) ja päädyin ostamaan Outlanderin innoittaman korun.

En käytä korua, joten laitan sen nyt arvontaan täällä. Arvontaan osallistuu, kun kommentoi tätä postausta (kommentoida saa toki osallistumatta arvontaankin, ilmoita siis että oletko mukana vai et
). Koru on ihan uusi, joten sen voi antaa vaikka lahjaksi jollekin Outlanderin, Skotlannin tai sudenkorentojen ystävälle. Suoritan arvonnan lankalauantaina ja ilmoitan voittajan tässä postauksessa. Onnea matkaan.


♥♥♥ HUOM! Takki on tilattu ja arvonta päättynyt! Koru lähtee Tiinalle Kirjaluotsiin. Onnea Tiinalle, lämmin kiitos kommenteista kaikille! ♥♥♥


Ja takkikommentin lisäksi olisi tietysti kiva kuulla, millaisia pukeutujia te olette.

P.S. Kirjablogin hengen mukaisesti vielä lukuvinkki: Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi.


Takkikuvat valmistajien sivuilta.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat



Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018
368 sivua
Kansi Jenni Noponen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ymmärtää olevansa niitä, joiden ohi laulut ja valssit kulkevat niin että hädin tuskin sormenpäillä ehtii niiden reunoja hipaista tai hetken liepeissä roikkua. Hän ymmärtää, että on kestettävä yksin. Ymmärtää, että ne ovat toiset ihmiset, joilla on valta ja voima päättää muiden rakkauksista. Lujat ja horjumattomat heikkojen ja epäröivien, oikeat väärien. Hänenkaltaistensa haaveet on vain tapettava ja haudattava maan poveen. Sillä mitä muuta se on kuin syntiä, tuulentavoittelu ja tanssi.

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla. Maailma on paikoillaan: kalavedet ja pellot, Siionin laulut, oikeat kaupat, ihmisille asetetut paikat tässä elämässä. Maailmaan eivät kuulu: SMP, televisio, E-liikkeen kaupat, kirkkokuoro, metsästysseura. Aaron ihailee pappaa, mutta rakastaa mummiakin. Pappa, isänisä Taisto, tuntee luonnon ja hellii puutarhaansa. Mutta Taisto hoitaa kokouksissa myös niitä, jotka ovat liikkeen näkökulmasta syntiä tehneet. Aliisa, Aaronin äidinäiti, laulaa kirkkokuorossa, kuuntelee oopperaa ja muistaa ajat ennen hoitokokouksia. Äidin sisko Auroora puolestaan ajatelee tähtitaivasta ja rakastaa väärää ihmistä. Luonnon ja ihmismielen valot ja varjot vuorottelevat, kun itse kukin koettaa pyristellä maailmassa sellaisena kuin he sen oikeaksi kokevat.

Muutama vuosi sitten ilmestynyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoi nuoren lestadiolaisparin tarinan, joka herätti paljon julkista keskustelua sekä naisen asemasta herätysliikkeessä että vanhempien väsymyksestä. Nyt Rauhala jatkaa saman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisten, parissa. Tuore romaani Synninkantajat kuljettaa 40 vuoden takaiseen aikaan, jolloin synnintekijöiksi katsottuja ihmisiä koetettiin eheyttää hoitokokouksissa: Teki parannuksen television katselusta ja E-liikkeestä. Siunaus. / Teki parannuksen pappisseuralaisten tukemisesta ja kososlaisuudesta. Siunaus. / Ilmoitus aikaisemmin sidotuista, parannukseen taipumattomista D. F.:stä, E. G:stä ja F. H:sta. Todettiin heidän jäävän sidottuun tilaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan.

Vaikka romaani sijoittuu noin 40 vuoden taakse, ovat sen keskeisaiheet, valta yhteisön sisällä ja ihmisen pyristely omien kipujensa kanssa, alati ajankohtaisia. Monikerroksisessa romaanissa ihmisen suhdetta yhteisöön, uskoon, läheisiin ja omiin, yksityisiin tuntoihinsa valottavat kaikki neljä keskeishenkilöä: Aaron, Aliisa, Auroora ja Taisto. Heidän kokemusmaailmansa lisäksi Rauhala kuljettaa romaaninsa halki yksityisen ja yleisen rajat rikkovia ”Matkakertomukseksi” nimettyjä lukuja.

Taivaslaulun lukeneet arvaavatkin, että Synninkantajien kieli on kaunista, paikoin hyvinkin maalailevaa: on hitaasti lipuvia revontulikaaria ja elämän etenemisestä kertovia perhosia. Toisaalta on myös aistien konkretiaa, tervan tuoksua, vasta kypsyneen kalan taivaallista, meren ja tuulen, makua. Kaunis kieli toimii myös jonkinlaisena peilinä suhteessa hoitokokousten surullisiin päätöksiin, jotka erottavat ja rikkovat ihmiset. Ennen kaikkea kieli liikuttaa lukijan mieltä – kuten Auroora pohtii: Sinulle ja iltatähdelle kerron tulevat päivät ja toiselaiset illat, joina ei tarvitse enää kävellä kauas kohdatakseen vaan ainoastaan kääntyäkseen puoleen. Voi, sitä todellakin lukiessaan toivoo Aurooralle, Aliisalle, aikuisten julistusten ja tekojen ristiriitaisuuksien keskellä elävälle Aaronille, joka miettii miten Jumala koettelee kovimmin niitä joita rakastaa hellimmin. Ja miksei Taistollekin, kunpa hän oppisi olemaan armollinen – jotenkin, joskus.

Romaanihenkilöiden sisäiseen maailmaan on helppo päästä kiinni. Päästä siihen maailmaan, jossa toisia koetetaan hallita päätöksillä, jotka eivät perustu mihinkään ikiaikaiseen tai edes vanhaan, vaan ovat romaanin tapahtuma-aikana kohtalaisen tuoreita. Eikö nytkin, erilaisissa uskonnollisissa ja poliittisissa liikkeissä mutta yhtä lailla kulttuuri- tai urheilumaailmassa (vrt. viimeaikaiset uutiset), ihmisiä ole pyritty hallitsemaan: päästämään lähelle, sulkemaan ulos, määrittelemään säännöt ja paikat. Tämä on mielestäni Rauhalan romaanin ydinkysymys: kuka määrää ja päättää, miten yksilö voi noudattaa oman sydämensä ääntä maailmassa?

Myötäeläminen henkilöhahmojen kanssa todentuu vahvasti Rauhalan romaania lukiessa. Heidän puolestaan kokee kalavedet ja metsän neulasmaton, heidän kanssaan tuntee yksinäisyyttä, yhteyttä, vanhemmuuden kipukohtia. On selvää, että ristiriitaisimmaksi hahmoksi nousee Taisto, joka on toisaalta hellä, toisaalta uskossaan tiukka, toisaalla on rakkaus, toisaalla jyrkät sanat ja päätökset. Taisto herättää vihaa ja silti hän on vanha, hauras mies, joka näkee perhoset ja hellii pojanpoikaansa. Rauhalalla on tarkka psykologinen silmä: kukaan ei ole yksinomaan paha, vaikka on sitäkin. Miten paljon ihmisten välejä repivää voi pieni päättäjien ydinjoukko saada aikaan.

Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston kautta yksi (toivottavasti) jo mennyt aikakausi avautuu: lähihistoria, herätysliikkeen kipeimmät kohdat. Moninäkökulmaisuus avaa hoitokokouksia laaja-alaisesti, mutta sisältä, liikkeestä, päin katsoen. Välissä olevia Matkakertomus-lukuja on hetkittäin vaikea sijoittaa kokonaisuuteen, mutta ne valottavat uskonnollista valtaa aina reformista amerikkalaisiin maailmanlopun odottajiin – ja niiden mukana olo romaanissa tulee sinänsä perustelluksi. Kokonaisuus on hallittu, painokas, kaunis. Viimeisille sivuille sisältyy sydäntä lämmittävä yllätys.

Synninkantajat ovat herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia. Prologin lauseessa oleva ihmetys jää mieleen väräjämään: En voi olla ihmettelemättä, miten monta merkitystä rakkaudella on. Niin, mikä on rakkautta, mikä valtaa.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

8 x äänikirja: Miniarvioita ja pohdintaa lukuaikapalveluista



Yhdeksän vuotta sitten, keväällä 2009, olin ostanut itselleni iPodin, sellaisen halvimman mahdollisen mallin, koska ajattelin että vanha simpukkamallinen Nokia-puhelimeni riittäisi: mihin sitä ihminen nyt puhelinta tarvitsisi paitsi puheluihin, tekstiviesteihin, rakeisten kuvien ottamiseen ja satunnaiseen matopelin pelaamiseen. :D Latasin iPodiin lempimusiikkiani ja muutaman äänikirjan, joita en tahdostani huolimatta osannut oikein kuunnella. Se oli kuitenkin alku.

Vajaa vuotta myöhemmin, toukokuussa 2010, olin hankkinut itselleni älypuhelimen ja ladannut siihen koko joukon niitä sovelluksia, joita edelleen käytän. Blogejakin aloin lukea puhelimella. Saman vuoden syksyllä tutustuin ihmiseen, joka kuunteli paljon äänikirjoja. Häneltä sain hyviä kirjasuosituksia, äänikirjatarjontakin taisi kasvaa. Varovaisen innostuneena kirjoitin ensimmäiset äänikirjabloggaukseni (tämän kesällä 2010, tämän sitten seuraavana vuonna, kun oikeasti innostuin). Aina ajoittain ostin itselleni äänikirjan iTunesista, mutta enimmäkseen kuuntelimme koko perheen kanssa äänikirjoja autossa. Vasta ns. lukuaikapalvelujen, ensin BookBeatin ja hieman myöhemmin Storytelin, tulo Suomeen koukutti minut kunnolla.

Nykyisin kuuntelen 3-5 kirjaa kuukaudessa. Huomaan, etten osaa kirjoittaa äänikirjoista yhtä perusteella bloggausta kuin lukemistani teoksista, koska kuunnellessa ajatukset pakostakin harhailevat joskus, enkä äänikirjojen kohdalla palaa selailemaan joitakin erikoisen painokkaita kohtia. Siksi kuuntelen mieluiten kertovaa tietokirjallisuutta, kepeitä romaaneja tai minäkerrontaan pohjautuvia teoksia. En halua näkökulmavaihteluja, tajunnanvirtaa tai kaksikymmentuntisia kuuntelusessioita. Haluan ajanvietettä työmatkakävelyille, satunnaista lenkkiseuraa, joskus harvoin kirjakaverin kuntosalille.

Mitä sitten olen joulu-maaliskuun aikana kuunnellut? Muun muassa näitä, muutama kirja jää vielä odottamaan seuraavaa koontibloggausta.


Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon (WSOY 2017)

Kotimaisia novelleja, jotka kertovat naisten version Tuntemattomasta sotilaasta. Kirjan kirjoittajina on useita kotimaisia eturivin kirjailijoita, mm. Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Katja Kettu, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo ja Tuula-Liina Varis. Novellit sopivat hyvin kuunneltaviksi, koska kuunteleminen voi olla usein pätkittäistä ja novellin tai kahden rytmityksellä on mukava tauottaa lukukokemustaan. Kuten usein kirjoituskokoelmien kanssa käy, puhuttelevat toiset tekstit enemmän kuin toiset. Muutamien kohdalla ajatukseni harhailivat aika tavalla, mutta toiset pitivät otteessaan ja jäivät ajatteluttamaan pitkäksi aikaa. Kokonaisuudessaan laadukas kirja, ja hieno ideakin.


Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY 2017)

”Kertomus siitä, kuinka entinen vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.” Jaahas. Luulen, että Joonas Konstigin punkkarivuosista on jo aikaa, koska hän on mielestäni ollut aina niin hyvin pukeutuva. Niin tai näin, realityproosaksi luonnehdittu Vuosi herrasmiehenä sopii äänikirjaksi mitä parhaiten. Kerronta on omakohtaista, Konstigin itselleen asettama haaste pitää otteessaan ja lukija sivistyy itsekin, toki myös hetkittäin ärsyyntyy, mutta ennen kaikkea virkistyy. Viihdyin mainiosti, hyvää lenkkiseuraa.



Rhodni Marsden: A Very British Christmas (HQ / HarperCollins 2017)

Pääsiäinen kolkuttelee jo ovella, mutta nostanpa nyt mukaan yhden joulukirjan – vinkiksi tämän vuoden loppupuolelle. Marsdenin kirja luotaa nimensä mukaisesti brittiläiseen jouluun, mutta kyse ei ole mistään perinteisestä tunnelmoinnista ja pusuista mistelinoksan alla, vaan katsaus saarivaltion joulunviettokirjoon: kauheimpiin joulumuistoihin, uskonnottomaan jouluun, joulua viettämättömien keskittalven juhliin, ruokaan, noloihin tilanteisiin, lauluihin ja kaupankäyntiin jne. Ote on koko ajan kuivalla tavalla sarkastinen, näkökulman yllättäviä, ironia pohjimmillaan tarkkanäköistä ja lämmintä – miten brittiläistä ja ihmeellisesti joulumielen sytyttävää!



Helen Fielding: Bridget Jones – Vauvapäiväkirja (Otava 2016, suom. Annika Eräpuro)

No niin, Bridget. Tuo viinaanmenevä ikisinkku mediatyöläinen, jonka kepeät mutta fiksut päiväkirjat naurattavat ja itkettävätkin aina vaan. Helen Fieldingin luoma hahmo on saanut pakostakin Renée Zellwegerin kasvot, kiitos elokuvien. Viime vuonna suomennetussa kirjassa Bridget tulee viimeinkin raskaaksi eikä lukija ole kovin yllättänyt siitä, ettei sankarittaremme tiedä, onko isä Mark Darcy vai Daniel Cleaver. Katsoin muuten hiljattain Bridget Jones’s Babyn elokuvana. Ja ei, ei, EI! Elokuvassa ei ole Daniel Cleaveria ja se tuntui muutenkin ihan vääränlaiselta. Joten, tässä päätökseni: minun Bridget-elokuvani saa olla se yksi ainoa, eli ensimmäinen. Ja koska olen kuullut, mitä Mad about the boyssa tapahtuu, saa minun Bridget-kirjani olla tämä kolmikko: kaksi ensimmäistä ja nyt tämä vauvakirja. Minä haluan sekoilevan Bridgetini yhdessä Cleaverin ja Darcyn kanssa, kiitos vain. Äänikirjana tämä oli muuten niin hauska, että hekottelin kävellessäni ääneen (onneksi kukaan ei katsonut kummeksuen – ja vaikka olisi katsonutkin, niin eipä se niin vaarallista olisi olllut).



Roxanne Gay: Bad Feminist (Harper Perennial 2014)

Yksi huudahdus tulee heti mieleeni: vau! Kirja, joka puhuttelee. Jolle nyökyttelee, jota vastaan haluaisi joissakin kohdissa väittää vastaan, ja joka koko ajan pitää otteessaan, tuulettaa ajatuksia – ja antaa uutta pohdittavaa. Gay pureutuu sukupuoleen, rotuun, kehoon, odotuksiin ja feminismiin koko ajan lukijansa haastaen ja itsensä peliin laittaen. Lukekaa tai kuunnelkaa tämä, vahva suositus!



Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010)

Taas niitä kirjoja, joiden kohdalla sain yllättyä. Kuvittelin, että Yösyöttö on jotain (naisen kirjoittamaa) karju litiä. Ehkä sitäkin, mutta myös naurattavaa ja itkettävää vanhemmuuden tuntojen peilausta. Millaista on, kun isyys muuttuu ihan erilaiseksi kuin mitä ennakkoon oli ajateltu? Yksinhuoltajuudeksi. Voi Antti Pasanen, hyvin sinä pärjäät! (Olen kuunnellut myös Tarhapäivän, Hammaskeiju odottelee odottelee vielä vuoroaan.)


J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi 2007, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Vihdoinkin! Aloin lukea Pottereita englanniksi jo heti kirjasarjan ensimmäisen osan jälkeen. Ahmien luin sarjan ensimmäiset neljä kirjaa sitä mukaa kun ne ilmestyivät, mutta 2000-luvun puolivälissä Potter kuitenkin unohtui. Ilokseni esikoiseni löysi Potterit jo ekaluokkansa jälkeen kesällä 2012. Hänen kanssaan olen päässyt takaisin taikamaailmaan ja tämän viimeisen kirjan kuuntelin tänä keväänä (yhdessä lasteni kanssa). Mitäpä tästä sanoisin? Kaikki sarjan lukeneet tietävät kyllä!



Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018, suom. Sari Karhulahti)

Eleanor on viihdettä ja jos ei siedä viihdettä, niin kirja kannattaa unohtaa. Mutta jos on valmis antamaan kirjalle mahdollisuuden, niin saa käsiinsä (tai korviinsa) tarinan, joka yllättää monin tavoin. Honeymanin kirja on tarkkanäköinen, hauska ja riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä, arvoituksen sisältävä tarina sekä kertomus siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä voimaantuakseen. Syvä, omalaatuinen – joskin toki aikuisten satu. Minulle ehkä koko kirjakevään toistaiseksi suurin yllättäjä, joka kertoo myös siitä miten kevyeen asuun voi verhota painavia teemoja.


♥♥♥ 

BookBeat vai Storytel? Kaksi keskeisintä, luotettavasti toimivaa, valikoimaltaan monipuolista palvelua – eräänlaisia kirjojen Netflixejä: kuukausimaksulla saa kuunnella tai lukea niin paljon kuin haluaa. Vuorottelen näiden palvelujen välillä ja aiemmin vuorottelulle oli hyvät perusteetkin: Bonnierin omistama BookBeat julkaisi äänikirjoina WSOY:n ja Tammen tuotantoa, ruotsalainen Storytel taas teki yhteistyötä Otavan kanssa. Joskus teki mieli kuunnella vaikkapa Tammen uutta kotimaista, toisinaan Otavan. Nyt tämä on muuttunut, koska kumpikin palvelu tarjoaa kaikkien isojen kustantajien kirjoja.

Valikoimissa on edelleen pieniä eroja: Storytel tuottaa omaa materiaalia, BookBeatiin taas Bonnierin uutuudet ehtivät (ilmeisesti) nopeammin. Storytelin käyttöliittymä on siinä mielessä parempi, että äänikirjaa voi sujuvasti jatkaa e-kirjana siitä kohtaa, mihin kuuntelu jäi. Tätä toimintoa ei käsittääkseni ole vielä BookBeatissa. Toisaalta BookBeatista on helpompi löytää uutuuskirjat. Kummankin palvelun hinta taitaa olla sama.

Käytän palveluja vain äänikirjojen kuunteluun. E-kirjoja käytän lähinnä kirjamaistiaisiin: luen usein kirjojen alkuja puhelimella ja jos aloittamani teos kiinnostaa tarpeeksi, hankin sen käsiini painettuna kirjana. Tosin joskus, kuten Rosa Liksomin Everstinnan kohdalla, joku kirja on niin huikea, että sen parissa haluaa olla koko ajan. Silloin ahnehdin: kuuntelen liikkeellä ollessani ja myöhemmin jatkan lukien.

Kunnollista vertailua näiden palvelujen välille on ainakin tällaisen muutaman äänikirjan kuukaudessa kuuntelevan vaikea tehdä. Meillä esikoiseni kuuntelee myös äänikirjoja, joten meillä ”menekki” kokonaisuudessaan lie 5-8 äänikirjaa kuukaudessa ja ne e-kirjamaistiaiset päälle.

Sen kerran koukuttavaa äänikirjojen kuuntelu on, etten helposti tällaisesta kirjapalvelusta luopuisi (kuten en luopuisi enää tv- ja elokuvastriimauspalveluistakaan, joista Netflixiä tilaan säännöllisesti, mutta muita, kuten Viaplayta ja HBO:ta tauotan aina toisinaan).

Millaista teidän äänikirjakuuntelunne on? Kuunteletteko paljon? Vai ettekö ollenkaan? Missä muuten kuuntelette? Ja etteivät kysymykset loppuisi kesken, niin miten luku- tai kuuntelukokemus eroavat toisistaan?