torstai 22. helmikuuta 2018

Tukholma: Fotografiska ja Silja Symphony


(Melkein blogivieraissa)

Tämä Blogivieraissa-sarjani postaus on oikeastaan huijausta, sillä minähän kirjoittelen matkoistamme niin, että tein vuodenvaiheessa aihealueelle oman kuvallisen tunnistepalleronkin tuohon sivupalkkiin (pieni punarinta johdattaa perille kuin silmäniskuna Salainen puutarha -kirjalle). Vieraissa-sarjan ideani on kirjoittaa sellaisista aiheista, joista en niin kirjoita, kuten tammikuussaliikunnasta. Mutta menkööt tämä matkajuttu nyt itsehaasteeni helmikuun postauksena, eli hiihtolomaterveisiä Tukholmasta!

Mennään ensin Tukholmaan, sitten vasta laivalle. Naapurimaamme pääkaupunki kylpi helmikuisessa auringossa. Siinä missä Helsingissä oli miltei kipakka pakkaskeli ja meri umpijäässä, oli Tukholmassa kevättalvisen leppoisaa. Pakkasta oli pari astetta, valo leikki Gamla Stanin talojen seinissä ja ulottui kapeille kaduillekin. 






Emme halunneet haalia isompaa ohjelmaa, vaan enimmäkseen kävelimme. Kävelimme Fotografiskalle saakka. Ei lie yllätys, että rakastan valokuvaustaidetta. Fotografiskassa katsoimme nyt kaksi näyttelyä (harmi, että Nick Veaseyn näyttely oli loppunut juuri kaksi päivää aiemmin, se olisi varmasti kiinnostanut lapsiani), jotka molemmat olivat kovasti mieleeni.







Kiinalaisen Chen Manin Fearless and Fabulous oli lumoava katsaus populaarikulttuuriin, historiaan, politiikkaan ja fantasiaan. Mennyt ja nykyisyys, loisto ja rähjäisyys, monien asioiden kaksoismerkitykset, kaikki valottuvat värikylläisesti. Chen Manin taituruutta kuvaajana ei voi kuin ihailla. Eteläafrikkalaisen visuaaliseksi aktivistiksi luonnehditun Zanele Muholin SomnyamaNgonyama – Hail, the Dark Lioness puolestaan pysäytti monta kertaa. Mustavalkoiset muotokuvat näyttävät ihmiset niin kauniina ja rujoina kuin maailma on. Identiteetti, kulttuuri ja ihmisoikeudet nousevat esille kuvissa, jotka jättävät jäljen näyttelyssä kävijän mieleen.

Fotografiskassa nähty mielessäni palasimme vanhan kaupungin kujille. Siellä aivan ehdoton käyntikohde on Science Fiction -kirjakauppa, jonka tunnelma on ihan omanlaisensa. Melkein jokainen löytää sieltä itselleen jotain: fanikrääsää Harry Pottereista supersankareihin ja japanilaisista jutuista nyt pinnalla olevaan Stranger Thingsiin (sarjalle muuten lämmin suositus!), ja kirjoja Margaret Atwoodista avaruusfantasiaan ja tällaisiin mielenkiintoisiin teoksiin: 


Jane Austen ei kuitenkaan innostanut emojeina, vaikka vähän mietin että olisihan tuo kirjahyllyn vartijattarenani toimivan Elizabeth Bennet -zombi-funkopopin kaveriksi sopinut. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Tai sitten ei…





Ja sitten, o-hoi, laivalle, tällä kertaa Silja Symphonylle:


Jos minulle olisi vaikkapa vuosituhannen vaihtuessa sanottu, että tulen pitämään ruotsinristeilyistä, en olisi uskonut. Olin toki reissannut lapsuudessani laivoilla (ja muistan, miten jotkut menivät koko matkan kansipaikoilla, mutta meillä oli toki hytti), mutta 1980-luvun jälkeen olin käynyt laivalla vain luokkaretkellä. Kun vuonna 2005 ajoimme autolla Italiaan ja takaisin, matkustimme Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta. Menomme oli vuodenvaihteessa, mutta takaisin palasimme kesällä. Silloin rauhallinen laivamatka ja hytin ikkunasta avautuvat maisemat viehättivät minua. Lasten kanssa teimme ensimmäisen risteilymme kesällä 2010, kirjoitin siitä lyhyesti tänne Lumiomppuunkin. 

Tuosta kesästä aloitimme eräänlaisen lomaperinteen: yhtä kesää lukuun ottamatta olemme perheen yhteisellä viimeisellä lomaviikolla risteilleet Tukholmaan (esim. klik, klik ja klik). Yleensä olemme tehneet ns. päivä Tukholmassa -risteilyn, mutta toisinaan olemme viihtyneet kaupungissa hotelliyön verran. Laivalla on ollut aina mukavaa ja rauhallista, hyttiluokka on vaihdellut ensimmäisen perhematkan promenadesta a-hyttiin ja muutaman viime kesän aikana ihanaan commodoreen, jonka koko vastaa jo hotellihuonetta.


Tällä kertaa keksimme koko risteilyidean vasta tammikuussa. Olimme saaneet Silja Linelta jonkinlaisen joulutervehdyksen, jolla saimme a-hytin (eli sen perushytin, jossa on kerrossängyt ja ikkuna merelle) edullisesti. Hiihtolomakauden risteilysuosiosta kertoo sekin, että iso osa hyteistä (esim. paikka paremmat hyttiluokat) oli matkaa varatessamme myyty jo loppuun. Siljan laivoilla on menossa hyttiuudistus ja ikävä kyllä saimme remontoimattoman ja siksi jokseenkin aikansa eläneen a-hytin 9. kannelta, mutta maisemat hytistä olivat toki hienot. 

Hytti ei yllättänyt, mutta mikä yllätti, oli uskomaton mökä hyttikäytävillä. Meteli, käytävillä juoksentelu ja juopuneiden (ilmeisesti nuorukaisporukoita oli liikkeellä) äänet kaikuivat hyttikäytävällä aamuviiteen saakka – molempia öinä. Tällaista en ollut aiemmin laivalla kokenutkaan. Jos minulla ei olisi ollut aiempaa risteilykokemusta, olisi tämä kerta jäänyt varmasti viimeiseksi. Nyt tiedän paremmin – tai sitten meillä on ollut näillä reissuilla onni myötä. Kaikki aiemmat laivareissumme ovat olleet leppoisan rauhallisia hyttiluokasta riippumatta.


Kukaan perhestäni ei nukkunut kahteen yöhön, ei edes sikeäuninen esikoisemme. Sen verran keski-ikäinen olen, että kävimme puolisoni kanssa sanomassa riehakkaan porukan juhlimisesta laivan infossa – kahdesti. Infossa ystävällinen virkailija pahoitteli tilannetta ja kehotti antamaan asiakaspalautetta laivayhtiön nettisivuilla. Sen tietenkin tein. Kyllähän minä toki ymmärrän, että nämä hyttiasiat menevät usein sattuman kautta. Senkin tajuan, että nuorena juhlamieli ottaa helposti vallan (ja itsekin olin luokkaretkellä laivalla 1990-luvun alussa, silloin muuten yövyimme autokannen alapuolella ja laivan baarissa tilasin marjomatikaisen, joka oli kai jonkinlainen suonenjokelaisversio sinisestä enkelistä – voi näitäkin muistoja). Mutta olisin arvostanut yöunia, leppoisaa koko perheen minireissua (ja toivonut remontoitua hyttiä). Jos melua olisi ollut hetkittäin, vaikkapa seurueiden mennessä ravintolaan ja tullessa takaisin, olisin vielä jaksanut, mutta nyt sitä älämölöä kuului tuon tuosta. Kaiken lisäksi hyttikäytävä oli roskainen: muovia, paperisia liinoja, tahrainen pyyhe, nuuskaa... Argh.

Joskus näin. Nyt ei siis auta kuin pohtia, että jättääkö risteilyt toistaiseksi sikseen (ei sillä, että niin usein kävisimme: noin kerran vuodessa), lähteäkö eheyttävälle reissulle paremmassa hyttiluokassa vai kokeillako kilpailijan eli Viking Linen tarjontaa (sitä ei kannata sanoa, että voisi jättää koko laivaristeilyn väliin ja matkustaa samalla rahalla muualle, koska enemmän matkustan sinne muualle ja yleensä pidän laivareissuista)? Mitä sanotte? Kokemuksia etenkin viimeksi mainitusta (Viikkarin satama Tukholmassa olisi ihan Fotografiskan vieressäkin)?





Ja silti: kaiken kaikkiaan pieni irtiotto arjesta oli tervetullutta. Laivan buffetin kala- ja jälkiruokatarjonta on mielestäni aina laadukasta, italialaistyylisen Tavolàtan sitruunarisotto oli herkullista ja jälkiruoaksi tilaamani panforte oli sellaista hyvää, jota kannatti odottaa (sen valmistus kesti aika kauan). Laivan henkilökunta oli ystävällistä, Siljan Promenade-kansi aina vaan niin ajanmukainen. Ja mikä parasta: talviset merimaisemat niin Tukholman kuin Helsingin päässä olivat kauneudeltaan ihan omaa luokkaansa. Lukurauhaakin matkan aikana sain. Luettuja kuvasin jo Instagramiin, kirjoista lisää lähipäivinä.



maanantai 19. helmikuuta 2018

Parasta juuri nyt


Hiihtoloma, kiireettömät aamut, lupaus keväästä mutta silti vielä talvi, aamukahvi ja iltakaakao, retket ja matkat, puolison syntymäpäivä, metsäkävely, katsotut elokuvat, lukemistaan odottavat kirjat, perhe, takkatuli, tämä hetki.

Mikä on ollut parasta sinulle juuri nyt tai viime aikoina?

lauantai 17. helmikuuta 2018

Pirkko Soininen: Ellen



Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

WSOY 2018
Päällys Martti Ruokonen
189 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

13. tammikuuta 1894
Saavuin Firenzeen kolme päivää sitten. Mikä rauhallinen ja pittoreski kaupunki, ei sitä rasittavaksi käynyttä ihmispaljoutta jota vierastin Pariisissa. [--] Ja valo - miten erilainen valo täällä onkaan. Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa.

Ja:


29. huhtikuuta 1939

[--] Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.

Miten kaupungista voi tulla ystävä, jopa rakastettu? Ja jopa 45 vuoden ajaksi? Kun nuori Ellen Thesleff saapuu Firenzeen, hän lumoutuu, miltei juopuu kaikesta: ihmisten äänistä, kukkien myyjistä, teehuoneen kalanruotoparketista, eleganteista ihmisistä, ja siitä palosta, jota Italia hänessä synnyttää. 45 vuoden aikana Ellen tekee taidettaan, tapaa ystäviään, menettää ja saa paljon, rakastuu, kokee koko elämän kirjon. Tärkeintä on - aina - taiteen tekeminen.


Pirkko Soinisen Ellen on noin vuoden sisällä kolmas kirja taiteilija Ellen Thesleffistä. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala ja Kati Tervon romaani Iltalaulaja ilmestyivät viime vuonna. Soinisen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti taiteilijan fiktiivinen päiväkirja. 


Ajatus rajata päiväkirjaromaani Firenzeen on oivallinen: näin on mahdollista tarkastella yhtä tärkeää paikkaa taiteilijan elämässä, pohtia Ellenin kiintymystä Italiaan, ja päiväkirjamuotoisena vielä toimia ikään kuin hänen syvimpien, yksityisimpien tuntojensa tulkkina. Päiväkirjaromaanit taitavat olla pieni vakiintunut trendinsä kotimaisessa kirjallisuudessa. Viime vuosien aikana on ilmestynyt erinomaisia päiväkirjaromaaneja, kuten Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Myös Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani, mutta siinä on fiktiivinen päähenkilö. Yhtä kaikki, päiväkirjamuoto toimii kaikissa edellä mainituissa.


Ja niin toimii myös Soinisen romaanissa. Miltei minimalistinen kerronta soljuu tilaansa nähden kauniin visuaalisesti - kuin valokuvat tai piirrokset ja maalaukset. Päiväkirjaksi kirjoitettu teksti kertoo toisinaan enemmän, toisinaan vain listaa asioita, joskus huokaisee. Romaanin Ellenin päiväkirjamerkintöjen ajallinen kaari on pitkä, 1890-luvulta 1930-luvun loppuun, mikä tiiviistä kerronnasta huolimatta saa aikaan tunteen kaiken runsaudesta. Ihmisiä ja tapahtumia on paljon, ja paikoin Soininen historioi liikaakin, kuvailee esimerkiksi Suomen sisällissodan tapahtumia muutama vuosi sodan jälkeen. Tämä johtuu varmasti siitä, että Firenzen-päiväkirjassa on tauko ja asiat halutaan asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, mutta palaisiko ihminen kertomaan päiväkirjassaan menneen sodan kulusta? Eikö mieluummin arjestaan, taiteestaan tms.? Toisaalta sota vaikutti niin moneen, että miksikäs ei. Minä se lukijana pysähtelen siinä, Ellenhän jatkaa jo pohtimaan mallinsa pään asentoa.


Ellenin elämä ja kokemusmaailma sen sijaan tässä fiktiossa valottuvat mainiosti: ihmiset, paikat, halu maalata, naisen rooli yhteiskunnassa - ja tietenkin brittiläinen teatteritaiteilija Gordon Craig, rakastettu. Soininen tavoittaa tunnelmat, Thesleffin kuvitteelliset mielenliikkeet, joskin miljöökuvauksen aistivoimaisuus ylittää Ellenin persoonan kuvauksen. Tiivis kerronta tukee kokonaisuuden tyylipuhtautta, josta jäin pohtimaan silti muutamia sanavalintoja. Siitä, mikä aluksi tuntuu kuin tunnustelevalta siveltimen vedolta, muuttuu voimakkaammaksi, ja pelkistettynä tekstin voi nähdä heijastelevan Thesleffin taiteen tummempia sävyjä.


Kaiken kaikkiaan Firenzen lisäksi myös Hämeen Muroleen ja lapsuusmuistojen Kuopioon kuljettava Ellen on varsin onnistunut romaani ja nautittavaa luettavaa. Jotain jäin silti kaipaamaan, ehkä vähemmän kaikkea, vähemmän sellaista joka vakuuttelee lukijalle, että tuonkin ajan Ellen eli.  Joka tapauksessa Ellen on omiaan herättämään kiinnostuksen Thesleffin elämään ja taiteeseen, sekä kuvittelemaan itsensä aistilliseen Firenzeen. Romaanin kaksi viimeistä lausetta pakahduttavat, miten hieno lopetus!


Nyt tuoreeltaan lukemisen jälkeen tuntuu, että haluan mennä katsomaan Thesleffin tauluja, lukea Schreckin teoksen ja matkustaa (uudelleen) Firenzeen. Kaksi ensin mainittua ovat onneksi helposti toteutettavissa.


--

Muualla: Leena, Tuija.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Ellenkin kohtaan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Soinisen romaanin taustalla näkyvät kuvat Markku Valkosen kirjasta Kultakausi (WSOY). 


tiistai 13. helmikuuta 2018

Kjell Westö: Kangastus 38 (kirja ja teatteri)


KIRJA
Kjell Westö: Kangastus 38
Otava 2013 (pokkaripainos 2014)
Hägrin 38
Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
334 sivua
Kotimainen romaani

Ehkä puhuja oli Matilda. Käytännöllinen, hillitty Matilda. Ei hallitsematon Miljaneiti eikä kaikkia miellyttämään pyrkivä rouva Wiik.
Mutta jossakin hänen sisimmässään piilotteli myös Miljaneiti ja vahti häntä. Puhui hiljaa, melkein kuiskaamalla: Pysy täällä. Huomenna hän tulee. Ja jollei huomenna niin jonakin toisena päivänä, ennemmin tai myöhemmin.
Silloin.

Helsinki, marraskuun 16. päivä vuonna 1938. Asianajaja Thune on mietteissään: hänen konttoristinsa, taitava ja täsmällinen rouva Wiik ei ole ollut töihin. Viime aikoina on tapahtunut paljon, niin Thunen ystäväpiirissä kuin työelämässäkin. Kuukausia aiemmin Miljaneiti aikoo ostaa Elokuva-Aitan ja nauttia siitä kaikesta, mihin on elämässään yltänyt. Matilda on tehnyt puhtaaksikirjoitustyötä ja käynyt asioilla, hänellä on hetki aikaa ajatella veljeään Konnia. Erään Thunen vieraan ääni saa hänet jähmettymään: Ääni oli ehkä madaltunut hiukan, mutta nauru oli täsmälleen sama. Milja Matilda Alexandra Wiik. Nainen, jossa on jotain kulmikasta, jota – niin Thune huomaa – ympäröi yksinäisyys.

Kjell Westön Kangastus 38 kuljettaa nimensä mukaisesti vuoteen 1938, eräänlaiseen väliajan Helsinkiin: Suomen sisällissodasta, kuljetuksista ja leireistä, kauhusta, on 20 vuotta, mutta uusi sota kolkuttelee jo ovella. Eurooppalaiset aatteet ovat ainakin osin natsimielisiä: kun Thunen juutalaisen ystävän Jogin veljenpoika valheellisesti menettää juoksumitalinsa, on miltei liian helppoa kääntää katseensa toisaalle ja sanoa, että olen pahoillani, Jogi, olen kauhean pahoillani. Iskelmämusiikki kuitenkin soi, portviini virtaa, jotkut ovat jo unohtaneet 20 vuoden takaisen, mutta rouva Wiik yrityksistään huolimatta ei.

Westö rakentaa romaaninsa tyylikkäästi. Kaikki on kohdallaan: ajankuva, Helsingin kadut, uimarannat, asunnot, viihde-elämä. Yhtä lailla kohdillaan on myös henkilökuvaus, niin Thunen ystävällisyys ja elämäntilanne, rouva Wiikin eri persoonien (suorastaan hahmojen) häilyvyys kuin Thunen ystävien personaallisuudet. Jokainen on omalla tavallaan traaginen, oli kyseessä sitten avioliiton rikkoutuminen, menneisyyden järkyttävät kokemukset tai herkkä mieli paineenalaisen aikakauden vyöryessä päälle.
Romaani rakentuu jännitteiden ja tunnelmakuvien varaan, mitä kaikkea Westö kuljettaa tyylikkään juonivetoisesti. Rouva Wiikissä rakentuva jännite on psykologista ja vaikkei kokonaisuus yllätäkään täysin, onnistuu Westön kuvata sitä sisäistä maailmaa, jota riepoteltu ihmispolo elää. Kieli on hyvää, suomennos niin ikään erinomainen, tarinan kaari kulkee komeasti. Kaikkea tätä ajatellen ei ole ihmekään, että Westön romaanista on syntynyt oiva näytelmä.

Vaikka 1930-luvun lopun ilmapiirissä on paljon toiveikkuutta ja nostalgista estetiikkaa, nousee romaanissa voimakkaasti esille sekä menneen että nykyisyyden painolasti ja kirjan nimen mukaisesti myös:
Kangastus.
Kangastuksia maailma täynnä.

Lukemistani Westön kirjoista nousi Kangastus 38 suosikseni: se on elegantti, koskettava, syvä ja sujuvalukuinen.


TEATTERI
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ohjaus Mikaela Hásan
Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hásanin kanssa
Rooleissa Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen Lisätietoja:
Kansallisteatterin sivut

Kansallisteatteri: Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Luin Kangastus 38:n vasta senjälkeen, kun olin ensin käynyt katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän Kansallisteatterissa. Näytelmä lumosi minut täysin, poistuin teatterista ehkä hieman erilaisena ihmisenä, kuten hyvän kulttuurikokemuksen jälkeen aina käy.

Kumpi on parempi, romaani vai näytelmä? Sitä on mahdotonta sanoa, mutta koska kulttuurikokemusjärjestykseni oli nyt tämä, niin sanottakoon, että romaania lukiessani rouva Wiikillä (Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu) oli kolmet kasvot. Lavalla Thunen hahmo (Timo Tuominen) oli vielä koskettavampi kuin kirjassa, suorastaan sydämeenkäyvä. Koskettava oli myös Kristo Salmisen Jogi. Ylipäätään näyttelijäntyö oli taitavaa: ihmispolot menneisyyden painolastin ja uusien uhkien alla, tietoisina omasta avuttomuudestaan. Lukiessani näin mielessäni teatterilaisten hahmot.

Kansallisteatteri: Kristo Salminen ja Timo Tuominen. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Helsinki herää näytelmässä visuaalisesti eloon komeasti: valokuvat ja filminpätkät heijastuvat seinille – puut, talot, patsaat –, lavastus ja valotyö toimivat erinomaisesti. Myös puvustus ihastutti, samoin monet pienet yksityiskohdat, liike, musiikki.

Kansallisteatteri. Kuvaaja Mitro Härkönen.
Näyttämöllä Kangastus 38 toimii erinomaisesti. Kuin jokin (onneksi jo) mennyt olisi herännyt eloon, mutta viestittänyt tärkeää sanomaa myös nykyisyyteen. Kansallisteatterin tuotanto on tyylikäs, otteessaan pitävä, romaanin kulkua noudattava. Näytöksiä on pitkin kevättä, suosittelen lämpimästi!


--
Kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa
Leena ja Sari, näytelmästä Laura, Suketus ja Simo, ja sekä kirjasta että teatterista Tiina.

Helmet-lukuhaasteessa mahdutan Westön romaanin kohtaan 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (useampaakin!).

torstai 8. helmikuuta 2018

Helmi Kekkonen: Vieraat



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
Kansi Elia Warsta
195 sivua
Kotimainen romaani

Ruudussa vilkkuu tuntematon numero.
Senja vastaa, ja hetken kuluttua hän ymmärtää ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.
He seisovat vieretysten keskellä olohuonetta, kuumissaan, hermostuneina ja nälkäisinä, odottaat mitä seuraavaksi tapahtuu, ehkä (salaa) toivovat etteivät olisi ikinä tulleetkaan.

Mistä kaikki alkoi, mihin päättyi – ja mitä kaikkea siihen väliin mahtuu, mitä ei mahdu? Tarina alkaa ihastuttavasti, väreilevästi: on lämpimän kesän viimeinen päivä, Senja on järjestämässä illalliskutsuja, hän on lähettänyt puolisonsa Laurin ostamaan valkoisia ruusuja, pöytä on katettu, ensimmäinen vieras Anna saapuu jo pienen Toivo-poikansa kanssa. Tunnelma on odottava, hieman hermostunut. Vieraita saapuu, toisensa ohittaneita, toisilleen tuntemattomia, kukaan ei vielä tiedä sitä minkä lukija jo aavistaa: Kuuntele. Huomenna kaikki on jo toisin.

Helmi Kekkosen kauniskantinen romaani Vieraat saattaa yhteen joukon erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on painoa harteillaan: menneestä kumpuavaa, nykyisessä piinaavaa, tulevaa pohjustavaa. Niin romaanin kansi kuin sen nimikin ovat monimerkityksellisiä: miten monella tapaa ihmiset voivat olla vieraita toisilleen, ehkä itselleenkin, ja miten kauas he voivat loitontua – jos jotkut nyt koskaan ovat lähellä olleetkaan.

Toisiaan kohti Vieraiden ihmiset eivät kulje kuin hetkittäin: Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään [--]. Senjan kutsut ovat se leikkauspiste, jonka aikana kaikki periaatteessa muuttuu, mutta onko mikään ollut stabiilia aiemminkaan? Ei tietenkään. Eikö kaikki ole aina keskeneräistä? On, totta kai. Kekkonen syväluotaa ihmisten välisiä suhteita: vanhempien ja lasten välisiä, parisuhdetta ja -suhteettomuutta, irtiottoja, uupumista, pahuutta, lopullisuutta. Melkein aina joku puuttuu, on poissa. Kokonaisuus rakentuu paloittain: ihmisten yhteys Senjaan ja Lauriin paljastuu luku luvulta, arvoituksellisesti.

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Mukana on Virginia Woolfia, joka kirjassa mainitaankin, sekä Raija Siekkistä, jolta lainatulla sitaatilla Kekkonen romaaninsa aloittaa (minun pitää ehdottomasti lukea Siekkistä!). Ja on mukana annos Michael Cunninghamin Tuntejakin, yhtä kaikkein suurinta romaanisuosikkiani, josta päästään jälleen Woolfiin: Kuten Mrs. Dalloway, joka sanoi ostavansa kukat itseKauniisti soljuva teksti tekee kaikesta viiltävämpää ja musertavampaa: tiivis teksti luotaa romaanin ihmisverkostoa syvältä, koskettavasti muttei missään vaiheessa ylisentimentaalisesti. Vaikka suru tekee itsensä tykö kaikkialla, on Vieraissa toivoakin.

Jos ihmiskuvaus on viiltävävyydessään hyvää, niin miljöökuvaus on sekin onnistunutta: vaatekomeron syvä pimeä, ruuhkainen Mannerheimintie, Ateneumin kahvila, taivaalla matkaavien kuumailmapallojen täydellinen rauha heijastavat kaikki romaanihenkilöiden luonteenpiirteitä.

Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

--

Helmi Kekkosen Sivulauseita on yksi lempiblogeistani, käykää lukemassa.

Helmet-lukuhaasteessa Vieraat menee nyt kategoriaan 38: kirjan kannessa on kulkuneuvo.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian palkinnot: ehdokkaani



Blogistanian palkinnot ovat taas täällä! Tai ei nyt suoraan täällä Lumiompussa, vaan eri puolilla kirjablogistaniaa, kun monet bloggaajat pistävät viime vuonna ilmestyneitä kirjoja paremmuusjärjestykseen. Hurraa! Tänään on äänestyspäivä, voittajat julkaistaan eri kategorioiden emäntäblogeissa huomenna maanantaina 5.2. klo 10.

Kirjavuoden parhaimpien valitseminen on tietenkin vaikeaa, muttei mahdotonta. Siksi sanon – jälleen kerran – että tänään Blogistania-listani näyttävät tältä, viikon kuluttua sijat saattaisivat olla toisenlaisia:


Blogistanian Finlandia

Vuoden parhaimmat kotimaiset. Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi, joten klikatkaa tuloslaskennan jälkeen sinne.



3 pistettä
Rosa Likson: Everstinna (Like)

Kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta. Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.



2 pistettä
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena)

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.



1 piste
Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus)

Lahtarit ei päästä lukijaansa helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.




Blogistanian Globalia

Parhaat ulkomaiset kaunokirjat. Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.





3 pistettä
Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi)

Yanagirahan romaanin suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa. Keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta. Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.




2 pistettä
Zadie Smith: Swing Time (WSOY)

Swing Time on silkkaa lukemisen iloa. Smith kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi ja antaa lukijalle ihmisen kokoisen suurromaanin. Ehkä parasta ovat Smithin havainnot, armottoman tarkkanäköiset ja kuitenkin kauniit.






1 piste
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki)

Kaldmaan kokeellinen romaani on kiehtova, omalaatuinen. Islannissa ei ole perhosia vaatii, jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.



Blogistanian palkinnoissa on myös Kuopus- ja Tieto-kategoriat. Itse en äänestä kummassakaan, koska työni puolesta toimitan tietokirjallisuutta ja satunnaisesti lastenkirjojakin. Kehotan tietenkin kaikkia lukemaan niin tietoa kuin lasten- ja nuortenkirjallisuutta: millaisia maailmoja niistä löytyykään!

Blogistanian Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi ja Tietoa Hannan kirjokansi -blogi.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Paul Auster: 4321



Paul Auster: 4321
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Suomentanut Ilkka Rekiaro
1141 sivua
Kansi Jussi Kaakinen
Yhdysvaltalainen romaani

[--] Ferguson vihdoin tiesi, mihin suuntaan oli menossa tai ainakin mihin suuntaan halusi mennä, eikä hän tulevina vuosina kertaakaan pyörtänyt päätöstään, ei edes vaikeimpina vuosina, jolloin näytti siltä kuin hän saattaisi pudota maailman reunoilta.

Achibald “Archie” Ferguson syntyy New Jerseyssä vuonna 1947. Toinen maailmansota on päättynyt, uudet tuulet puhaltavat. Archie on Rose ja Stanley Fergusonin ainoa poika, mutta hänen elämänsä lähtee kulkemaan neljää erilaista reittiä. Sattuma ja elämässä tehdyt valinnat molemmat ohjaavat näitä Achien neljää elämää omiin suuntiinsa. Vaikka lähtökohta on kaikissa elämissä sama, kasvavat eri Archiet eri ihmisiksi. Jotain yhteistäkin matkan varrelle toki sattuu.

Paul Austerin järkälemäisen paksun 4321:n lähtökohta on mitä kiehtovin: miten pienet asiat voivat määrittää kokonaista elämänpolkua. On kuin entäs jos -leikki olisi kirjoitettu romaaniksi. Jos tämä menisi tänne, tapaisin tämän, hylkäisi tuon, ostaisin tämän… Ajatus ei ole ihan uusi, koko ajan kirjaa lukiessani ajattelin 1990-luvulta tuttua Sliding Doors -elokuvaa, jossa metron ovien sulkeutuminen määrittää päähenkilölle kaksi erilaista elämänpolkua, ja yhtä blogiaikaista suosikkikirjaani, Kate Atkinsonin erinomaista Elämä elämältä -romaania (voi, miten rakastin sen lukemista!), jonka keskeishenkilö syntyy aina uudelleen ja joku elämä etenee tiettyyn pisteeseen saakka.

Austerin romaani on toki omanlaisensa. Ei vain kokonsa, vaan myös keskeishenkilönsä ja teemojensa vuoksi. Archien - tai Archieiden - tarinat ovat kehityskertomuksia: mitä poika ja sittemmin mies kokee ja tuntee, miten hän kamppailee minuutensa kanssa, etsii omaa tietään, herää sukupuolisesti jne. Tämä kasvaminen ja sitä kautta ihmisen elämän satunnaisuuden tarkastelu on 4321:ssä keskeisintä. Niiden myötä tematiikaan nousee myös lähihistoria, Archien (ja Austerin itsensä) ikätoverien kokemusmaailma. En malta olla vertailematta. Siinä, missä Kate Atkinson käy Ursulan elämänlankojen kautta läpi brittiyhteiskunnan muutoksia, kirjoittaa Auster Archiensa tarinoihin mukaan niin amerikanjuutalaisten tapakulttuuria, eri yhteiskuntaluokkien elämää, Yhdysvaltain lähihistoriaa ja tietenkin aikakausien urheilua, kirjallisuutta ja populaarikulttuuria. 

4321 on laatukirjallisuutta. Sellaista, jota Austerilta odottaakin. Se on selvä. Mutta. Niin, romaanissa on muttansa eikä sitä ole vaikea arvata. Aivan: koko. Parhaimmillaan tiiliskiven kokoiset kirjat ovat antoisaa luettavaa, mitä myös 4321 epäilemättä on, mutta useimmiten niissä on jotain liikaa. Liikaa teemoja, liikaa asiaa, liikaa toistoa, liikaa… jotain. Tämä ylenpalttisuus ei houkuttanut minua lukemaan niin innokkaasti kuin olin odottanut. Luin Austerin romaanin välissä muita kirjoja enkä kaivannut Archien elämänpoluille. Katselin kirjaa yöpöydälläni, keittiön työtason kulmalla, työhuoneen kirjapinossa, ja tartuin siihen aina ikään kuin velvollisuudesta. Ja sitten: 4321:n lukeminen oli aina ilo. Joka kertaa romaania lukiessani ajattelin, että onpa hyvä, kiehtova, tarinallinen - aina seuraavaan lukutaukoon saakka. Kerron vielä, että loppuun olin hieman pettynyt, se tuntui jotenkin helpolta kokonaisuuteen nähden.

Koska otin kirjakuvan sushiravintolassa, niin menkööt myös seuraava ontuva vertaus. 4321 on kuin sushibuffet: auttamatta liian runsas, mutta taidolla rakennettu. Siinä missä sushipöydän ääressäkin pitäisi osata lopettaa kaikkien herkkujen valikoiminen ja syöminen, olisi Austerkin - kuten muun muassa Leena kirjoittaa - voinut lopettaa kuuteensataan sivuun, tai ainakin supistaa kokonaisuutta. Ja silti: 4321 on hiottu kokonaisuus, aivan kuten lautaselleni päätyneet sushitkin. Kaunein nigiri tai temaki on kuin pieni syötävä taideteos.

Austerin romaani ei ole mistään kohtaa pieni, mutta se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu, rakenteeltaan kiehtova ja runsaudessaan vaikuttava. Kokonaisuudessaan 4321 tarjoaa hivenen uuvuttavan, mutta silti nautittavan lukukokemuksen.

--
Austerin jättiromaanista ovat Leenan lisäksi kirjoittaneet mm. Tuija, joka hänkin viittaa Kate Atkinsonin romaaniin, sekä Tiina, joka nautti kirjasta mutta luki välissä muutakin.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Blogivieraissa 1: Lumiomenan liikuntapostaus



Uuden vuoden alkaminen sai haaveilemaan jostain pienestä uudesta täällä blogissakin. Muutin jo yläbannerin ja muutaman sivutunnisteen, ja päätin aloittaa Blogivieraissa-sarjan, jossa kirjoittelen niitä näitä muista aiheista kuin kirjoista, joistakin omaa arkeani liippaavista teemoista. Osin tässä postaussarjassa taustalla on kaipuu ns. vanhaan Lumiomenaan, jossa pääpaino oli totta kai kirjoissa, mutta mukana oli muutakin elämää. Viime vuosina olen raottanut tuota muuta elämää vähänlaisesti, mutta tiedä mihin tämä blogivieraissa oleminen johtaa – ehkä ainakin jonkinlaiseen oman blogimielen virkistymiseen.

Ja jos tammikuu on monessa mielessä uuteen suuntaamisen aikaa (tai ainakin kaikenlaisten sekalaisten suunnitelmien), niin omien liikuntatottumusten summaaminen sopii varmasti tähän vuodenvaihteen ja hiihtoloman väliseen eloon. Joten:

Lumiomenan liikuntatunti!

Kaikki tietävät, että liikunta on tärkeää. Sanotaan, että jokaisella on joku laji, joka sopii juuri itselle. Sen ei tarvitse olla kilpailuhenkistä suorittamista tai pakkopuurtamista, mutta jotain liikuntaa ihmisen elimistö tarvitsee. Siihen uskon, olen myös löytänyt ainakin yhden oman lajini.

Ennen kuin menen siihen, kerron etten ole erityisen liikunnallinen. Vihaan joukkuelajeja, joista tulee vain muistumia kouluaikaisesta huutojaosta. Rytmitajuttomana kaikenlainen musiikin tahdissa tapahtuma jumppa (mitä nimiä niillä onkaan, ihan sama, aerobic, zumba, lavis) on minulle miltei kauhistus. Joogasta voisin pitääkin, harrastin sitä joitakin vuosia 2000-luvun alkupuolella, nautin hathajoogan rauhallisesta tunnelmasta ja hengitystekniikasta. Mutta niin joogassa kuin muissakin ryhmäliikuntatunneissa nyppii aikataulutus: kun harrastan, en halua ottaa stressiä siitä, että jossain paikassa pitää olla tiettynä kellonaikana. Riittää, että töissä on aikatauluja ja että lasten harrastusaikataulut määrittävät arki-iltojen kulumista.

En ole penkkiurheilijakaan, joskin tykkään katsoa MM-jalkapalloa. KalPaa kannatan, vaikken ole koskaan katsonut yhtä kokonaista SM-liigan jääkiekko-ottelua (enkä muuten kokonaista MM-otteluakaan): ”kilpi sydämellä” kuitenkin, ihan periaatteen vuoksi, Facebook-tykkäyksiä ja sitä rataa.


Miten sitten liikun?

Juoksu ja kävely



Jos pitäisi valita yksi liikuntamuoto, se olisi minulle juoksu. En kestä päiviä, jolloin en pääse kunnolla ulos. Juoksen noin kolmesti viikossa sellaisia pieniä 4-7 kilometrin mittaisia lenkkejä. Pari vuotta sitten jaksoin juosta kympin, mutta nyt olen vähän laiskistunut. En kirjaa mitään juoksutavoitteita enkä tuijota aikaa, mutta toivon pääseväni taas kymppiin tämän vuoden aikana. Vaihtelen reittejä ja koetan yhdistää lenkkiini aina metsäpolkuja ja tasaista tien vartta. Nyt talvella käytän lenkkareissani nastaremmejä.

Juoksemattomina päivinä kävelen vähintään yhden pätkän työmatkastani. Tuo pätkä on yleisimmin matka meiltä juna-asemalle. Lähin juna-asema kodistani sijaitsee 3,5 kilometrin päässä ja toiselle asemalle on 3,7 kilometrin matka. Vaihtelen näiden asemien välillä sen mukaan, haluanko kulkea metsäistä reittiä vai pientalojen reunustamia teitä. Molempi parempi, toisinaan kävelen aamulla junalle ja iltapäivällä takaisin.

Ulkoilu on ihanaa! Juostessani ja työmatkakävellessäni kuuntelen äänikirjoja. Vuorottelen BookBeatin ja Storytellin tilausta, suurin ero näiden palvelujen kohdalla taitaa olla käyttöliittymässä ja englanninkielisten kirjojen valikoimassa. (Ja nyt huomaan, että olen kuunnellut jo kymmenkunta sellaista äänikirjaa, josta en ole kirjoittanut blogiini mitään, joukossa mm. Toinen tuntematon, Vuosi herrasmiehenä, Sandra, Depressiopäiväkirjat ja Bad Feminist). Äänikirjakoostetta siis luvassa – joskus.




Joskus toki nautin hiljaisuudesta. Kamerakävelyt ovat yksi tapa rentoutua ja niiden aikana kuuntelen luonnonääniä: tuulen suhinaa, puiden pauketta, lintujen liverrystä. Enkä hölkkälenkilläkään ole liikkeellä niin urheillen ettenkö ehtisi kuvata maisemia kännykällä. Tämän viikon alussa esimerkiksi oli ihana pakkanen – lenkkikuvat ovat tiistailta.

Kuntosali ja olohuoneliikunta

Muistan vieläkin jonkun twiitin (mutten twiittaajaa, joka on joku kirjaihminen), jonka mukaan salin jäsenmaksun maksaminen toimii oivana palkitsemis- tai rankaisukeinona: jos maksaa jäsenmaksua, muttei mene salille, maksaa tavallaan kuin sakkoja laiskuudestaan. Ja jos maksaa jäsenyydestä ja menee salille, niin sitten tietenkin maksaa eräänlaista kannustinmaksua. Viime aikoina olen kuulunut sakon maksajien joukkoon.


Aloin käydä salilla syksyllä 2016. Tein kaiken ns. oikein: tapasin PT:n, sain saliohjelman, kävin salilla säännöllisesti kahdesti viikossa. Alkuinnostuksen, joka kesti peräti puolisen vuotta, jälkeen elin vuoden ajan vaihetta, jossa kävin salilla noin kerran viikossa. Ja nyt tammikuussa olen käynyt salilla tasan nolla kertaa. Melkein arvasin, että näin tässä käy: salille meneminen on niin vaikeaa! Kaikki se säätäminen, kuten liikuntavaatteiden ja juomapullon pakkaaminen reppuun, hiusrenksun muistaminenkin on vaikeaa. Ja se, miten tyylikkääksi sitä itsensä tuntee, kun kipaisee treenin jälkeen kirjastoon palauttamaan lainoja – korkeakorkoisissa nilkkureissa ja Lidlistä ostetuissa trikoissa! 


Sali, jolla käyn, on periaatteessa varsin hyvä. Se on yksityinen kuntosali 3,5 kilometrin päässä kotoani (ja lähin sali meiltä). En vain taida olla sisäliikuntaihminen. Seli seli.

Tiedän, että salille meneminen on ihan itsestäni kiinni. Ja tiedän, että tässä keski-iässä lihaskunnon ylläpitäminen on tärkeää. Haluan hyvän ryhdin, kiinteät käsivarret jne. Toki tiedän myös, että lihaskuntoaan voi harjoittaa vaikka kotonakin. Ennen kuin aloin käydä salilla, osasin aika hyvin kotikuntoilla. Ystäväni (joka on myös PT, muttei sama joka opasti minua salille) teki minulle harjoitusohjelman ja lisäksi harrastin muutaman kerran viikossa aamupilatesta Youtube-videoiden ohjeistamana. Nautin siitä, mutta jossain vaiheessa laiskuus voitti.

Nyt olen irtisanonut salijäsenyyden, koska turhasta on turha maksaa. Vaikka aion edelleen (yrittää, heh heh) käydä salilla, koetan taas muistaa kotikuntoilun ilot. Sitä tukemassa minulla on edelleen se ystäväni laatima harjoitusohjelma ja Youtube-pilates. (Ja olisi meillä kotona kuntopyörä ja soutulaitekin, joilla puolisoni jaksaa treenata.)


Liikuntakirja



Koska olen kaikenlaisen voimistelun, voimaharjoittelun ja venyttelyn suhteen melko kärsimätön, päätin kokeilla myös kirjassa olevia ohjeita (kaipa kirjabloggaaja kaipaa kirjaa liikuntaankin). Tästä syystä hankin itselleni Anna Saivosalmen kirjan Treenaa kotona. 10, 20 tai 30 minuuttia (Tammi 2018). Kymmenen minuutin treeni ainakin kuulostaa niin sopivalta laiskurillekin. :D 

Saivosalmen kirja on ollut minulla nyt muutaman viikon ja olen muutaman harjoituskokonaisuuden ehtinyt opetellakin. "Kymmenen minuutin kuulassa" on vain kolme liikettä, mutta ne ovat varsin tehokkaita. Kyykky pystypunnerruksella oli minulle uusi, mutta siitä tuli melkeinpä kotitreenisuosikkiliikkeeni. "Core jumppapallolla" on myös varsin tehokkaan oloinen, rutistusta pallolla en kuitenkaan saa (vielä) tehtyä, mutta vatsalihasten tekeminen ei ole koskaan ollut suosikkini. 

Kaiken kaikkiaan Saivosalmen kirjan ohjeet vaikuttavat selkeiltä ja Jenni Virran kirkkaat kuvat selkeyttävät niitä lisää, joten toivon että minun tulee oikeasti käytettyä kirjan vinkkejä.


Motivaatio: hukkaa ja hakemista

Mitä treenausmotivaatioon tulee, niin koti- ja saliurheilu ovat molemmat minulle vaikeita: kun ei jaksa, ei huvita, sohva kutsuu jne. Tätä ongelmaa minulla ei ole lenkkeilyn osalta, koska kaipaan ulkoilmaa eikä kehoni oikein rauhoitu, jos en ole jaloitellut jossain (kävely käy yhtä hyvin kuin juoksu). Joudun tsemppaamaan itseäni ja siihen kaipaan kyllä vinkkejä. Miten te muut saatte itsenne trikoisiin ja liikkeelle? Mistä te löydätte tahdonvoimaa?

Kehonkuva

Liikunta on tärkeää, se on selvä. Motivaationi liikkumiseen ei ole täysin mutkatonta – kuten ei mikään muukaan asia tässä maailmassa. Ulkoilmaa kaipaan ja siksi saan itseni helposti ulos. Mutta liikkuminen ja kehonkuva liittyvät kohdallani vahvasti yhteen. Vuosituhannen alussa oli aika, jolloin urheilin liikaa. Rääkkäsin kehoani ja rääkkäsin mieltäni: saatoin aamulla polkea kuntopyörällä 20-30 km, ja illalla käydä vielä juoksemassa – joka ikinen päivä (viikonloppuisin tyydyin sentään yhteen 40-60 km fillarilenkkiin päivässä). Mitä enemmän urheilin, sitä useammin kävin vaa’alla: ennen lenkkiä, lenkin jälkeen, ennen kuin join vettä, veden juomisen jälkeen. Mitä enemmän painoni tippui, sitä tyytyväisempi olin. Ei varmaan tarvitse tarkentaa, että syömiseni laita oli vähän ja niin ja näin. En avaa tätä asiaa nyt enempää, mutta voitte arvata, ettei lopputulos ollut kovin hyvä: näytin riutuneelta, tunsin itseni väsyneeksi, nukuin huonosti, kuukautiset loppuivat, ostin farkkuni lastenosastolta, vaikka olin jo työelämässä oleva aikuinen. Väsymys oli tässä suhteessa lopulta siunaus, sillä väsyin olemaan väsynyt. 




Pakonomainen lenkkeily loppui tuohon väsymiseen, saavutin sen tilan, jossa kävin hyvillä mielin juoksemassa joitakin kertoja viikossa ja aloin taas nauttia ruoasta. Sitten väliin tuli pari äitiyslomaa ja juokseminen vaihtui vaunulenkkeilyyn. Kun lapset kasvoivat, olin joitakin vuosia urheilematta. Suklaa maistui (ja maistuu edelleen). Vaatteet alkoivat kiristää, olo oli turvonnut, väsyin olemaan sohvaperuna. Vajaat viisi vuotta sitten laitoin taas lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille: aluksi kävelin, sitten juoksin yhden pylvään välin ja kävelin seuraavan. Pikkuhiljaa jaksoin juosta puolet neljän kilometrin lenkistä, sitten koko lenkin, ja matka pidentyi.

Uudelleen alkanut lenkkeily toi helpotusta olooni, tunsin itseni vahvasti ja hyvinvoimaksi. Kehoni suhteen olen kuitenkin aina jojoilija. Luultavasti olen nyt pyöreämpi kuin koskaan aikuisiällä (miinus raskaudet, toki). En voi väittää, ettei se vaivaisi minua, mutta vuosituhannen alun kokemusten vuoksi en käy vaa’alla. Tulen varmasti aina jojoilemaan edellä mainittujen asioiden kanssa, mutta ajattelen että oma oloni toimii parhaimpana mittarina. Lenkkeilen, mutta nautin kaikenlaista herkuista. Pulla päivässä ja silleen. Vapauttavaa, vaikkei välttämättä aina helppoa.


Miten te muut liikutte? Onko teillä joku suosikkilaji? Säännöllinen harrastus? Onko liikunta ollut aina osa elämäänne vai joudutteko tsemppaamaan itseänne paljon? Miten vain liikuttekin, niin tänään kannattaa liikkua vaaliuurnille, jos ette ole vielä käyneet!

Ja muuten, haluatteko tälle postaukselle jatko-osan joskus loppukesästä? Miten kävi kirjakuntoilun kanssa? Entä sen kymmenen kilometrin juoksemisen?