torstai 21. syyskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


Rosa Liksom: Everstinna
Like 2017
190 sivua (äänikirjana 5 h 30 min)
Kotimainen romaani

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Yksi yö, kokonainen elämä – tai neljä elämää. Yksi nainen, useita aikakausia. Ikääntynyt nainen elää muistoissaan kokemaansa: sotaan ajautuvaa Suomea, natsiaatetta ja eläinrakkautta itsessään, elämänsä miehiä ja kokemaansa sadistista parisuhdehelvettiä, kauheita loppuja ja uusia alkuja. Pohjoinen maisema on yhtä naisen kanssa, mutta hän on kokenut myös pääkaupungin kirjalliset salongit, antanut villavanttuunsa ripuloivalle sotavangille, kokenut valkoisen hurmoksen, tullut pahemmin kuin pieksetyksi ja muuttunut alistetusta itsenäiseksi naiseksi.

Sanotaan tärkein heti: Rosa Liksomin Everstinna on todella kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta.

On varmasti turha mainita, että rakastan lukemista ja innostun hyvistä kirjoista. Olen kuitenkin harvoin niin sanotusti suorastaan liekeissä lukemastani, vain muutaman kirjan vuodessa luen kuin kuumeessa. Everstinna on tällainen harvinainen poikkeus ja omalla kohdalla vielä harvinaisempaa on, että minä sekä kuuntelin että luin sitä. Aloin kuunnella kirjaa maanantaiaamuna töihin pyöräillessäni. 15 kilometrin mittaisella matkalla ehdin kuunnella jo hyvän pätkän ja palatessani kotiin toisen mokoman. Yleensä kuuntelen äänikirjoja ajatukset hieman harhaillen, mutta nyt pääsin heti kiinni kerrontaan, tunnelmaan ja tarinaan. En olisi halunnut lopettaa kuuntelemista! Siksi kotona jatkoin lukemista e-kirjana ja luin romaanin loppuun. Lukurupeamani oli intensiivinen, elin täysin Liksomin luoman naisen maailmassa.

Naista voi kutsua Liksomin luomaksi, vaikka romaanihenkilön esikuva onkin kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämän keskeiskäänteitä Everstinnassa kuvaillaan. Tässä suhteessa Liksomin tiivis romaani rinnastuu Joyce Carol Oatesin Blondiin. Kirjailijoiden tapa kirjoittaa ja heidän tapansa katsoa hahmojaan ovat tietenkin ihan erilaiset. Oates kertoo laajasti eri näkökulmista, Liksomin Everstinnassa näkökulma on yksinomaan päähenkilön, tämän sisäistä monologia. Mutta yhteistä – ja niin ihailtavaa – kummankin kirjailijan kohdalla on se, miten hyvin he pääsevät henkilöidensä pään sisälle. Miten heidän teoksissaan yhdistyy rankka ja likainen, inhottava ja julma, ja toisaalta karhea hellyys ja ajoittainen kauneuskin. Kummassakin romaanissa yhteiskunta kietoutuu osaksi yksilön elämää: toisessa viihdeteollisuus, toisessa aatteet.

Everstinna on natsi, ainakin osan elämästään. Fasismin nousu Suomessa on kylmäävää luettavaa, Liksom tavoittaa hyvin sen hurmoshengen, joka 1930- ja 40-lukujen taitteessa paikoin nousi, kun haluttiin Suur-Suomea. Everstinnan se saavutti osin oman lapsuuden kokemusten, mutta pääasiassa everstin vuoksi. Everstin myötä Everstinna, tuo Lapin tytär, päätyy piireihin, viettää iltoja yhtä lailla upseerien ja natsijohtajien kuin oikeistolaisten kirjailijoiden, muun muassa Maila Talvion, kanssa. Jos julkinen elämä on sekä säkenöivää että puistattavan aatteen täyttämää, niin yksityinen elämä on ajoittain silkkaa helvettiä, vaikka hetkensä silläkin on. Kaikkea sävyttää vahva ennakointi: kertojana toimina iäkäs Everstinna tietää, mitä tuleman pitää – yhtä lailla natsiaatteen kuin avioliiton suhteen. Parisuhteen kuvaus on piinaavaa luettavaa, sellaista julmuutta on vaikea käsittää. Teksti on suorasanaista, eritteistä, ketään tai mitään säästelemätöntä. Samalla lukija tietää, että tästäkin Everstinna selviytyy, mikä tuo valoa mustiin hetkiin. Selviytymistä seuraavat ajat eivät ole ristiriidattomia nekään.

Romaanissa Everstinnan elämä on värikästä ja värikästä on myös kerronta ”loorineen” ja ”kläppeineen”. Liksom kirjoittaa murteella. Murreromaanit voivat olla uuvuttavaa luettavaa, mutta Everstinnan kerrontaan tottuu pian ja kielen rytmiä alkaa miltei hengittää. Tämä tekee tarinasta henkilökohtaisemman kuin jos kaikki kerrottaisiin yleiskielellä. Ylipäätään Liksom kirjoittaa huikean hyvin: vetävästi, monipuolisesti, suurta ja pientä yhteen sovittaen.

Pitääkö Everstinnaa ymmärtää hahmona? En tiedä pitääkö, mutta hänet voi ymmärtää. Hänen aatteitaan tai kaikkia tekojaan ei tarvitse hyväksyä (toisia, kuten eläinsuojelu, kyllä), mutta yhden ihmisen tarinana Everstinna on koskettava ja kiinnostava. Se luo erään naisen muotokuvan täyteläisesti, romaanina ehjästi ja taidolla, kauttaaltaan uskottavasti.

Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten toteanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
Kansi Laura Noponen
176 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Aaron tarina ei koske vain Aaroa, Lalan tarina ei kerro vain hänestä; jos tunnetaan tarkasti kaksi elektronia, voidaan kuvailla kaikki mahdolliset elektronien ja fotonien muodostamat konfiguraatiot.
Mutta miten nähdä tarpeeksi tarkasti?

Lala ja Aaro ovat kumpikin asettuneet Lontooseen. He ovat eri aikakausien kasvatteja, heillä on erilainen elämänhistoriansa, mutta he kumpikin ovat jättäneet taakseen kotimaansa. Suomalaissyntyinen Aaro on eläkkeellä oleva fyysikko, yksinäinen leskimies. Bulgariasta kotoisin oleva Lala puolestaan erilaisin tavoin toimeentuloaan kartuttava nainen, jolla on erinomainen valon taju. Tarvitaan mietintää ja hetken mielijohde, alkaa omalaatuinen kirjeenvaihto joka muistuttaa siitä, miten se, miltä asiat näyttävät riippuu aina resoluutiosta.

Katriina Ranteen kaunisniminen romaani Miten valo putoaa kuvailee elämän ohikiitäviä ja silti pysähtyneitä hetkiä ja muistuttaa, että vaikka valo tuntuukin pysähtyneen jonnekin, on valo nopeutensa vuoksi ohi ennen kuin ehdimme edes tajuta.

Miten valo putoaa on niitä kirjoja, jotka saavat peilaamaan itseään lukijana. Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki. Tämä on harmi, sillä Ranteen esikoisromaani Minä, sisareni lumosi minut liki kuusi vuotta sitten ja kirjailijan runoteos Ohikulkijan tuoksu oli mielestäni niin ihana, että olisin voinut ottaa sen vaikka yöpöytäkirjakseni.

Se on harmi ennen kaikkea siksi, että Ranteen romaani on niin hienovirtteinen, sen kielen nyanssit elävät, ja sen henkilöhahmoissa on syvällisyyttä ja yllätyksiä – itse asiassa koko romaanin alkuasetelma on yllättävä. Kaikkihan alkaa alushousuista: Kirkkaassa valossa kaikki pikkuhousut näyttivät valkoisilta. Alushousuteema jatkuu pitkin romaania, mikä aluksi huvitti minua lukijana (tahattomasti), mutta tulee kyllä perustelluksi. Teema on sellainen, jota minä en lukijana täysin omaksunut tai uskonut, vaan joka työsi pois, vaikka ymmärrän sen symboliikan niin aistillisuuden, kaipauksen, tuoksujen kuin menneisyydestä kumpuavan toiminnan välineenä. Tästä ymmärryksestä huolimatta tematiikka ja sitä myöten kokonaisuus jäävät vieraaksi, katoaa jonnekin lauseiden luomaan valoon.

Mutta sitten. Hetket. Ranteen romaani on täynnä helmiksi luokiteltuja kohtia. Miten valo putoaa on paikoin silkkaa kauneutta, jossa fysiikka on runoutta ja jossa kirjeenvaihdosta sukeutuu mahdottoman oloinen ihmissuhde. Elokuussa kirjoitin blogiini Menna van Praagin romaanista The Lost Art of Letter Writing, jolta odotin nimenomaan kirjeiden kirjoittamisen monisyistä kuvausta, mutta joka ei ihan täyttänyt odotuksiani. Ranteen romaani voisi olla onnistunut vastaus van Praagille. Näin kirjeiden kirjoittamista voi kuvata! Lalan ja Aaron tarinassa kirjeet ovat keskeisellä sijalla ilman, että kyse on varsinaisesta kirjeromaanista. Aaron ja Lalan sanoissa on pelkkää ilmaa, mutta ilma voi palaa.

Miten valo putoaa on siis hieno romaani, vaikkei se juuri koskettanut – ehkä syynä vierauden tuntemukseeni oli alkuasetelma, kenties joku vaikeammin määriteltävä seikka. Kieleltään kiehtova, hallittu romaani kuitenkin vakuutti: Ranne on taitava sanankäyttäjä. Eikä tässä kaipuun ja aistien aallokossa ripaus Lontootakaan haittaa tehnyt.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kiitollisuutta


Kirjojen välissä on hyvä pysähtyä hetkeksi. Erään pysähdystauon sain Leenalta, joka muisti minua kiitollisuushaasteella. Kiitos, Leena!

Tämä haaste antaisi mahdollisuuden valottaa monia elämän syvimpiä tuntoja. Onkin useita asioita, joista olen äärimmäisen kiitollinen – kiitollinen elämälle, jonka omakohtaisista syistä tiedän olevan hauraampi kuin voisi ajatellakaan. Ja samalla olen tietenkin kiitollinen sille vahvuudelle, joka itsessäni on tiettyinä aikoina ollut ja kantanut yli niiden särkymävaaraisten aikojen. Niistä ei nyt kuitenkaan enempää, vaan monista muista kiitollisuuden aiheista.

Muun muassa näistä olen kiitollinen (vaikka kenelle: läheisille, itselleni, maailmankaikkeudelle…):


Syksystä

Tänä vuonna syksyn saapuminen on tuntunut vaikeammalta kuin yleensä, mikä johtuu ehkä siitä, että oikea kesä jäi tulematta. Pari aurinkoista päivää, hetki mekkokelejä. En tainnut lukea terassillakaan kuin muutaman kerran. Tuntuu kuin olisi jäänyt jotain paitsi ja nyt syksy tuli liian pian. Kuitenkin rakastan syksyä ja olen syksyisin enimmäkseen onnellinen, niin nytkin. Kaikkien kliseiden uhalla: kanervat ja koirakumpparit, lyhtykoisot ja koti-illat, puista putoavat omenat ja sen johdannaiset (keitin viime viikolla kolme kattilallista omenahilloa).


Perheestäni

Rakkainta maailmassa. Ei enempää selityksiä. ♥ Pätee myös ystäviini.



  
Työstäni

Joskus kyllästyttää. Haluaisin nukkua aamulla pitkään. Tahdon pitemmät kesälomat. Messuhaastattelut jännittävät, aina. Vastahan sain yhden käsikirjoituksen kommentit kirjailijalle ja heti pukkaa uutta… Ja sitten: Olipa kiva päivä toimistolla. Aamulla nukutti, mutta oli ihanaa kuunnella äänikirjoja 15 km mittaisella pyörämatkalla. Kesäloma meni, mutta en haluaisi ikuista lomaakaan. Ja kylläpä sekin käsis muokkautui hienoksi kirjaksi. Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä töitä kirjojen parissa mukavassa tiimissä ja vielä toimistossa, jossa minulla on omat pallovalot. Kaiken lisäksi työni sivistää ja monipuolistaa minua itseäni, esimerkiksi viimeisten kuukausien aikana olen saanut olla toimittamassa Homeäidin päiväkirjaa, Kirjailijoiden Hietaniemeä, Suurta lukuseikkailua, useita selkokirjoja, elokuvia ja Kalevalaa käsitteleviä kirjoja jne. Syksyllä päästään jo Pimeään nettiin!


Herkuista

No niin, pyöräilen, hölkkään ja kävelen mielelläni. En kuitenkaan ole kovin sporttinen, vaan pikemminkin olen oikea mestari tasapainottamaan liikkumiseni kaikenlaisilla herkuilla: leivon mieluummin kuin kokkaan. En harrasta piiperrysleivonnaisia enkä esimerkiksi tee juurikaan täytekakkuja. Mutta leipää, sämpylöitä, pullaa, omenapiirakkaa, suklaapikkuleipiä, kuivakakkuja… Noh, kaikenlaista leivon mieluusti. Ei perjantaita ilman leivonnaisia (eikä mielellään muitakaan päiviä).



Uusista asioista

Innostun aika helposti, mutta en aina jaksa kovin kauan saman innostuksen parissa. Näitä ohimenneitä innostuksen kohteita ovat olleet muun muassa ompelu (oikeasti! Kuvittelin, että ostamalla ompelukoneen alkaisin ommella sisustustyynyjä, ikkunaverhoja ja kaikkea sellaista – hahaa, minähän en osaa edes pujottaa lankaa ompelukoneeseen. Kahdesti yritin ommella, sitten se jäi, kone on yhä olemassa), pilates (kävin tunneilla puolisen vuotta), twiittaaminen (toki minulla on Twitter-tili, mutten keksi mitään sanottavaa twitterissä), lukupiiri (hmm, en vain osaa). Olen aina ollut hyvä jättämään kesken asiat, jotka eivät ole minua varten. En yritä sisukkaasti hammasta purren suorittaa asioita, jotka eivät ole mieleeni. Innolla kuitenkin etsin uutta ja nytkin mielessäni on pari sellaista itselleni uutta asiaa, joiden maailma kiehtoo. Mutta on myös uusia asioita, joista on tullut vanhoja asioita; sellaisia rakkaita asioita, jotka ovat pysyneet jo monta vuotta. Esimerkiksi tämä bloggaaminen ja tietenkin olen jaksanut jo vuosia olla kiitollinen...

...valokuvauksesta

Muiden ottamista kuvista, yhtä lailla valokuvataiteesta kuin upeista blogikuvista. Mutta myös kameran takana olemisesta. En ole koskaan käynyt edes valokuvaamisen alkeiskurssia, joten otan kuvia vähän vaiston varassa, mutta rakastan kuvaamista. Kameran kanssa olen tänä vuonna soutanut ja huovannut. Keväällä tuntui, että noin 15 vuotta Canon-vuoden jälkeen oli aika vaihtaa leiriä. Myin vanhan kamerani ja ostin tilalle Olympuksen, joka osoittautui oikein kivaksi – kesätuttavuudeksi! Olympuksen ja minun tiet erosivat viikko sitten ja palasin takaisin Canon-käyttäjien joukkoon. On kuin olisi palannut jonkinlaiseen kotiin. Olen kiitollinen sekä (kamera)syrjähypystäni että kotiinpaluustani.
  

Hetkistä

Fiilistelystä. Oman ajan ottamisesta. En tarkoita mitään viikonloppulomaa jossain päin Eurooppaa, vaikka rakastan sellaisia, vaan johonkin pysähtymistä: viittä minuuttia pihalla, sateen kuuntelemista, sammalen koskettamista, aamupalavoileipien maistelemista, ihan vaan katsomista ulos ikkunasta. Olen kiitollinen siitä, että osaan ottaa oman tilani ja aikani, pihistää arjesta sen hetkisen.


Teistä kaikista

Kiitos, että olette. ♥ Siksi Lumiomenakin on. 


Lähetän tämän haasteen edelleen kaikkiin niihin blogeihin, joiden pitäjät osaavat ommella.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Otava 2017
Den svavelgula himlen
Suomentanut Laura Beck
461 sivua
Kotimainen romaani


Minä viihdytin itseäni parhaani mukaan loppumatkan ajan. Mutta kaiken pohjalla oli surua, jota sen enempää Stella kuin minäkään emme pystyneet kätkemään. Tiistaiaamuna söimme aamiaista eräässä kahvilassa Dresdner Strassella ja vaikenimme maitokahviemme ja mantelicroissantiemme ajan.

Nuoruus on kuin taikaa: loputtomat kesät Ramslandetissa, jossa kertoja tutustuu vauraan Rabellin perheen sisaruksiin Alexiin ja Stellaan. Ystävyys on aluksi seikkailua, sitten kasvamista yhteen ja erilleen, kiintymistä ja luopumista. Se mikä lapsuudessa tuntui onnelliselta, näyttäytyy aikuiselle tummana ja vieraanakin, menneisyytenä joka kumpuaa tulevaan ja kulkee aina rinnalla.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on yksi niistä romaaneista, joita odotin eniten tältä kirjasyksyltä. En lie ainoa, onhan Westön romaanit ihastuttaneet kriitikoita ja bloggareita, Finlandian valitsijoita ja teatteriväkeä. Ja uskon, että tämän uusimman myötäkin Westön tuotannon ystävät saavat sitä mitä haluavat: yksilön näkökulmasta avartuvaa proosaa, joka kuljettaa halki vuosikymmenten ja erilaisten ihmiskohtaloiden.

Helsinkiä ennen ja nyt, seksiä – emme kyllästyneet naimiseen, se oli kuin parantumatonta kutinaa –, kirjailijuutta, häpeää ja suomenruotsalaisten yhteisluokaluokkien törmäyksiä. Voisi sanoa, että useissa Westön romaaneissa rakenne ja teematiikka ovat keskenään samanlaisia eikä nytkään luvassa ole kovin suuria yllätyksiä. Mutta näin on monen muunkin erinomaisen kirjailijan teoksissa, joten tälläkin kertaa odotukset ja täyttymys kohtaavat.

Ensisijaisesti ne kohtaavat runsaan, mutta hyvin jäsennellyn henkilögallerian vuoksi. Westö kirjoittaa romaanihenkilönsä eläviksi. Jossain ovat pojat, jotka runkkaavat samassa huoneessa rinnakkain mutta erillään, toisaalla on mies jolla on kirjamessuyleisöä vain kourallinen, yhtäällä pahoinpidelty nainen, toisena aikana nainen joka on kauniimpi nyt kuin nuorena, ja sitten on taas ihmisten välisiä kuiluja, halua vapauteen.

Henkilöt kulkevat läpi vuosikymmenten: aina soi George Harrison, Länsi-Berliinin Ku´dammilla lehtipuut ovat alastomia, Olof Palme kuolee, Neuvostoliitto hajoaa, Musiikkitalo ja Tiger-yökerho kutsuvat luokseen, Skypella koetetaan lähentää perhettä. Yhä lailla kuljetaan halki Helsingin, tai laajemmin koko pääkaupunkiseudun, kaupunginosien Eirasta Munkkiniemeen, Vantaalta Espooseen. Ihmisiään ja paikkojaan Westö kuvaa vinolla hellyydellä, elämänmakuisesti – tavalla, joka saa kiintymään (melkein) kaikkiin silloinkin, kun vastassa on inhottavia asioita.

Kokonaisuus on lavea, hetkittäin jopa turruttava, ja luin romaania hitaasti. Hitaudesta huolimatta edessäni oli koko ajan laadukasta luettavaa. Muutama päivä sitten keskustelin eräässä seurueessa romaanien aloittamisen ja lopettamisen taidosta. Westö hallitsee molemmat, Rikinkeltaisessa taivaassa etenkin lopussa ilmaan jäävä kysymys pysäyttää tavalla, joka saa minut pohtimaan täydellisen lopetuksen merkitystä.

Täydellisine lopetuksineen Rikinkeltainen taivas on hyvässä mielessä perinteinen romaani, jossa kerronta on sujuvaa, henkilöhahmot moniulotteisia ja tapahtumat eri aikakausia peilaavia. Se on romaani, jossa ei kikkailla liikoja. Se on romaani, jonka lukeminen on nautittavaa ja jonka maailma jää väreilemään mielessä vielä hyvän aikaa lukemisen jälkeenkin – joutsenpariskuntineen, tajunnanhetkineen.

--
Rikinkeltaisesta taivaasta ovat kirjoittaneet myös mm. niin ikään täydellisen lopun huomioinut Jaana, sekä Omppu, Riitta, TuijaMai ja Jokke.

torstai 7. syyskuuta 2017

Menoja ja mekkoja


Tänään on ollut niin syksyinen päivä, että täytyy aloittaa bloggaus herttaisella kuvalla. Syksy sinänsä on monessakin mielessä ihanaa aikaa, kun voi nauttia kotihiireilystä, kuten itse mieluiten teen, tai aktivoitua kulttuuririennoista, joista toisinaan nautin.

Muutamia menoja olen merkinnyt kalenteriini. Turun ja Helsingin kirjamessuja odotan tietenkin kovasti, mutta messuihin tulen palaamaan täällä blogissani sitten aikanaan. Nyt muutamia muita tärppejä.

Kirja vieköön meidät taas Savoy-teatteriin hauskojen, koskettavien, yllättävien ja säkenöivien keskustelujen äärelle. Kevätkauden tapaan iltoja emännöi Baba Lybeck ja monologeja kirjoista esittävät Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara.

Syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta on ensi viikon keskiviikkona 13.9. Silloin lavalle astuvat Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Varmasti upea ilta tulossa. Illan kirjailijoiden teoksista olen lukenut Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, josta vaikutuin aika lailla: hienoa, henkilökohtaista ja taidolla kirjoitettua proosaa. Anni Kytömäen Kivitaskun suunnittelen lukevani syyslomalla, Kultarintaanhan ihastuin pari vuotta sitten.

Syyskuun jälkeen on vielä kaksi Kirja vieköön -iltaa. Ne järjestetään
7.11.2017 klo 19
Ja
13.12.2017 klo 19
molemmat tietenkin Savoy-teatterissa.

Lisätietoa tapahtumasta: Kirja vieköön!



Kirja vieköön vei minut ja joukon muita kirjabloggaajia myös viettämään iltaa Sokos hotelli Presidentin uuteen Bistro Manuun, jossa kuultiin kirjoista ja päästin maistamaan Manun illallista. Tässä tapauksessa Manu ei ole edesmennyt presidenttimme, vaan ”mestari”. Manun ruoista pidin etenkin kaloista, niin alkupaloissa kuin pääruoassa. Pääruokana olleen lohen punajuurikastike oli kerrassaan herkullista.


Jos kirjallisuus vie, niin varmasti myös teatteri. Jokunen aika sitten kävin Kansallisteatterin Bloggariklubilla, jossa Panu Rajala ja Kjell Westö kertoivat kiehtovasti kirjoistaan Virvatuli ja Rikinkeltainen taivas. Westön romaani onkin minulla luettavana parhaimmillaan, joten siitä lisää myöhemmin. Rajalan oivallisesti nimetty teos puolestaan on katsaus Eino Leinon elämään ja aikakauden Helsinkiin - tai oikeammin Kämpin ja Kappelin väliseen alueeseen, kuten Rajala Bloggariklubin aikana totesi.


Kansallisteatterin syksyyn kuuluvat muun muassa Westön Kangastus 38 -romaaniin pohjautuva näytelmä sekä Anne Rautiaisen ohjaama Mestari ja Margarita, joka pohjautuu tietenkin Mihail Bulkagovin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan. Rautiainen kertoi illan aikana, miten mukana on nukketeatteria, muttei perinteisellä tavalla. Saatana saapuu Moskovaan on muuten ollut lukulistallani kauan. Olisi varmasti aika siirtyä suunnittelusta lukutekoon.

Kirjallisuus vai teatteri, kumpi teitä vie? Vai molemmat?



Kumpi vain, minulla on menoihin kaksi niin oivaa mekkoa, ne esittelen nekin. Mekot ovat oikeastaan vähän kirjallisia, koska kankaiden suunnittelija Satu Kontinen on kuvittanut upeita kirjoja, esimerkiksi yhdessä Laura Ertimon kanssa tekemänsä - ja Vesi-kirjat. Vesi-kirjan julkkareiden jälkeen innostuin tilaamaan kankaita Nupusta. Itse en osaa ommella ollenkaan (tämä on totta, voin samalla kertoa, että koulussakin minulle kaikkein vaikein oppiaine oli käsityö; en osaa virkata tai neuloakaan), mutta onneksi serkkuni osaa. Kiitos hänen sain nämä kuvakirjamekkoni, jotka jaksavat kukkia syksyä ja talveakin kohti.

Kirja vieköön -ilta ja Bloggariklubi järjestäjien kautta; Nuput ihan omalla kustannuksella.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Fabriikki Kustannus 2017
Islandil ei ole liblikaid 2013
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
347 sivua
Virolainen, Islantiin sijoittuva romaani

Ja elämä alkaa. Alkaa sellaisella vauhdilla, ettei ole eroa, onko yö vai päivä, aurinko kimaltelee taivaalla yhtä lailla, öisin vain hieman matalemmalla, leijuu äänettömästi veden päällä kuin suuri keltainen ilmalaiva, ja joskus kuu riippuu auringon vierellä päiväkausia, niin että yö ja päivä tosiaan hallitsevat maan päällä samanaikaisesti.


Joskus kohdalle osuu romaani, jonka lukemisesta nauttii, mutta jonka sisältöä on vaikea avata blogin lukijoille. Ehkä silloin voisi tyytyä laittamaan valokuvan Instagramiin kera hashtagin #luen2017, mutta kyseessä on romaani, josta haluan kertoa – edes jotain, edes tunnelman. Kaunis kansi sinänsä on kyllä valokuvaamisen arvoinen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia on tällainen kirja. Se on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa.


Edellä mainitulla perusteella kyseessä voisi olla tekotaiteellinen sillisalaatti, mutta Kaldmaan romaani on hieno kokonaisuus. Rikkonaisesta rakenteestaan huolimatta se on ehjä teos, jonka henkilöhahmoilla on sielu ja jossa maisema - meri ja tuli - muokkaa ihmistä, elää heissä, antaa ja ottaa.

Aluksi ovat Gudrun ja Jón, jotka asettuvat syrjäiselle seudulle, jonne he talonsa rakentavat. Epäonni tuntuu seuraavan, mutta pariskunta aloittaa sukupolvien ketjun. Enempää en osaa tai haluakaan juonta avata, en siis oikeastaan voi kuin suositella Kaldmaan lukemista. Lukemiseen kannattaa varata aikansa. Ei sen vuoksi, että Islannissa ei ole perhosia olisi niin haastava (voi se sitäkin olla, mutta lukemisen nautittavuus ylittää sen haastavuuden), vaan siksi että tämän romaanin kohdalla lukurauha avaa paremmin mahdollisuuksia sukeltaa Kaldmaan maan ja meren vuorokäynnin Islantiin. Kokonaisuus on kiehtova, omalaatuinen. Varmasti minusta lukijana kertoo se, etten nopeasti muista lukeneeni vastaavaa, vaikka erilaisia kerronnan keinoja rikkovia ja typografisiakin romaaneja tulee mieleeni.

Islannissa ei ole perhosia* vaatii siis jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. 
Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kas näin: esimerkiksi sivulla 87 Gudrunin sisäisen pohdiskelun päätteeksi viimeinen sana on hänen nimensä, Gudrun. Sivulla 88 on vain kaksi sanaa, samalla rivillä mutta kaukana toisistaan:

tuskin                                         hengittää.

Niin, Gudrun tuskin hengittää, koska hän on niin halunnut että he olisivat he. Aika kuluu, muut määräävät ja määrittävät, mutta kertomus jatkuu.

Niin kutsuttu reaalinen maailma elää vahvasti rinnakkain kansanperinteen maailman kanssa; rakkaustarina kulkee yhdessä luonnonvoimien kanssa; yksilö yhteisön puristuksissa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

 *Googlailun seurauksena minulle selvinnyt yksityiskohta on, ettei Islannissa tosiaankaan ole päiväperhosia.

tiistai 29. elokuuta 2017

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät


Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
WSOY 2017
Il giorni dell’abbandono 2002
Suomentanut Taru Nyström 2004*
253 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Olin eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.

Olga tulee jätetyksi eräänä huhtikuisena päivänä. Keskellä tavallista arkea hänen miehensä Mario ilmoittaa, että on rakastunut toiseen ja sen seurauksena hylkää perheensä. Siitä alkaa Olgan kiirastuli, joka ylittää omakohtaisten tuntemusten rajat ja vaikuttaa koko perheen elämään. Olga kyllä yrittää, tarjoilee rauhallisesti muina naisina miehelleen, lastensa isälle, lihapullia. Mutta lihapullissa on jotain terävää; Onko niissä askel kohti hulluutta?

Elena Ferranten romaani Hylkäämisen päivät käsittelee erästä kirjallisuuden kestoaihetta: eroa ja sitä, mitä hylätyksi tuleminen ihmisessä aiheuttaa. Hylkäämisen päivissä varhaiskeski-ikäisen naisen elämänhallinta romahtaa: parisuhteen hajoaminen rikkoo paitsi Olgan mielen, vie myös sen konkreettisen turvan, arjen jakamisen, jonka kotiäiti on puolisoltaan saanut.

Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. [--] olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Jo heti romaanin tehokkaassa alussa Ferrante menee syvälle Olgan mieleen. Jos lukijalla on illuusioita mukavasta viikonloppulukemisesta, joutuu hän asennoitumaan teokseen uudella tavalla. Minulle kävi näin, vaikka tiesin kyllä sekä Ferranten taitavuuden kirjailijana että Hylkäämisen päivien aihepiirin. Odotin silti ehkä jotain Napoli-sarjan kaltaista luettavaa. Ferrante ei säästele Olgaa eikä lukijaakaan, hetkittäin julma romaani kuvailee, kuinka Olga tuntuu käyvän läpi kaikki normaaleiksi luokitellut tunnetilat, kuten hämmennyksen ja vihan, mutta sitten: Olin menettänyt kaiken, myös itseni, lopullisesti.

Hylkääminen ja siitä seuraava hulluus repivät Olgaa, joka sisäistä maailmaa Ferrante kuvaa intiimisti ja taidolla. Samalla Ferrante katsoo Olgaansa kauemmaksi, sinne minkä lukija jo huomaa: eikö Olga nähnyt varoitusmerkkejä jo aiemmin? Eikö Olgan mieli särykin pala palalta? Olgan mies tekee väärin, on välinpitämätön ja toimii käsittämättömästi lapsiaan kohtaan, mutta kysyykö rakastuminen aikaa tai paikkaa? Pahinta on kuitenkin se, miten Olga katsoo itseään kauhuissaan, kuten lapsensakin häntä katsovat.
Toisin kuin Napoli-sarjaa, Hylkäämisen päiviä ei siis ole ihana lukea. Nyt Ferrante ei kirjoita fiksua ja yhteiskunnallista, mutta nautittavaa luettavaa, vaan hän kirjoittaa fiksua ja yhteiskunnallista, mutta raastavaa luettavaa, jotain Napoli-sarjaa vahvemmin koettavaa. Hylkäämisen päivät kulkee surusta rivouteen: jossain kulkee Olgalle ilmestyvä Mazzinin aukion hylätty naisparka, toisaalla kärsijäksi joutuu viaton luontokappale, yhtäällä - kuvitelmissa - eritteet lentävät. Raastavuus on tietenkin yksi Ferranten taituruuden osoitus.

Hylkäämisen päivät vie mukanaan ja miltei mykistää. Ferranten romaani on eräs voimakkaimmista elämänhallinnan menettämisen kuvauksista, jonka olen aikoihin lukenut. Siinä elävät rinnakkain pettymys, mustasukkaisuus, viha, raivo, huolenpito, hulluus, rakkaus ja hetkittäin hellyyskin - myös usko parempiin päiviin.


--

* Julkaistu alkujaan Avaimen kustantamana. Uuden käännöksen on tarkastanut Alice Martin.

lauantai 26. elokuuta 2017

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta


Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8.
Tuijata
26.8. Lumiomena
27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä
ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.



Johanna Venhon
Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.






Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet
vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä
meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 




Kolmas rakkaus: omistaminen


Olen liaani. Julma liaani,
ja suljen sinut syliini,
kiedon sinut sisääni
vailla omaatuntoa.
Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,
ripustaudun ihoosi
täynnä paratiisilintuja.


Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.



Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme
[--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.




Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista. 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta
Bazar 2017
Le otto montagne 2016
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tuomo Parikka
237 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Ajattelin: minähän tunnen tämän tarinan. Ja totta olikin, että omalla tavallani tunsin sen. Olin vuosikausia kerännyt sen sirpaleita niin kuin ihminen, joka omistaa kirjan irtosivuina ja on lukenut ne lukuisia kertoja sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuoren Pietron perhe on muuttanut vuoristosta Milanoon, mutta vuosi toisensa jälkeen he palaavat joka kesä pieneen vuoristokylään. Siellä Pietro koettaa kulkea isänsä perässä, ymmärtää tätä ja tämän vuorikaipuuta. Joka kesä Pietroa vastassa on Bruno, miltei lukutaidoton vuoristolaispoika. Elämänmittainen ystävyys pysyy vahvana, vaikka aikuistuttuaan pojat toisistaan erkanevatkin. Heidän kummankin on löydettävä oma tiensä elämän vuoristopoluilla silloinkin, kun polut peittyvät kahdeksanmetriseen lumeen.

Italian tärkeimmäksi sanotun kirjallisuuspalkinnon Premio stregan yleisöäänestyksen voittanut Kahdeksan vuorta on milanolaissyntyisen Paolo Cognettin kuudes teos, mutta ensimmäinen romaani. Ikiaikaisia teemoja käsittelevä romaani kuljettaa lukijansa vertauskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuorta, itse kirjassaan ollaan pääosin Italian Alpeilla ja Nepalissa.

Kahdeksan vuorta on ihastuttavaa luettavaa. Cognettin romaani on kasvukertomus, joka tarkastelee miehuutta ihmissuhteiden valossa: keskiössä ovat isän ja pojan sekä kahden ystävyksen väliset suhteen. Koulutuksen tärkeyteen uskova äitikin on tärkeä. Näkökulma on koko ajan Pietron, joka on herkkä tarkkailija: isä ja Bruno ovat tuttuinakin arvoituksia. Toisaalta Pietro on hanakka osallistuja, joka pinkoo vuoripoluilla kovaa vauhtia ja jonka aikuisuus kuljettaa kaukomaille. Teemat ovat pohjimmiltaan ikiaikaisia ja universaaleja: vastakkain - tai pikemminkin rinnakkain - ovat ihminen ja luonto, kaupunki ja maaseutu, elämän pirstaleisuus ja yksinkertaisuus.

Joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Kahdeksassa vuoressa kyse on paitsi kasvamisesta, isästä ja pojasta sekä ystävyydestä, myös salaisuudesta ja sen vaalimisesta. Ihminen on aina arvoitus toiselle. Suru ja ymmärrys ovat vahvasti läsnä.

Kerronta etenee rauhallisesti, muttei jumittavasti. Cognetti kirjoittaa kauniisti, muttei maalaile liikaa, vaan pikemmin toteaa tapahtuneet, tunteiden suohon ei upota. Vaikka romaanissa ollaan vuorilla, on "kahdeksan vuorta" buddhalainen vertauskuva. Olen aika huono sietätämään kevytfilosofisia kirjoja ja hetken aikaa pelkäsin, että nyt lähestytään Paulo Coelhon teosten tunnelmaa, mutta onneksi Cognetti osaa kuljettaa tarinaa ja filosofiaa on vain hipaisu. Tekstuaalisesti tarina on jokseenkin siisti, rosoa olisi voinut olla enemmänkin, mutta pinnan alla kytevä melankolia toimii kyllä. Lotta Toivasen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Vaikka jäin kaipaamaan jonkinlaisia rosoa tai rikkoa, lumouduin kyllä romaanin pohjoisitalialaisesta vuoristosta. Cognetti herättää eloon hetket vuorilla: rehottavat alppiruusut, hylätyillä laidunmailla käyskentelevät kauriit, lumen kauneuden ja vaaran. Kontrasti ihmisen rakennelmien surkeuden ja vuoristokevään kukoistuksen välillä on - noh - vuoren kokoinen.

Cognettin romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta. Se pyytää mukaansa vuorille ja avaa maisemia, sekä mielen että maantieteen. Kahdeksan vuorta on melankoliassaankin voimaannuttavaa luettavaa.