keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille


Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
S&S 2017
Good Night Stories for Rebel Girls:100 Tales of Extraordinary Women 2016
Suomentanut Maija Kauhanen
200 sivua
Italialais-amerikkalainen lasten tietokirja

Kaikille kapinallisille tytöille:
    Unelmoi rohkeammin
    Kurota korkeammalle
    Taistele kiihkeämmin
    Ja epäilyn hetkellä muista:
    sinä olet oikeassa.

Nämä alkusanat johdattavat saduiksi kutsuttujen tarinoiden äärelle. Satujen päähenkilöinä ovat muun muassa Ada Lovelace, Anna Politkovskaja, Elisabeth I, Frida Kahlo, Kleopatra, Malala Yousafzai, Michelle Obama, Rosa Parks, Sonita Alizadeh, Virginia Woolf  ja Yoko Ono. Eri aikoina eläneet (tai edelleen elävät) naiset saavat tarinansa kerrotuksi sadunomaisesti, olipa kerran -tyylillä, mutta vahvasti tosiasioihin pohjautuvana.

Joukkorahoituksen mahdollistama Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on kirja, josta oli helppo innostua ennakkoon. Eräänlainen naisten maailmanhistoria kuvitettuna ja lapsille sopivana. "Voimaannuttavaa, ihanaa", ajattelin.

Heti ulkoasu ihastuttaa: kannen leikkisä fontti ja värimaailma, tekstien ja kuvituksen rytmitys, etenkin kuvat. Iltasatujen (puhun kirjasta nyt tällä nimellä) kuvituksen on laatinut 60 naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa, mukana myös suomalainen Riikka Sormunen. Kuvat ovat  upeita, erilaisia, värikkäitä, kuvattaviensa näköisiä, hauskalla tavalla kunnioittavia. Lopuksi kirjan omistajaa kehotetaan vielä piirtämään oma muotokuvansa. Mainiota.

Emme voi antaa lastemme kasvaa tässä korruptoituneessa hirmuhallinnossa.
-Patria Mirabal

Kirjan tekstit ovat napakoita. Ne noudattelevat keskenään aika lailla samaa, ikiaikaisten satujen rakenteesta tuttuja kaavaa: olipa kerran -tyylisyys johdattelee sankarittaren lapsuuteen, mukana on usein vastoinkäymisiä, muttei toki aina, ja lopussa on nosto, jonka tarkoitus lie suunnata (tyttö)lukijoiden ajatukset siihen, että kaikki on mahdollista. Kuvasivulla on sitaatti, jossa tarinan päähenkilö kertoo jotain tärkeää omin sanoin. Lyhyet tarinat toimivat hyvin ja ovat mitaltaan sopivia iltasaduiksi.

Vaikka kirja on nimensä mukaisesti iltasatukirja ja vaikka sitä voi lukea varmasti jo eskari-ikäisille ja pikkukoululaisillekin, uskoisin kirjan antavan eniten isommille alakoululaisille ja miksei meille aikuisillekin. Itse luin kirjaa kuudesluokkalaiseni kanssa. Hän lumoutui kirjasta niin, että halusi lukea satuja minulle ääneen ja innostui myös hakemaan lisätietoa useista kirjan naisista. Olen tästä iloinen monestakin syystä: mikä voisi olla parempaa kuin yhteinen lukuhetki oman lapsen kanssa. On melkoista hemmottelua olla se, jolle luetaan. Toiseksi kirja ehkä tärkein tehtävä, saada naisten historiaa tunnetummaksi, täyttyi: tarve ahmia lisätietoa kertoo jo omaa voimauttavaa tarinaansa.

Lisätietoa tulikin. Iltasatuja on näet varsin lempeä kirja, kuten kuta kuinkin kaikenikäisille sopivan teoksen kuuluu ollakin, ja lempeydessään siinä on siloittelua. Esimerkiksi Mirabalin siskoksista ei kerrota, että neljästä naisesta kolme joutui Trujillon hirmuhallinnon salamurhaamiksi - ehkei lastenkirjassa tarvitsekaan (ei ainakaan, jos kirjaa luetaan eskarilaisille), mutta nokkela alakoululainen ainakin meillä kiinnitti huomioita siihen, että siskoksista kolme kuoli samana päivänä vuonna 1960 ja etsiytyi heti Googleen. Samoin Virginia Woolfin avio-onnea korostettiin, vaikka masennus mainittiinkin (ei kuitenkaan itsemurhaa). Woolfin elämäntarinaa en sen kummemmin avannut lapselleni, olen vain iloinen että Woolf tulee hänelle nimenä tutuksi. Ehkä hän aikuisena innostuu lukemaan Oman huoneen tai Mrs. Dallowayn.

Joissakin tarinoissa naisten elämää katsotaan miesten kautta: koska hän oli tyttö, ei häneltä odotettu sitä tai tätä. Laura kirjoittaa aiheesta oivallisesti. Osin olen Lauran kanssa samaa mieltä: moni kirjan nainen (mutteivat kaikki) todellakin on olemassa suhteessa miehiin. Mutta mietin myös sitä, että italialainen yhteiskunta - Iltasatujahan on amerikkalaistuneiden italialaisten kirjoittama - on edelleen vielä paljon suomalaista yhteiskuntaa patriarkaalisempi. Lasikatto siellä on naisille kauempana kuin meillä. Keskustelin aiheesta tyttäreni kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan kirjan sisällössä mitään huomiota, joten tästäkin saimme hyvän keskustelun aikaiseksi.

Aika mainio onkin tällainen teos, joka toisaalta ihastuttaa, toisaalta hieman provosoi ja koko ajan herättää halun tietää lisää. En myöskään keksi toista vastaavaa teosta, joten ihan yleissivistävänä kirjana sen soisi päätyvän monen luettavaksi. Kaiken lisäksi satujen kohteeksi valikoitujen naisten tarinat ovat ilahduttavan monipuolisia. Iltasatuja-kirja katsoo historiasta nykyisyyteen ja moni tarina antaa toivoa: niin kirjan nuorin tyttö, translapsi Coy Mathis kuin afganistanilainen räppäri Sonita Alizadeh tai meksikolainen aktivisti Eufrosina Cruz.

Kirjan sanoma voisi tiivistettynä näkyä vaikkapa Charlotte Brontën sanoissa: En ole enkeli, enkä aiokaan olla niin kauan kuin elän: Aion olla oma itseni. Siinäpä tavoitetta kaikille. Vaikka Iltasaduissa kapinallisille tytöille on muutamat muttansa, suosittelen teosta lämpimästi ihan kaikille. Favillin ja Cavallon kirja kietoo tarinoihinsa, opettaa historiaa, katsoo tulevaan. Sen ydinsanoma tuntuu sanovan: sinä osaat mitä vain.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Milja Kaunisto: Luxus


Milja Kaunisto: Luxus
Gummerus 2016
Kansi Jenni Noponen
550 sivua (pokkaripainos 2017)
Kansi
Kotimainen, Ranskaan sijoittuva romaani

[--] Minua kutsutaan mielipuoleksi, pedoksi, kauhistukseksi Jumalan silmissä.” Mies nousi tuolistaan ja kumarsi pitsinen hihansuu maata viistäen. “Markiisi de Sade, palveluksessanne.”

Markiisi de Sade ei astu kuvioon ihan heti. Alussa on Isidore Boreal, raskastekoinen pyövelin apulainen, joka puhuu sivistyneistön kieltä ja tuntee filosofiaa. Erään työtehtävänsä seurauksena hän tutustuu Marie-Constance du Boucardiin, miltei kaiken menettäneeseen kreivittäreen. Ranskan vallankumous syöksee koko Pariisin sijoiltaan ja niin Isidoren kuin Marien täytyy kestää monenlaiset muutokset ja niiden seuraukset. Kaksikon välille syntyy yllättävä luottamussuhde. Markiisi de Sade on kirjoituksistaan tunnettu, hänen teoistaan liikkuu toinen toistaan hirvittävämpiä huhuja. Kaikkien elämänpolku kietoutuu yhteen Maison de Luxessa.

Paukautetaan ydin nyt heti tähän alkuun: enpä olisi koskaan uskonut, että historiallinen, väkivaltaa, rappiollista loistoa ja seksiä sisältävä romaani veisi minut mukanaan. Mutta niinpä vain teki: Milja Kauniston Luxus on romaani, jota ei malttaisi laskea käsistään.

Purppuragiljotiini-trilogian aloittava Luxus on kursailemattomasti viihdettä, mutta
Kaunisto on sujuvasanainen, taitava kirjoittaja, jonka teksti vie mukanaan, mutta ikään kuin siinä sivussa (ja silti kaiken keskellä) kertoo historiallisia faktoja. Luxusta voi sanoa rohkeaksikin, se on - pokkaripainoksen takatekstinkin mukaisesti - häpeämätön ja jos Luxus olisi ilmestynyt lukiovuosinani, olisin ehkä piilottanut kirjan. Nyt romaani saa toki jäädä hyllyyni ja pohdin jo tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan Corpuksen lukemista.

Marie on aluksi jokseenkin naiivi, mutta ihastuttava. Isidore on karski, mutta herkkä, sydämellinen ja fiksu. Markiisi puolestaan on samalla kertaa sympaattinen (kenties mainettaan herkempi, kenties pahempi) ja kylmäävä. Hahmot ovat aluksi karikatyyrisiä, mutta mainioita ja lopulta sangen moniulotteisia. He tuntuvat noudattelevan viihdekirjallisuuden konventioita - silmäniskun kera; Vaikka Luxuksessa tapahtuu synkkiä asioita, on Kauniston tekstissä myös rivien väliin oivallisesti piilotettua huumoria. Uusi elämä vaatii uuden kuoleman, mutta rinnalla on myös huomioita bochilaisista siankasvoisista munkeista: kokonaisvire on kuin perverssi kiirastuli. Henkilöille, etenkin Isidorelle ja Marielle, toivoo koko ajan hyvää.

Kokonaisuudessa on mukana ripaus Angelikan viihdyttävyyttä, mutta mainittua kirjasarjaa fiksummin, historian käänteitä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia mukanaan kuljettaen. Kaunisto osaa yhdistää juonenkuljetuksen ja historiallisten faktojen tiputtelun tavalla, jossa ei ole mitään luento- tai luettelomaisuutta, vaan tarina kulkee vaivatta ja historia, esimerkiksi Ranskan vallankumouksen yhteiskunnalliset muutokset ja luokkakulttuurin murros, solahtavat osaksi tarinaa. Kirjoittaminen ja juonen punominen tuntuvat olevan Kaunistolle helppoa (en toki voi tietää, onko, mutta lukijalle välittyy kirjoittamisen ilo).

Luxus-sanan monimerkityksellisyys peilautuu Kauniston romaanissa hienosti: loisto ja mahtavuus törmäävät irstauteen, koko maailma menee ainakin osin sijoiltaan. Ihmiset joutuvat painimaan omatuntonsa ja halunsa kanssa, mutta pitkälti olosuhteiden pakottamina. Samalla lukija alkaa väistämättä pohtia paitsi rahvaan ja aateliston, myös prostituoitujen kohtaloa vallankumouksen aikana. Miksi, miten ja niin edelleen.

Luxuksen voi sanoa yllättäneen minut, ja ilahdun aina kun romaani vie mukanaan. En ole ihan varma, mitä odotin, mutta viihdyin kaikkien yli 500 sivun verran. Luxus lie kaikkea, mitä historialliselta lukuromaanilta voi vaatia: se pitää otteessaan, muistuttaa historiasta ja saa odottamaan jatkoa. Ennen kaikkea se on kauttaaltaan nautittavaa ajanvietettä.


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Juha Hurme: Niemi


Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
Ulkoasu Jenni Saari
448 sivua
Kotimainen faktaa sisältävä romaani

Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.

Alussa, tänä vuonna, Suomeen syntyy tyttövauva, joka saa nimekseen Aino. Ainon äiti on varsin nuori, 25-vuotias, mutta niin oli hänen äitinsäkin aikoinaan. Ja äidinäiti, äidinäidinäiti ja niin edelleen. Aino-tyttö kaikkine esiäiteineen on johdanto Suomeen, mutta määrittelemättömään ja epäyhtenäiseen maahan, oikeammin Niemeen. Vuosisatojen ja -tuhansien maahanmuutto niin idästä kuin lännestä on muokannut Ainon perimää. Oikeastaan mennään vielä kauemmas, maailmankaikkeuden syntyyn saakka. Olemattoman pienestä pisteestä 13,8 miljardia vuotta sitten vuoteen 1809 on käsittämättömän pitkä matka, mutta sellainen matka on nyt edessä – ja nimenomaan Suomen(niemen) kannalta käsiteltynä, ”maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaksi” kirjoitettuna. Joko miltei mykistää?

Ehkä mykistää, mutta toivottavasti vielä enemmän innostaa. Jos olisin laatinut Finlandia-ehdokasveikkauksen, kuten moni bloggaakollega viime viikolla teki, olisin ehkä nostanut omalle listalleni Juha Hurmeen Niemen. Ehkä, koska Finlandia-ehdokkaiden julkistuksen aikaan kirjamessuilta ostamani teos oli vielä hieman kesken, ja koska olen hieman hattarapäinen muistellessani tätä kirjavuotta, olisin kuitenkin unohtanut listaltani monta hyvää lukemaani. Vuosihan on ollut erinomainen nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Nyt Niemi on luettu ja sinne erinomaisten joukkoonhan se varsin vaivatta sujahtaa.

Oli maamme, hansakaupasta huolimatta, köyhä,  ja siksi jäi. Niukkuus sai aikaa Niemelle ja laajemminkin Ruotsin valtakuntaan tasa-arvoa ja vapautta. Manner-Euroopassa yksinvaltiaat ostivat uskollisuutta feodaalipäälliköiltä jakamalla näille isoja tontteja eli läänityksiä talonpoikineen, -tyttärineen, hevosineen ja nautoineen. Ruotsissa tällaiseen järjestelyyn ei ollut mahdollisuutta, koska kelvollista, muhevaa maata ja elävää ihmisvoimaa ei riittänyt lahjuksiksi.

Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. On luonnon- ja kulttuurihistorian käänteitä, on ihmisiä Jonathan Swiftistä Pentti Linkolaan, Descartesista ja Negristä Cajanukseen; itämerensuomalaisten jumalten hölmöilystä päästään tietenkin Tolkieniin ja Kalevalaan, jota Hurme luonnehtii sanoilla ”läpeensä weird”. Reformaatio saa osansa sekä tietenkin sen rooli kirjoitetun suomen luomisessa. Aina läsnä ovat myös naapurit, Ruotsi ja Venäjä, mutta kaukaisempikin maailma on lähellä, sillä niemeläisyys on monien osien alati muuttuva summa.

Tarttumispintaa siis on, ihan jokaiselle tällä niemellä asuvalle lukutaitoiselle ihmiselle. Melko miehinen Niemi on, mistä
Hesarin kolumnissa kirjoitetaan. Mutta kyllä Niemessä naisiakin on, vaikkei (vielä) kovin keskeisessä roolissa. Vanha folkloristi minussa ihan voimaantuu, kun Hurme kirjoittaa hienosti itkuvirsiperinteestä feministisenä kritiikkinä, karhun pyllyttämisestä, naisnäkökulmaisista runoista ja kirjan viimeisessä luvussa puhutaan jo Minna Canthin odotuksesta.
Kerronta on kokonaisuudessaan paitsi vetävää, myös hauskaa ja murheellista, koskettavaa ja innostavaa, kauttaaltaan nautittavaa luettavaa.

Semmoista se on. Niemi ei ole (vielä, kuten kustantamon esittelyssä huomautetaan) Suomi. Mutta kyllä se Suomeksi on muuttumassa. Jatko-osa olisi tervetullut monestakin syystä. Ennen kaikkea siksi, että Hurme vie lukijaansa niin, että tämä huvittuu ja sivistyy – ja löytää ehkä osan itsestään.

--

Niemestä ovat kirjoittaneet myös muun muassa Elina (juuri tänään) ja Jorma Melleri.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu ja 5 muuta lukusuositusta


Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu
Avain 2017
Ulkoasu Emmi Kyytsönen
191 sivua
Kotimainen koko perheelle sopiva tietokirja


Hyvää isänpäivää! Meillä isänpäivä alkoi perinteisesti croissant- ja mokkapala-aamiaisella, oma isäni on yli 300 kilometrin päässä, joten olemme viettäneet päivää oman perheen kesken pääosin laiskotellen. Aamupalaa siivitti tietenkin myös Helsingin Sanomat, jossa minua erityisesti ilahdutti Taika Dahlbomin juttu Suuri lukuseikkailu -kirjasta ja kirjan kirjoittaneesta Kaisa Laaksosesta.

Suuri lukuseikkailu on yksi työkirjoistani. Kuten olen kertonut, en tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa, sillä vaikka elämäni tuntuukin olevan toisinaan yhtä kirjaseikkailua, niin työ on työtä ja harrastukset vapaa-aikaa. Toki ne usein lomittuvat, mistä Suuri lukuseikkailu toimikoot hyvänä esimerkkinä.

Nimittäin meillä, kuten varmasti monessa muussakin perheessä, on usein haastavaa saada lapset lukemaan kirjoja. Muutama vuosi sitten tätä ongelmaa ei ollut, mutta lasten kasvaessa monenlaiset virikkeet kilpailevat lukuajasta. Usein joudun siis pohtimaan, että miten saada lapset lukemaan ja mistä löytää heille sopivaa, mieluisaa lukemista. Kun tämän vuoden keväällä sain käsiini Suuren lukuseikkailun käsikirjoituksen, olin enemmän kuin innoissani. Ja kun kirjan kuvitus ja taitto – molemmat Emmi Kyytsösen käsialaa, osa kuvituksesta on luotu tätä kirjaa varten, osa on Lukukeskuksen Suuri lukuseikkailu -projektista – alkoivat kesällä valmistua, tiesin että nyt viimeistelimme työkirjaa, jonka toisin kotiin. Ja niin tein.




Suuri lukuseikkailu valmistui hieman ennen Turun kirjamessuja, joten valmis kirja on ollut käytössäni noin puolitoista kuukautta. Olen lykännyt kirjaa lasteni käsiin, kehottanut heitä tekemään esimerkiksi kirjassa olevia testejä ja tehtäviä, kuten millainen lukija olet tai – mikä ehkä tärkein – miksi lukisin kirjan. Olemme myös tutkineet kirjojen ruokalistoja, kummastelleet erilaisia sisaruspareja pohtineet, missä kirjassa on kiinnostavimmat harrastukset.

Koska Suuri lukuseikkailu on työkirjojani, voitte vapaasti päättää, onko seuraava tiivistys innokkaan lukuharrastajan ja perheenäidin pohdintaa vai ihan suoraa markkinointia – ehkä molempia! Laaksosen kirja sopii hyvin niin kaikille vanhemmille, opettajille kuin lapsillekin. Lukeminen on aina seikkailu, mutta aina ei ole helppoa löytää tietä juuri itselleen sopivalle seikkailulle. Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu opastaa monenlaisten kirjamaailmojen äärelle: kun lukuseikkailuun astuu, ei sieltä välttämättä halua edes pois!

--


Mitä meillä on sitten viime aikoina luettu? Lapsistani esikoiseni tulee minuun siinä, että hänellä on kesken useampikin kirja, joista hän lukee jotain tiettyä intensiivisemmin. Kuopukseni lukee (hieman patisteltuna) jotain itse, mutta eniten hän tuntuu nauttivan kirjoista ääneen luettuna.Jokainen esittelemäni lastenkirja ansaitsisi oman kirjabloggauksensa, mutta nyt päädyin tällaiseen koosteeseen. Toivon, että lasteni lukukokemukset innostavat muita vanhempia ja vinkkaavat loistokirjoja vaikkapa joululahjaksi (sen Suuren lukuseikkailun ohella).




Viisi lukuvinkkiä Lumiomppulasta ♥


Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja väärä Vincent
Tammi 2017
Kuvitus Christel Rönns
120 sivua
Kotimainen lastenromaani


Voisiko juuri mikään kotimainen lastenromaani olla varmempi vinkki noin kymmenvuotiaalle kuin uusin Risto Räppääjä? Ehkä, mutta minä en juuri nyt keksi toista yhtä tunnettua ja alati yhtä hauskaa ja mukaansa tempaisevaa kirja(sarja)a. Eikä ihmekään, sillä RR kavereineen on viihdyttänyt lapsia ja aikuisia jo 20 vuoden ajan.

Risto Räppääjä ja väärä Vincent on siis kirja, jonka lukija osaa jo odottaa hauskoja sanaleikkejä, vauhdikkaita ja kummallisia juonenkäänteitä, huumoria, ystävyyttä, stereotyyppisiä hahmoja ja monenmoisia mutkia ennen kaiken selviämistä. Tällä kertaa Rauha kuulee selvännäkijältä, että hänen lähipiirissään on jälleensyntynyt nero. Sehän ei voi olla kuin Risto, joka punatukkaisena näyttääkin taiteilija Vincent van Goghilta. Mutta miksi taideasiantuntijakin on niin innoissaan Riston työstä?

Uusin Risto Räppääjä on suorastaan dekkarimaisen vetävä. Arvoitus kutkuttaa mieltä ja kirja pitää otteessaan. Lukiessaan saa nauraa ääneen monta kertaa. Kymmenvuotias kiteyttää: ”James Bond -jutut, ei kun Lindberg, Lennart Linberg -jutut, olivat parhaita. Niin ja vaahtokarkit! Ne [Nelli, Risto ja Lennart] oli tosi ovelia siinä.”



Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen
Kuvitus Laura Haapamäki
Tammi 2016
236 sivua
Kotimainen lastenromaani


Tämän kirjan kohdalla annan ensin puheenvuoron pian 12-vuotiaalleni:

”Mielestäni Taivazalan joutsen sopii 10-14-vuotiaille. Kyseisessä kirjassa Opri on tullut Taivazalasta Kieliseen etsimään kadonnutta poikaansa, Kuismaa. Miranda, Veera ja Olavi auttavat Opria etsimään Kuismaa. Mutta yhtäkkiä Veera sairastuu. Miranda, Olavi ja Opri koittavat selvittää miten Veera sairastui ja kuka Veeran sairastutti. Miranda tietää missä Kuisma on, mutta heidän pitää ensin päästä Kuisman olinpaikkaan. Saatte tietää miten joutsenet liittyy kirjaan…Kunhan luette sen ensin J

Peltoniemen kirja innosti esikoiseni lukemaan iltamyöhään ja teos onkin kuulemma paras kirja, jonka hän on tänä vuonna lukenut. Avaimenkantaja-sarjan aloitusosan Taivazalan joutsenen jatko-osan Allmaan vaskitsan lainasimme jo kirjastosta ja kolmas osa ilmestyy ensi keväänä. Reaalimaailman ja fantasian yhteensovittaminen näyttää toimivan erinomaisesti.


 ♥


Meri Savonen: Tonttulapset ja salaisuuksien huvila
Robustos 2017
Kuvitus Kati Immonen
127 sivua
Kotimainen lastenromaani

Meri Savosen aiemmat Tonttulapset-kirjat, Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, upposivat perheessämme hyvin. Edellisten suhteen lapsia ei juurikaan tarvinnut houkutella lukemaan tai kuuntelemaan, olivathan lapseni nuorempia ja kirjatkin kanneltaan värikkäitä. Tällä kertaa aikaa oli kulunut, lukijat kasvaneet, eikä pehmeäkantinen kirjakaan innostanut ihan heti. Meillä kuitenkin luetaan ääneen vielä varhaisteinillekin ja näin Tonttulapset-sarjan uusin osa, Hankoon sijoittuva Tonttulapset ja salaisuuksien huvila sai lopulta varsin innostuneen vastaanoton.

Ja hyvää niin, sillä soisin Tonttulasten ja salaisuuksien huvilan löytävän tiensä moneen kotiin. Savosen aiemmista kirjoista tutut Tiitu ja Timi lentävät nyt poroillaan iki-ihanaan Hankoon, jossa he asetuvat Villa Sukka -nimiseen huvilaan. Seikkailu kutsuu sisaruksia tälläkin kertaa, kun huvilassa asuva kirjailija on kadonnut. Seuraa seikkailua muun muassa salakäytävissä.

Savosen kerronta on viehättävää nostalgisella tavalla. Hän malttaa pohjustaa tunnelmaa ja tarinaa, muttei pysähdy kuvailemaan liikaa, vaan rytmittää tarinan sopivan mittaisiksi luvuiksi, joiden lopussa on usein mieltä askarrutava cliffhanger. Näin seuraavaan lukuun siirtyy kuin huomaamattaan. Tarina jännittää sopivasti, joten se sopii luettavaksi varmasti alle kouluikäisillekin, jos nämä vain jaksavat kuunnella.

Hankolainen merituuli puhaltaa ja puutalojen tunnelma on juuri oikeanlainen. Tonttulapset ja salaisuuksien huvila on oivaa luettavaa milloin vain, mutta erityisesti se olisi sellaista ennen tai jälkeen Hangon-matkan.




Elina Lappalainen: Nyt pelittää
Kuvitus Jussi Kaakinen
Tammi 2017
48 sivua
Arvostelukappale
Lasten tietokirja


Nyt pelittää on tietokirja, jonka aiheen luulisi niin sanotusti kolahtavan monelle: mainiosti nimetyn kirjan aiheena on näet mobiilipelit ja etenkin se, miten niitä tehdään. Sofia ja Oliver pääsevät työharjoitteluun Sofian äidin työpaikalle. Viikon aikana lapset tutustuvat niin pelien ideoimiseen kuin koodaamiseen, yhtä lailla pelien visuaalisen ilmeen valmistumiseen kuin toki pelin testaamiseen ja pelaamiseenkin.

Lappalainen kirjoittaa mainiosti. Teksti on sopivan mittaista alakoululaisillekin ja Sofia ja Oliver ovat samastuttavia hahmoja. Kaakinen on monipuolinen kuvittaja, joka tuntuu sisäistävän kirjan kuin kirjan aihepiirin. Niinpä tällä kertaa kuvitus on tismalleen pelikirjaan sopivaa: vähän pelien näköistä, mutta ehdottomasti kirjan tarjoavaa tietoa ja tarinaa kannattelevaa.

Ajan hermolla oleva tietokirja houkuttanee pariinsa myös ne lapset, joiden on hankala tarttua kirjaan, sillä ketäpä kuta kuinkin kymmenvuotiasta pelaaminen ei kiinnostaisi. Nyt pelittää herättänee myös keskustelua koko perheen kesken. Hyvä niin.




Suvi Vehmanen: Suon aarteita
Valosat 2016
96 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen koko perheen tietokirja

Suvi Vehmasen Suon aarteita on koko perheelle sopiva kirja, jonka luin pääosin yksin. Suoluontoa laajasti esittelevä teos on sadun muotoon kirjoitettu tarina- ja tietokirja.


Aarresuoksi nimetyllä suolla asuu monenlaisia hahmoja: on Suo-Ukko, keijut Karpalo ja Suokukka sekä riekko nimeltään Mehtikana. Rauhallinen elämä suolla järkkyy kiitos peikkojen suunnitelmien, mutta asukkaat eivät jää neuvottomaksi. Suon väen seikkailujen lomassa on paljon tietoa suon kasveista, eläimistä ja suolla liikkumisestakin. Vehmasen kuvitus on värikylläistä, herkkyys ja eloisuus vuorottelevat oivallisesti.

Vehmasen kirjassa on paljon tekstiä. Siksi sitä kannattaakin lukea hiljakseltaan, vaikkapa muutama tarina illassa. Itse nautin eniten tieto-osuuksista. Vehmasen kirja tuo paljon uutta tietoa, mutta palauttaa mieleen myös jo unohtunutta. Erilaiset sammaleet ja sienet, suolinnut ja vaikkapa suosta kertova folklore ovat taas paremmin mielessäni. Plussaa lopun pienelle sanastolle ja hakemistolle.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
645 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kun varjot vahvistuvat, löydän vastauksen. Hänen kuvansa piirtyy metsän kamaralle: suun viiva, varhaiset juonteet ja himmeät silmät, joissa ajoittain välkähtää auringonlaskun heijastus. Ihminen joka piilottaa onnensa männynrungon taakse, hehkuu ja hengittää sinistä iltaa kunnes kaikki on taas ohi.
[--]
Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.


Yhden elämä muuttuu täysin erään kesän seurauksena, toinen seisoo teloituslavalla, kolmannen pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän lähteekin sukunsa mökille. Kaikki alkaa kesästä 1959 ja päättyy vuoteen 2012, mutta kaikkea edeltävät tapahtumat aina 1840-luvulta 1920-luvun alkuun.

Edellä kuvatun perusteella on selvää, että Mennyt ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku. Romaanin alku on tehokas, miltei shokeeraava: 1950- ja 60-lukujen taitteessa Helenalle tapahtuva lyö ällikällä, pysäyttää hetkeksi. Siirtymä 2010 ja Vekan elämään vie aivan toiseen maailmaan – vai viekö sittenkään? – ja 1800-lukulainen kulkeminen Venäjältä Suomeen taas toiseen, kaiken juurille.

Kytömäen Kultarinta ihastutti monet kriitikot ja bloggaajat muutama vuosi sitten ja romaani ylsi Finlandia-ehdokkaaksikin. Isästä, tyttärestä ja metsän voimasta kertova teos tuntui yhdistävän ihmismielen ja luonnon koskettavasti, kauniisti ja kirjallisen taidokkaasti. Saman tekee Kivitasku, jossa siinäkin luonto ja ihminen kietoutuvat yhteen. Siinä missä Kytömäen esikoinen Kultarinta on kuvausta ensin luonnosta ja sitten ihmisistä, keskittyy Kivitasku ihmisiin, ihmismieleen, joille luonto on tärkeä: luonto mielenmaisemassa, suojan antajana, erottamattomana itsen osana.

Millaista on olla ihminen? Vapaa ihminen? Vapaa suhteessa itseensä ja suhteessa toisiin? Ihmismieli, itseys, identiteetti nousevat Kivitaskun kaikkina aikakausina keskiöön tavalla, joka liikuttaa lukijaa.

He katsovat, kun hän peittyy veteen polvia myöten, kainaloita myöten, kaulaa myöten, solahtaa uimaan ja jättäytyy niiden voimien varaan, joihin kukaan ei ole enää vuosiin luottanut.

Kuten Kultarinnassa, kirjoittaa Kytömäki Kivitaskussakin runsassanaisesti. Kivitasku on pitkä romaani. Se on polveileva. Se on sukukronikka ja luontokirja, katsaus ihmismieleen ja pallograniittiin, historian painolastiin ja tietynlaiseen vapautukseen. Kytömäen teksti pitää otteessaan, kietoo pauloihinsa kuin eteläsavolaisen Mustansalmen kivimaisemassa näkyvä naishahmo. Kivitaskussa on paljon kaikkea, jotain liikaakin, mutta missään vaiheessa sen lukeminen ei tuota ähkyä, vaan Kytömäen teksti kulkee vaivatta. Se kulkee niin hyvin, että voisi huudahtaa, että miten Kytömäki osaakin kirjoittaa noin! Hän osaa luoda rikkinäisyydessään ehjiä romaanihenkilöitä, joihin väistämättä kiintyy ja joita alkaa kaivata. Hän kirjoittaa ilon hetket ja myös ne, joissa varjot tulevat suoraan kohti. Kaiken lisäksi Kytömäen lause tuntuu kulkevan vaivatta, joten Kivitaskua on ilo lukea myös tekstin tasolla.

Kytömäki kirjoittaa kaunista, myyttisiin mittoihin kohoavaa proosaa, jossa on juurevuutta ja ilmavuutta, sekä rosoja ja yllätyksiä. Hän saa kokonaisuuden eloon, niin tapahtumat, henkilöt kuin maisematkin. Kivitasku nousee myyttisiin mittoihin lumo- ja elinvoimaisena romaanina.


--

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös mm. Amma, Arja, Tiina, Kirsi, Tuija ja Tuomas.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kate Morton: Talo järven rannalla


Kate Morton: Talo järven rannalla
Bazar 2017
The Lake House 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Eevaliina Rusanen
671 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani


Sitä hän ei vielä silloin tiennyt, ettei hän koko elämänsä aikana pääsisi näistä äänistä eroon; ne seurasivat häntä tästä paikasta ja ajasta, tunkeutuivat hänen uniinsa ja painajaisiinsa ja muistuttivat jatkuvasti siitä, mitä hän oli tehnyt.

Menneisyyden teot ja äänet seuraavat niin ikääntynyttä kirjailijaa Alice Edevanea kuin pakkolomalle lähetettyä rikostutkijaa Sadie Sparrowta. Kesällä 1933 juhannusaaton juhlien aikana kirjailijuudesta haaveilevan 16-vuotiaan vuotiaan Alicen perhe kohtaa tragedian, kun kaikkien silmäterä Theo-vauva katoaa. Kesäkuussa 2003 Sadie vetäytyy Cornwalliin isoisänsä luo saadakseen rauhaa työssä kokemistaan vastoinkäymisistä. Eräänä päivänä hän löytää hylätyn talon. Paikalliset tuntevat edelleen huhun talossa asuneesta pienestä pojasta, joka katosi jälkiä jättämättä. Samaan aikaan, kesällä 2003, Alice on kuuluisa rikoskirjailija. Hänen rauhansa järkkyy, kun Sadie alkaa tutkia hänen perheensä menneisyyttä.

Jokaisella pitää olla oma salainen kulttuuripaheensa. Minun paheeni ei ole kovin paha eikä se ole enää salainenkaan (tai ehkä pitäisi kirjoittaa tv-sarjoista, joita katson), sillä olen aiemminkin harvakseltaan kirjoittanut brittiläisiin kartanoihin sijoittuvista puolimysteereistä, joista muun muassa australialainen Kate Morton on tunnettu ja kiitettykin. En voi sanoa olevani lajityypin suuri ystävä, mutta sanapari brittiläinen ja kartano on jotain, jota toisinaan suorastaan tarvitsen. Mortonin kirjoista vielä muutama sananen: luin Paluun Rivertoniin keväällä 2011 ja vaikka viehätyin kirjasta, koin sen hieman pinnallisena – en tuossa vaiheessa nimittäin osannut viihteellisyyttä, hah! No, seuraavaa Mortonia aloitellessani viihteellisyys oli jo odotuksissani ja ehkä siksi Hylätty puutarha oli yksinomaan suuri lukunautinto, vähän kuin olisi Fazerin Sinistä syönyt. Kaksi seuraavaa Morton-suomennosta, Kaukaiset hetket ja Salaisuuden kantaja olivat sen sijaan sellaisia ylipitkiä pettymyksiä, että päätin jättää Mortonit sikseen, etenkin viimeksi mainittua harppoessani. Mutta toisin kävi: se mainitsemani sanapari vanhoista brittitaloista.

Ja hyvin kävikin, sillä Talo järven rannalla on jotain sellaista, jota olin odottanut Hylätystä puutarhasta saakka: toimivaa, hivenen liikoja juonipolkuja tarjoavaa laatuviihdettä, jossa mennyt ja nykyisyys lomittuvat kevytmysteeriksi – ja englantilaista shabby chick -romantiikkakin on luvassa, onneksi nimenomaan miljöön puolesta, ilman imelää rakkaustarinaa! Ihanaa uppoutumiskirjallisuutta, siis.

Talo järven rannalla lienee luonnehdittavissa tyypilliseksi Mortonin kirjaksi, joten kirjailijan tuotannon ystävät eivät pety. Mortonia tuntemattomille voin sanoa, että lukekaa jos tämä lajityyppi (jos kyse on lajityypistä), eli brittikartanomysteeri, kiinnostaa, mutta lukekaa se nimenomaan viihdetiiliskiven tarpeeseen. Sellaisena Talo järven rannalla toimii mainiosti. Mortonilla on toki tapana upottaa romaaneihinsa turhia juonikuvioita, esimerkiksi nytkin Sadien työstressin aiheuttanut arvoitus olisi voinut jäädä pois, jolloin teos olisi jäntevöitynyt. Mutta mikä tärkeintä, Theo-vauvan katoamismysteeri toimii ja kannattelee kirjaa. Mainioita ovat myös Mortonin luomat hahmot kaikkine karikatyyrisine piirteineenkin: Hampsteadin asunnossaan viihtyvä iäkäs kirjailija, hieman yli-innokas poliisi, tämän herttainen cornwallilainen isoisä… Ja yhtä lailla ihastuttavaa on Mortonin taito luoda tapahtumapaikkoja ihan romaaninsa hengen mukaisesti: istuttaa hahmonsa iltapäiväteelle Victoria & Albert -museoon, näyttää silkkiäispuuhuoneesta avautuva näköala järvelle ja antaa villiintyneen puutarhan luoneen ikään kuin tunnelin taikamaahan, Edmund Spenserin ”Keijukaiskuningattaren” maailmaan.

Kaikkein tärkeimmäksi nousevat, osin ennalta-arvattavasti, kysymykset suvusta ja menneisyyden painolastin sovittamisesta: Maailmassa vallitsi tasapaino ja luonnollinen oikeudenmukaisuus. Kaikesta oli aina maksettava, ja nyt oli liian myöhäistä sulkea ovea enää.

Tässähän alkaa ihan odottaa kirjailijan tulevaa tuotantoa! Mortonia on suomennettu tiheään tahtiin, mutta hän näyttää julkaisevan romaaneja parin vuoden välein, joten uutta suomennosta saanee odottaa vielä pari vuotta. Ja mikäs olisi odotellessa, sillä Talo järven rannalla on romaani, joka palautti uskoni Mortonin kykyyn kirjoittaa laatuviihdettä.

torstai 2. marraskuuta 2017

Iris Uurto: Ruumiin ikävä


Iris Uurto: Ruumiin ikävä
Otava 1930
Luettu Kirjojen Suomi -verkkokirjaston kautta (Ellibs)
Kotimainen romaani

Tämä blogiteksti on osa kirjabloggaajien ja YLE Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä. Suomen jokainen itsenäisyysvuosi saa osakseen kirjan, joista kaikista julkaistaan myös juttu jossain kirjablogissa. Vuoden 1930 kirja on Iris Uurron Ruumiin ikävä. YLE:n sivuilta löydätte lisää tietoa kirjasta.



 – Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat olla nyt tahrattu minusta – sitä en kiellä. Pidät minua likaisena, koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.
Paula ja Olli Lassila ovat kaupunkilaiselämää viettävä pariskunta, joiden suhteesta tuntuu puuttuvan läheisyys. Kummallakin on omat toiveensa, etenkin oman uransa taakseen jättänyt Paula kärsii perinteisestä vaimon roolistaan. Olli ei voi ymmärtää vaimoaan, jolle on pyrkinyt antamaan aineellisesti kaiken: mukavan kodin, kustannetun elämän, turkinkin. Edessä on vain avioliiton umpikuja, ja Paula yrittää uutta onnea arkkitehti Eric Thorpen kanssa. On myös nuori Eeva, joka heiluttele jalkojaan Ollin kirjoituspöydällä istuessaan.

Iris Uurron läpimurtoromaaniksi luonnehdittu Ruumiin ikävä oli omana aikanaan kirjallisuuspiirejä järisyttänyt teos. Miehensä jättävä nainen ei ollut tavallinen hahmo 1930-luvun alun kirjallisuudessa. Myöhemmin Pro Finlandialla palkittua Uurtoa on kehuttu on teräväksi ja omintakeiseksi pikkuporvari- ja kaupunkilaismiljöön tarkkailijaksi, kuten Kai Laitinen Suomen kirjallisuuden historiassaan huomauttaa.

Laitinen onkin oikeassa. Uurron ihmiskuvaus on niin terävää ja raikasta, että hetkittäin unohtaa lukevansa vuonna 1930 julkaistua kirjaa. Toki repliikit ovat paikoin juhlallisia, mutta ne ovat myös raastavia, huudahtelevia ja lausujansa näköisiä. Uurto kuvaa taidolla keskeishenkilöidensä mielenliikkeitä. Ruumillisuus, halut ja kaipuu, määräävät ihmisen päätöksiä ja toimintaa. Monenlaiset tunteet heijastuvat paitsi puheissa, myös toimissa: mustasukkaisuus, uhma, rakkaus, himo, mutta myös yksinäisyyden kokemukset.
Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?

Uurron kiitelty miljöökuvaus toimii sekin. Hetkittäin paikat ovat kuin valokuvia tai maalauksia: jalkalamppu, auki levitetty sanomalehti, porvarisasunto Helsingin Antinkadulla, hotellihuone Lontoossa, puheissa siintää Eurooppa - saksaakin lausutaan. Ihmiset tekevät paikat eläviksi, heidän tunteensa välittyvät kaikkeen olemiseen: Aleksanterinkatu on harmaa, kun Paulan jättämä Lassi kävelee sitä pitkin kalosseissaan.

Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten. Eric on Thorpe, Olli on Lassila, mutta Paula on Paula ja Eeva on Eeva. Vaikka Uurron naiset rohkeasti murtavat monenlaisia normeja, on maailma miesten. Romaanissa onkin piirteitä, jotka saavat nykylukijan ristiriitaisiin mietteisiin - ja nyt luettuna voisi ajatella, niin on (ollut) tarkoituskin: mitä nainen saa tehdä. Lopussa tapahtuva käänne on sellainen, jollaiselle olen lukiessani aina hyvin herkkä. Mitä tuo käänne ilmentää? Uurron oman ajan moraalia? Miesten valtaa yli naisten? Lähtijänaisen paikkaa? Vai suurta tragediaa? Ainakin jälkimmäistä, vaikka jokainen lukija tekee tietysti omat tulkintansa. Ruumiin ikävä herätteli monia ajatuksia, mikä kertoo toki omaa tarinaansa Uurron romaanin voimasta.

Kokonaisuus on voimakas ja puhutteleva. Uurron romaania voinee pitää unohtuneena klassikkona (vaikka se toisinaan eri maininnoissa nouseekin esille), jota en olisi osannut edes kaivata ilman Ylen 101 kirjaa. Ylen projektia on siis kiittäminen, että lukija voi löytää tällaisia helmiä. Uurron romaania on vaikea löytää divareista ja jopa kirjastoista, teos ansaitsisi tulla uudelleen painetuksi - se piirtää kuvaa oman aikansa ihmisistä niin hienosti, että se puhuttelee nykylukijaakin.

Pikku paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.



tiistai 31. lokakuuta 2017

Kirjamessut 2017: rakkaudentunnustus kuvina


Sunnuntai-iltana kirjoitin henkilökohtaiselle Facebook-sivulleni kuta kuinkin näin: "Melkein viisi päivää - keskiviikkoisesta rakentamispäivästä puolikkaaseen sunnuntaihin - kirjamessuja takana ja vaikka nyt täällä kotona omenahillotäytteisten joulutorttujen paistuessa hieman hyydyttää, niin vielä jaksaisin päivän tai pari. Kaikesta ihmispaljoudesta, hälinästä ja seisomisen määrästä huolimatta rakastan Helsingin kirjamessuja (enemmän kuin mitään muita messuja). Rakastan: kirjoja ja kirjaihmisiä, lavalta toiselle kiirehtimisen ja keskustelujen äärelle pysähtymisen vuorottelua, viinimessujen samppanjaa, rakkaiden ystävien, mukavien tuttavien, suosikkikirjailijoiden ja kollegoiden tapaamista. Rakastan myös bloggaaja-aamiaista, messulauantai-iltaista ravintolaa ja keskusteluja siellä, ja rakastan sitä miten sunnuntaisin oma perhe tulee messuille. Vaikka edessä oleva viikko on oletettavasti arkinen ja tavallinen ja tarpeellinen, poden jo hieman kirjamessuikävää. ♥"

Näin, tällainen rakkaudentunnustus. Taisin kiteyttää olennaisimmat. Messuväsymys painaa edelleen nyt tiistainakin ja siksi pitkän messuraportin sijaan saatte kuvia. Pienenä saatteena kerrottakoot, että edellisvuosien tapaan olin messuilla kaksoisroolissa: töissä ja bloggaajana. Töiden puolesta hengailin paljon Avain-kustantamon osastolla ja haastattelin muutamia kirjailijoita. Bloggaajana osallistuin Bonnierin järjestämälle aamiaiselle ja Teoksen drinksuille. Aikataulujen sallimissa puitteissa nappasin itselleni myös joitakin hetkiä, jolloin istuin kuuntelemassa lavoilla olleita keskusteluja. Voi, miten niistä nautin! 

Kirjamessuilla bongasin muun muassa viisaita, lahjakkaita naisia:

Kuten Anneli Kannon, joka Anna Kortelaisen haastattelussa puhui "Lahtarit"-romaanistaan. Kirjalle muuten lämmin sukusuositus!

Venla Hiidensalon, Katja Kallion ja Anna Kortelaisen, jotka keskustelivat siitä miten arkistoista on apua romaanihenkilön luomisessa. Katja Kallion "Yön kantaja" on muuten romaani, jonka haluaisin lukea uudelleen.

Maarit Leskelä-Kärjen, jonka kanssa keskustelin "Toisten elämät" -kirjasta Avaimen osastolla. Elämäkertakirjoittamista käsittelevä tietokirja keräsi osastolle kiinnostunutta yleisöä. Eikö muuten ole ihana sohva!

Messujen lasten alue olisi voinut parempi - taas! - mutta oli ilo kuunnella Maria Kuutin lukevan ääneen uusinta Anna ja Elvis -kirjaansa.

Bonnierin bloggaaja-aamiaisella Marianna Kurtto puhui romaanistaan "Tristania", joka teki minuun(kin) syvän vaikutuksen.

Haastattelin messutorstaina Sisko Ylimartimoa, jonka kirja taiteilija Aleksander Lindebergistä sai taiteilijan tyttäret vierailemaan Avaimen osastolla.

Botnia-palkittu ystäväni, kirjailija Minna Rytisalo. Jos ette ole jo lukeneet, niin "Lempin" pariin kaikki!

Susanna Makaroff puhui "Homeäidin päiväkirjastaan", joka on yksi työkirjoistani. Vetävä ja koskettava kirja yhden perheen kokemuksista homekotikriisin pyörteissä.

Avaimen kustannuspäällikkö Tiina Aalto ja minä. Avain sai selkokirjallisuuden Seesam-palkinnon, joka lämmittää mieltäni.

Bongasin myös yhtä lailla viisaita ja lahjakkaita miehiä:


Kuten Jarno Alastalon, jonka uutuus "Pimeä netti" kertoo nimensä mukaisesti netin pimeän puolen väestä - mukaan mahtuu myös valoa ja iloa.

KirjaKalliolaisten taidolla tehdyt haastattelut ovat aina elämys. Jarno Alastalo lukiolaisten jututettavana.

Lisää parrakkaita miehiä: A. W. Yrjänä Bonnierin aamiaisella. "Joonaanmäen valaat" on esineenä mitä kaunein kirja. Aion sen toki lukeakin.
Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani. "Mistä maailmat alkavat" on minulle "Bologna-kirja".

Kirjamessut saivat minut lukemaan Juha Nurmeen "Niemeä", jonka aloitin eilen. Nyt ihmettelen, miksi en ole aiemmin Hurmetta lukenut. Teoksen bloggaajille järjestämässä kirjailijatapaamisessa Hurme puhui viisaita kulttuurista ja "niemestä".

Juhani Känkäsen laulu ja soitto ilahduttivat, kiitos tästä!

Bongailin toki kaikenlaista muutakin:


Viisaat ja lahjakkaat tässäkin: Kjell Westö ja Rosa Liksom sekä kirjailijuus 80-luvulta nykypäivään. Kumpaakin olisin kuunnellut vaikka kuinka kauan.

Mörkö! Tämän Kansallisteatterin Mörön sisälle olen muuten kerran päässyt. Nyt Mörkö kiisi - tai sitä kiidätettiin - lasten alueelle. Kuva on otettu keskiviikkona, jolloin oli messuosastojen rakentamispäivä. Tässä siis samalla pieni kurkistus kulissien taakse!

Harry Potter -bussi.

Potter-bussi oli tavallinen vanha double-decker, jonka yläkerrassa olisi voinut istuskella pitempäänkin: messujen hälinä oli äänten puolesta jossain kaukana, vaikka ihan äärellä oltiinkin.

Se aamiainen. Bonnierille kiitos tästä. 

Ja kun kaikki oli samalla kertaa ihanaa ja väsyttävää, saattoi sunnuntaina poistua kotiin väsyneenä ja onnellisena. Ei tosiaankaan balettimaisen kepein askelin, mutta kuin jostain toisesta maailmasta poistuneena:

Minä ja tyttäreni. Kuva: Ooppera ja baletti ♥