maanantai 20. helmikuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti


Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti
Gummerus 2016
Big Magic 2015
Suomentanut Laura Beck
288 sivua
Amerikkalainen self help -kirja

Nyt varmaankin luulet, että aion kehottaa sinua ryhtymään pelottomaksi, jotta voisit elää luovempaa elämää. Mutta en aio tehdä niin, koska en usko siihen. Luovuus on kyllä rohkeuden tie, mutta se ei ole pelottomien tie, ja tuo ero on tärkeä huomata.
Rohkeus tarkoittaa, että tekee jotain pelottavaa.
Pelottomuus tarkoittaa sitä, ettei edes ymmärrä mitä sana pelottava tarkoittaa.

Haluatko elää luovasti? No, kukapa ei. Eat, Pray, Love -hittikirjastaan tuttu Elizabeth Gilbert pohtii uudessa kirjassaan Big Magic. Uskalla elää luovasti luovuutta niin arjessa kuin taiteen tekemisessä.
 
Olen ihminen, joka ei (yleensä) todellakaan lue elämäntaito-oppaita (kuten en lue kirjoja järkyttävistäihmiskohtaloistakaan - ja minua ei todellakaan tarvitse uskoa!); blogissani on tainnut olla yksi säännön vahvistava poikkeus. Tai kaksi. Kun nyt bloggaan elämäntaito-oppaasta jo kolmannen kerran kaikkien näiden noin kahdeksan vuoden aikana, myönnän tietenkin vilkuilevani kyseisen lajityypin kirjoja aina toisinaan ja tällä Gilbertin kirja sattui puhuttelemaan minua niin, että luin sen miltei ahmimalla.

Lukuahmiseen on monia syitä. Ensiksikin Gilbert kirjoittaa hyvin ja Laura Beckin suomennos on sujuvaa luettavaa. Gilbert kirjoittaa omasta itsestään ja omista kokemuksistaan, oman luovuutensa perustasta, peloista ja rohkeudesta tavalla, joka saa lukemaan hänen tekstiään kuin romaania. Tällainen omaelämäkerrallinen asiaproosa onkin käsittääkseni kovasti nousussa ja miksikäs ei: romaanimaisen vetävään kerrontaan on helppo eläytyä ja samalla saada inspiraatiota omiinkin pohdintoihin. Ne omat pohdinnat ovat tietenkin toinen ja suurempi syy, miksi kirja minua otteessaan piti. Gilbertin teksti antaa potkua arkisen luovuutensa kipukohtien kanssa kamppailevien takalistoon.

Vaikka Big Magic on eittämättä ahmittava ja antoisa, on siinä nikottelemaan saavat sattumansakin: Meidän kaikkien sisällä olevat ihmeelliset jalokivet. Tai: kätketyt aarteet sisälläsi. Huhhei, totta kai, voihan niitä monenlaisia luovuuteen liittyviä haaveita jalokiviksi tai aarteiksikin kutsua, mutta uskokaa pois, tämän blogini lumiomenamaisen hempeyden ja haaveilun takana asustelee imelyyttä kaihtava realisti, jonka pitää jalokivistä vain koruissa, ei sanoissa. Gilbertin kirjaan sisälle pääseminen vaatii siis pientä pureskelua, mutta kun koristesanoihin tottuu, löytyy Big Magicista paljonkin sanomaa.

Gilbert myös haastaa lukijansa sopivan suorapuheisesti: Arveletko että olen väärässä? Hän kehottaa niitä, jotka uskovat taiteen olevan maailman vakavin ja tärkein asia lopettamaan kirjan lukemisen. Gilbertin oma luovuus liittyy ennen kaikkea kirjoittamiseen, mutta luovuutta voi olla vaikka kukkapenkissä möyriminen, kuten bloggaajakollega Jenni huomioi. Toki kirjassa on paljon muutakin työskentelystä inspiraatioon ja siihen, miten tärkeää on pitää siitä mitä tekee. 

Myös luovuus on tärkeää, mutta tietyt oletukset on hyvä riisua: on ehkä vapauttavaakin ajatella, ettei tarvitse pelastaa maailmaa oman itsensä luovuudella. Inspiraatio koittaa alati työskennellä kanssani. Joten minä istun ja työskentelen. Gilbert korostaa myös tekemisen tärkeyttä ja se onkin hyvä jokaisen muistaa: meissä kaikissa asuu luovuutta, mutta sitä ei tavalla tai toisella toteuta, niin eihän se koskaan pääse ulos. Sinnikkyyttä käsittelevä luku antaa paljon; haaveilla saa, mutta pelkällä haaveilulla ei tule valmista. Täytyy tarttua toimeen.

Kokonaisuus puhuttelee, mutta parhaiten - ainakin omalla kohdallani, mikä on varmasti yksi Big Magicin tarkoituskin, puhetella juuri lukijaansa, puhutella sinua  - minua puhettelee teoksen alkuosan luku rohkeudesta. Luovuus on osin pelkojen kohtaamista, rohkeutta on ottaa askel omaa tavoitetta kohti. 


Jos - tai kun! - Gilbertin kirja auttaa sisäistämään sen, se on tehnyt jo paljon.

torstai 16. helmikuuta 2017

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet



Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet
Harper Collins Nordic 2017
Hidden Figures 2016
Suomentanut Virpi Kuusela
383 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen tietokirja

”Voitteko te neuvoa minut vessaan?” Mary kysyi valkoisilta naisilta.

Naiset vastasivat hihittämällä. Miten
he olisivat voineet tietää, missä hänen vessansa oli? Lähin vessa oli merkkaamaton, mikä tarkoitti, että se oli ainoastaan valkoisille ja kielletty mustilta.

Lasikattoja on erilaisia ja niiden rikkomista tavoittelevat, tai edes niitä kohti pyrkivät, monet ja hyvästä syystä. Tavoitellaanpa sitten äänioikeutta, tasa-arvoa, parempia työtehtäviä tai mahdollisuutta päättää siitä mihin bussissa istuu, on aina joku joka on yksi ensimmäisistä. Entä kun on nainen toisen maailmansodan jälkeisen ajan avaruustutkimuslaitoksessa? Ja samalla mustaihoinen ja nainen rotuerottelun ajan Yhdysvalloissa? Etelävaltioihin kuuluneessa Virginiassa?

Margot Lee Shetterlyn Hidden Figures – Varjoon jääneet kertoo naisista, jotka todellakin tavoittelivat ja monin osin rikkoivat lasikattoja. Yhdysvaltain avaruushallintovirasto NASA etsi päteviä työntekijöitä tekemään laskelmia, joilla hyödyttää maan avaruusvarustelua ja nopeuttamaan kilpajuoksua Neuvostoliittoa vastaan. Afroamerikkalaisten matematiikan opettajien joukosta löytyi useita lahjakkaita laskijoita, joille avautui ura Virginian Hamptonissa NASA:n palveluksessa.

Shetterleyn teos on ensimmäinen, joka kertoo näiden naisten tarinan suurelle yleisölle. Koska avaruus ja ihmisoikeushistoria ovat aina kiinnostaneet minua, ei ole yllätys että kiinnitin joku aika sitten huomiota tuttavani Facebook-päivitykseen, jossa hän intoili Hidden Figures -elokuvasta. Pienen googlettelun seurauksena huomasin, että Hidden Figures on ilmestynyt kirjana. Pieni hauska lukuvalintasekaannuskin teoksen kohdalla sattui. Kuvittelin lukevani tosipohjaisen viihteellisen romaanin, jonka arvelin olevan hyvää välipalalukemista loistavan, mutta temaattisesti raskaan Lahtarien jälkeen. Hyvää (välipala)lukemista Hidden Figures tarjosikin, paljonkin ennakkoon uumoilemaani parempaa, ja romaanin sijasta kertovaa tietokirjallisuutta.

Shetterlyn teos luotaa moneen suuntaan. Yhtäältä se on osa avaruustutkimuksen historiaa, suurvaltojen kilpavarustelua, laskentaa ja tutkimuslaitosten arjen kuvausta. Toisaalta se on tarina naisille avautuvista mahdollisuuksista. Ja kolmanneksi se on kertomus rotuerottelun vaikutuksista ja asteittain tapahtuvasta murtumisesta.

Keskiöön nousee syystäkin afroamerikkalaisten naisten, Dorothy Vaughanin, Mary Jacksonin, Katherine G. Johnsonin ja Christina Dardernin, kokemukset. Heidän kauttaan valottuvat niin arvostettu työ laskija-insinöörinä kuin afroamerikkalaisten ja eurooppalaistaustaisten amerikkalaisten kouluolojen erot, yhtä lailla naisiin kohdistuvat odotukset kuin isot ja pienet teot ihmisoikeuksien puolesta. Rosa Barks elää näissä laskijanaisissa. Tarina on kiehtova – ja tosi. Se kulkee sillä näkymättömällä rajalla, joka erotti menneisyyden tulevaisuudesta.

Sen verran mukana on insinöörisanastoa, että uumoilen Suomessa maaliskuussa ensi-iltansa saavan elokuvan toimivan jokseenkin kirjaa paremmin. Shetterlyn kirja on kyllä kaikilta osin kiinnostava, mutta kertovalle tietokirjalle tärkeä tarinankuljetus katkeaa hetkittäin tekniikan yksityiskohtaiseen selostamiseen, mikä ilahduttaa varmasti monia (insinöörihenkisiä), mutta vieraannuttaa toisia. Naisten elämä jää liian usein tämän selostuksen varjoon.

Shetterley tuntee hyvin aiheensa, osin omasta taustastaan afroamerikkalaisen tieteentekijän tyttärenä, mutta tarinankertojana hän ei ole vahvimmillaan. Kirjana varjoon jääneet on kerronnallisesti hieman tasapaksu tai kliininen, vaikka se koskettava onkin. Se voisi olla vieläkin koskettavampi, sillä jokainen ”ihmislaskija” joutui tekemään melkoisia uhrauksia esimerkiksi perhe-elämäänsä koskien. Kaikki se varmasti koettu riuduttava ikävä, nöyryytykset, ilon hetket, ylpeys ja osaaminen käyvät ilmi, mutta raporttimaisesti, tapahtumat ja puitteet edellä.

Ihmisoikeuksien, afroamerikkalaisten naisten elämän ja tiedemaailman kuvauksena Hidden Figures – Varjoon jääneet on antoisaa ja ennen kaikkea tärkeää luettavaa kenelle tahansa. Shetterleyn teos tekee kunniaa niille, joille se totisesti kuuluukin.

--


Hidden Figuresin sisarlukemisiksi suosittelen Kathryn Stockettin romaania Piiat, jossa siinäkin kuvataan etelävaltioiden mustien naisten elämää ja rotuerottelun päättymistä, sekä James Essingerin tietokirjaa Adan algoritmi, jossa naisten (tai yhden naisen) rooli tietotekniikan kehityksessä ihastuttaa ja aikakautensa puolesta hämmästyttääkin.

Kirjakuvan taustaa kuvittaa Tähdet ja avaruus -lehden pohjoisen tähtitaivaan kartta. URSA:n julkaisema lehti tulee meille, totta kai.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
389 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. Mitä eteläisen meren matruusit tekivät suomalaisessa talvimetsässä? En minä niitä vihannut, ja tuskin nekään vihasivat minua, mutta sama verenhimo oli vallannut meidät molemmat.

 Anneli Kanto on niitä kirjailijoita, joiden uraa olen seurannut mutta joilta en syystä tai toisesta ollut tullut lukeneeksi mitään. Viime keväänä pääsin kirjastolaisten Fiktiopäivään kuuntelemaan, kun Lukuneuvoja-blogia pitävä Marika Helovuo vinkkasi elämänsä kirjoista. Niiden joukossa oli Kannon Veriruusut. Kun sitten viime vuoden lopulla kuulin Kannon kertovan silloin vielä tulollaan olevasta Lahtarit-romaanista, päätin että nyt vihdoin tartun hänen teoksiinsa. Hyvä, että tartuin. Lahtarit luettuani tiedän, että Veriruusujenkin aika tulee.

Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen tarinaa kertovan Lahtareiden takatekstin mukaan teos rakentuu mosaiikkimaisesti. Luonnehdinta osuu paremmin kuin oikeaan. Romaani koostuu kymmenien eri kertojien episodeista. Ääneen pääsevät niin pienten ja isojen talojen pojat, jääkärit ja opettajat, ylioppilaat ja kansanopistolaiset. Jokaisella on omat syynsä osallistua valkoisten toimintaan. Mukana on myös satunnaisesti kohdattavia henkilöitä, kuten muonittajia, pikkuvirkamiehiä, prostiteerattu ja jopa suomenhevonen. Kaiken kukkuraksi kokonaisuuteen mahtuu Suomen senaatin julistuksia, marsalkan päiväkäskyjä ja tuntemattomien päiväkirjamerkintöjä.

Henkilöitä, tapahtumia, aineistoa ja näkökulmia on paljon. Mutta Kanto on hurjan taitava. Hän saa mosaiikkinsa sirpaleista niin ehjän kuin sotakuvauksen kohdalla on mahdollista: yksi kertoo tarinan osan, toinen seuraavan, joku jättää aukkoja, mutta seuraavalla on taas sanansa sanottavanaan. Lahtarit on perustellusti fragmentaarinen romaani, josta nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Niin pitää ollakin, sillä tällaisista elämän sirpaleista ei pidäkään muodostua kokonaiskuvaa sodasta – ei edes fiktion keinoin, sillä sota särkee mielet; sisällissota asettaa saman kansakunnan väen toisiaan vastaan.

Tästä vastakkainasettelusta syntyy sekä vihaa ja ennakkoluuloja että lopulta myös kokemuksen synnyttämää yritystä ymmärtää: Ei se vähemmän sulhastaan rakastanut, vaikka oli punikki. Nuorten miesten mieltä hämmentää pakostakin se, miten vielä vaivoin liikkuvaa veristä myttyä ammutaan päähän. Hämmennystä ja sekosortoa, vaikka hyvin johdettua – siinä yksi kuva sisällissodasta.

Kielen tasolla vahva murre, etenkin eteläpohjalainen, mutta myös tamperelainen ja osin helsinkiläinenkin, tuo mukaan autenttisuuden tuntua, mutta saa tietenkin kaltaiseni savolaissyntyisen lukijan pinnistelemään, mikä sekin on hyvä. Kannon romaani ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan murrekerrontaa, vaan yleiskieltäkin on. Jokainen saa oman äänensä, oman kirjallisen kuvansa, onnistuneesti, persoonallisesti.

Lukijaansa Lahtarit ei siis päästä helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Hienon romaanin loppu on erityisen vaikuttava, pysäyttävä. Kuolema ei välttämättä ole se pahin (itse)rangaistus, jolla sodan piinaama sielu voi itseään lyödä.
--
Myös Tuija ja Jorma Melleri ovat kirjoittaneet Lahtareista.

P.S. Kirja- ja kellokuvan otin ennen kuin alkanut lukea Lahtareita. Enpä silloin tiennyt, että kellollakin on oma roolinsa romaanissa. Kuvan kello ei liity Suomen sisällissotaan, vaikka ajallisesti voisi liittyäkin. Se on näet karjalaisen isoisoisäni kello 1900-luvun alkuvuosilta.


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta



W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta 
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Campo Santo 2003
Englannista suomentanut Oili Suominen
77 sivua
Saksalais-eurooppalainen kirjoituskokoelma


Ehkä tunnin verran alus viipyi paikallaan loistaen valona pimeydessä, ikään kuin päällikkö olisi odotellut lupaa ajaa Calanchesvuorten takaiseen satamaan. Sitten, kun tähdet jo syttyivät vuorten ylle, alus kääntyi ja ajoi pois yhtä hitaasti kuin oli saapunutkin.

On kirjailijoita, joiden tuotanto tarjoaa melankolista, muttei lohdutonta, ja älykästä luettavaa. Sellainen on vuonna 2001 menehtynyt W. G. Sebald, jonka kirjoituskokoelma Merkintöjä Korsikasta on käsittääkseni Keltaisen kirjaston sivumäärältään pienin teos. Oili Suomisen oivallisesti suomentama kirja pitää sisällään neljä kertomusta tai esseetä Korsikalta – tai kuten teoksen nimessä, Korsikasta.

Sebald, joka kertoja ainakin minulle tuntuu olevan, saapuu Korsikalle, jossa hän majoittuu hotelliin. Saarella hän kulkee serpentiiniteitä, tekee kävelyretkiä, vierailee hautausmaalla ja museoissa, kohtaa lomalaisia, pohtii metsien tuhoa, sukeltaa muistoihinsa. Pienistä havainnoista rakentuu kokonaisen kulttuurin kuva: Yksi maalaus voi herättää ajatusketjuja, niemen edustalla paikallaan viipyvä laiva muistuttaa kuolevaisuudesta; korsikalainen metsästyskausi heittää muistojen Saksaan ja Englantiin. Ihmiselon kiertokulku, historia, kirjallisuus ja luonto muuttuvat koetuiksi ja eläviksi.

Merkintöjä Korsikasta on kaunis, surullinen, tarkkanäköinen ja ajelehtiva. Sebaldin kirjoituskokoelmaa voi luonnehtia monin sanoin, sillä pienuudestaan huolimatta teos pitää sisällään paljon. Sebaldin sanat kantavat maailman painoa ja keveyttä, enemmän ensin mainittua, jopa elämästä erkanemista (ainakin historiallisessa kontekstissa). Hänen tekstinsä rauhoittaa, ja saa samalla mielen vaeltamaan. Yhdistelmä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Sebaldin tekstissä on aina liikettä ja hetkessä kiinni olemista, joka kaikki kytkeytyy sukupolvien ja vuosisatojen ketjuihin sekä jonkinlaiseen yleiseurooppalaisuuteen. Sebaldin äärellä lukijakin löytää oman sisäisen, juurevan nomadinsa ja hyvä niin.

Siinä määrin luonnosmainen Merkintöjä Korsikasta on, ettei se nouse Sebald-suosikikseni. Ei toki tarvitsekaan Austerlitz ja Vieraalla maalla ovat niin lähellä sielua koskettavaa täydellisyyttä kuin kirjallisuus olla voi - nekin fragmentaarisia, surumielisiä ja kulkevaisia kirjoja.


Merkintöjä Korsikasta jäi auto-onnettomuudessa kuolleelta Sebaldilta kesken, mutta hänen kirjoituksiinsa tallentamistaan havainnoista valottuu kokonaisia maailmoja.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Muistojeni kirjavuodet 1: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus



Niinhän siinä kävi, että tammikuulle luvattu postaus ilmestyy helmikuussa. Kaltaiselleni haaveiluun ja puuhasteluun (usein samanaikaisesti) taipuvaiselle bloggaajalle tällainen aikatauluviivästymä ei ole mikään ihme. Mutta nyt viimein Muistojeni kirjavuodet -sarjan ensimmäinen kirjoitus ilmestyy.

Aion siis tänä vuonna listata mieleeni syystä tai toisesta jääneitä kirjoja elämäni eri ikäkausilta. En lue kirjoja uudelleen kuin poikkeustapauksissa, annan muistojen virrata. Jos olen sattunut jonkun nyt blogiaikana lukemaan, linkitän mukaan postaukseni kyseisestä kirjasta.

Innoituksen tähän pieneen projektiini sain yhdestä työkirjastani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteista. Kirjasta blogiinsa kirjoittanut Kia on aloittanut hauskan Lapsuuteni suosikit -haasteen, johon osallistumista suosittelen lämpimästi. Oman postaussarjani ensimmäinen osa lähtee liikkeelle 1970-luvun puolivälin kieppeiltä ja päättyy 1980-luvun ensimmäiselle puoliskolle: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus. Merkitsen sulkeisiin kirjan julkaisu- ja suomennosvuodet siltä osin kuin ne ovat tiedossa. 

Merkittävien ja mieleen painuneiden kirjojen joukko on tietenkin rajattu. En listaa kaikkia rakastamiani kirjoja, koska teosten määrä kasvaisi valtavaksi. On selvää, että luin pienenäkin paljon. Jotkut itselleni tärkeät lasten- ja nuortenkirjat jäävät nyt pois; osasta tuli tärkeitä vasta myöhemmin. Näitä ovat etenkin ulkomaiset tyttökirjat, joista joihinkin palaan vasta aikuisvuosia käsitellessäni. Toiset merkittävät lapsuuteen kuuluvat lukukokemukset taas saavat luvan odottaa teinivuosieni kartoitusta, jonka aika tulee noin kuukauden sisällä.



Gösta Knutson: Pekka Töpöhännän ystävä (Gummerus 1973)

1976. Ensimmäinen kirja jonka muistan ja senkin väärällä nimellä: Minulle Gösta Knutsonin teos on aina nimeltään "Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira", vaikka sillä nimellä kulkee pitempi Pekka Töpöhäntä -kirja. Pekka Töpöhännän tarina vetosi minuun kirja toisensa jälkeen, kukapa ei olisi kiusatun töpöhäntäisen kissan puolella. Erityisen rakkaaksi kirjan minulle tekee se, että sitä luettiin minulle pikkusiskoni syntymän aikoihin. Muistan vieläkin, millainen päiväpeitto äidin ja isän makuuhuoneessa oli, uudehkon talomme oransseja, ruskeita ja vihreitä sisäseiniä unohtamatta.




Orvokki Annala: Mikä, kuka ja ken (Sanoma, WSOY 1977)
Kuvitus Eijaliisa Vetikko

Toinen kirja ajalta ennen kouluikää. Jo kirjan kansi kiehtoi minua: kuka oli tuo ihanahiuksinen tyttö suureen linnaan menossa? Orvokki Annalan kirjassa sävelet karkaavat Maarikka-tytön kultaisesta huilusta. Niitä ei enää ole, ainoastaan vihonviimeinen metsänreunaan karkaava sävel lähettää Maarikalle kaiun seuraa...  Maarikka lähtee Suureen Synkkään Metsään, jossa puut humisevat surullisesti ja josta kerrotaan monia synkkiä asioita. Aikuisiällä kirjan luettuani huomasin, että osa Maarikan seikkailun taiasta oli poissa: alun hyvä pohjustus saa seurakseen liikaa elementtejä. Tunnelmaa ja pelottavuutta Annalan kirjassa on edelleen ja tämä kirja on kiehtonut myös omia lapsiani.





Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset -sarja (Gummerus, 1978-1985)
Kuvittanut Sanna Hietala

Nyt pääsen jo 1980-luvulle. Oi ekaluokka ja Hiekkalan lapset! Hiekkalan lapset oli (ehkä) ensimmäinen kirjasarja, joka koukutti minut täysin. Evakkolasten elämästä kertova sarja vei mukanaan niin, että kevätlukukaudella opettaja sanoi, että osaisin kyllä lukea muutakin. Totta kai osasin ja luinkin, olin hyvä lukija, mutta mikään muu kirjallisuus ei antanut samanlaista mielihyvää. Hiekkalan lapset on omissa lukumuistoissa lämmin, mutta nyt etäinen muisto. En muista enää henkilöiden nimiä, en kirjasarjan laajuutta. Sen muistan, että lapset puuhasivat kaikenlaista hauskaa. Muistelen myös, että sarja vaikeutui lukijoidensa mukaan: ensimmäiset osat olivat tavutettuja, myöhemmät eivät. Karjalaisuus kiehtoi myös, osin isänpuoleisen isoäitini peruja.


Mauri Kunnas: Koiramäen talossa (Otava 1980)


Millainen on juustomuotti? Kuka kumma on ruotu-ukko? Miksi jouluna lattialla on olkia? Mauri Kunnaksen satakuntalaisesta maalaistalosta kertova kuvakirja voitaneen luokitella jo klassikoksi. Kirja tuli meille jouluna 1980 tai 1981. Minä sain lahjaksi satukokoelman Isoäidin satuja (tai Isoäidin tarinoita), jossa oli kauniisti kuvitetut versiot muun muassa Lumivalkosta ja Ruusunpunasta ja Peukalo-Liisasta. Satukirjaa en muista enää kovin hyvin, se oli minulle rakas. Koiramäen talossa taas osoittautui kestosuosikiksi, ja se Kunnaksen kirja saattaa olla yksi alkusyy sille, miksi myöhemmin kiinnostuin kansanperinteestä.



Pamela Oldfield: Malla Makkonen -kirjat
Malla Makkonen menee kouluun (Otava; julkaistu suomeksi 1980)

Nyt liikutaan jo muistojen harmaalla alueella. En nimittäin muista Malla Makkos -kirjoista kuin niiden kansikuvat, Mallan koulupuvun ja sen, miten rakastin kirjan brittitunnelmaa (nyt mainitsen myös varhaisteini-ikäisenä lukemani Sue Townsendin Adrian – tai Hadrianus, suomennoksia taisi olla molemmilla nimillä – Mole -kirjat; lapsena mielsin Mallan samalle alueelle kuin häntä huomattavasti vanhemman Adrian Molen, joka kuuluisi tälle listalleni). Onko kukaan lukenut Malla Makkosia? Millaisia ne oikeasti olivat? Ja hmm, miksi nyt nostin nämä kirjat tähän? Kenties Malla Makkonen on ollut osaltaan synnyttämässä rakkauttani brittikirjoihin. Ainakin kirjat on julkaistu suomeksi kuta kuinkin niihin aikoihin kun aloitin peruskoulun.


Barbo Lindgren: Pikku Varpunen (Tammi, suom. 1979 Kaarina Helakisa)

Pikku Varpusella on kunnia olla lapsuusmuistojeni ristiriitaisin kirja. Sain Lindgrenin romaanin lahjaksi ystävältäni ja tartuin heti uuteen kirjaan. Pikku Varpunen kiehtoi ja työnsi pois. Luin kirjaa hämmentyneenä: siinä maailma loppui jonnekin kerrostalotontin laidalle enkä voinut käsittää, mitä siellä maailman lopun takana olisi. Muistan myös kirjassa olleen pissakohtauksen, miten siitä lukeminen hävetti minua niin, että sulloin Pikku Varpus -paran lastenhuoneemme keltaisen kaapin romukasan alimmaiseksi. Palasin Pikku Varpusen pariin aina ajoittain, vaikka kammosin sen kuvitustakin. Sitten kirja katosi…




Astrid Lindgren: Marikki, Kultasiskoni (WSOY)

Jos Barbro Lindgrenin kirja hämmensi ja hävettikin, niin Astrid Lindgren lumosi. Voisin nostaa tähän melkein minkä vain Lindgrenin kirjan Katto-Kassista lukuun ottamatta, mutta nostan rakkaimmat. Marikista (yhteisnide Meidän Marikki, suomentaneet Laila Järvinen ja Kristiina Rikman) ja Kultasiskostani olen kummastakin postannut, joten linkeistä pääsette lukemaan mietteitäni paremmin. Miten yksi kirjailija saikin kirjoihinsa lasten ilon ja mielikuvituksen lennon, surun ja kaipuun, sosiaalisen omatunnon ja koko sen elämänkokemuksen, johon lapsikin saattoi samastua. Marikkiin samastuin syvästi, Kultasiskoni-sadun ihmeellinen maailma ja surullisuus vetosivat sieluuni. Marikki-romaanien yhteisnide saattaa olla minulle rakkain kirja koko maailmassa.  



F. H. Burnett: Salainen puutarha (WSOY, suomentanut Toini Swan)

Salainen puutarha on L. M. Alcottin Pikku naisten ohella niitä tyttökirjoja, joihin kiinnyin jo ala-astelaisena. Montgomeryn Annan aika tuli myöhemmin, vaikka Anna nousikin minulle rakkaimmaksi tyttökirjahahmoksi. Omistamani Salainen puutarha on painettu vuonna 1982, joten veikkaan saaneeni kirjan kymmenvuotislahjaksi keväällä 1983. Tämä kolonialismin, viktoriaanisuuden ja kartanoromaanien perinnettä kantava teos on täydellinen kevät- ja ystävyyskirja, joka on kestänyt jo kymmenkunta lukukertaa.



Enid Blyton: koko tuotanto

Tietenkin! Tarvitseeko muuta edes sanoa? Sisarus-, serkus- ja ystävyyssarjat, ikuiset joulu- ja kesälomat, eväät, selkeästi pahat roistot, nummet ja meren rannat, pikkukylät, koirat, salakuljettajat, näkymätön muste ja vielä kerran eväät. Suosikkejani olivat Viisikko- ja Seikkailu-sarjat. Omat lapseni eivät Viisikoille lämmenneet, mutta SOS-sarja on mennyt aika hyvin. Muuten, kuvittelin pienenä, että Enid Blyton on majakassa asuva parrakas mies. Miten väärässä olinkaan!



Holly Hobbie Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä (WSOY 1980; suomentanut Anja-Liisa Vartiainen)
Kuvitus Kathy Lawrence (Dubelmanin luonnosten pohjalta)

Jos Mauri Kunnas herätti minussa varhaisen kiinnostuksen etnologian sukulaisaloihin, niin yhden opiskelualani, kulttuuriantropologian, poimin varmasti ainakin osin Holly Hobbien seikkailuista. Monille hilkkapäisen Holly Hobbien hahmo saattaa olla tuttu magneettipenaaleista ja postikorteista, jotka olivat varmasti yksi syy sille, miksi kirjan kirjastosta lainasin. Vaikka kirjassa seikkaillaan Etelä-Amerikassa ja vaikka lapsuusajan sisäinen antropologini heräsi, on Holly Hobbiessa parasta kirjan alku: luminen Yhdysvaltain itärannikko ja vanhasta taulusta kirjan nykyhetkeen astuva tyttö, joka auttaa isänsä viidakkoon kadottanutta 13-vuotiasta Liziä. Kirjan kuvitus on ihastuttavaa – sellaisella vanhanaikaisella, hieman postikorttimaisella tavalla.

Holly Hobbien hilkasta mieleeni tuli nyt Pieni talo preerialla -kirjasarja, jonka senkin olisin voinut tähän postaukseeni nostaa.




Noidan käsikirja. Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia. Tammi 1979
Suomentanut Pirjo Helasti

Nyt päästään asiaan ainakin siinä mielessä, jos minun pitäisi nimetä kirja, jonka olen lainannut kirjastosta kaikkein useimmin. Noidan käsikirja on ikätovereilleni ja varmasti monelle hieman nuoremmallekin aikansa klassikko. Nyt käsi ylös, kuinka moni muistaa tarinat kiinalaisista kummituksista, vampyyreista, varoittavista aaveista, Goethen (!) kaksoisolennosta ja monista muista yliluonnollisista ilmiöistä.  Noidan käsikirja veti puoleensa kuin magneetti. Se pelotti ja kiehtoi, jotkut sen kuvista olivat niin rumia (heh, ovat kyllä!) että kirja teki mieli piilottaa. Mieltäni vaivaa nyt, että oliko verisen kreivittären (Elisabet Báthory) tarina mukana vampyyriosion kainalojuttuna vai tutustuinko kertomukseen toisen yliluonnollisista asioista kertovan kirjan, Tietohyrrä-sarjan aaveita käsittelevän teoksen myötä. 


Anni Swan: Iris rukka (WSOY 1916)

Olen aiemminkin kertonut, että ajattelen Iris rukkaa aina kun käyn Kluuvikadun Fazerilla. Itse asiassa tunnen itseni hieman Irikseksi lapasineen, kun muilla on korea muhvi. Anni Swanin varmasti tunnetuin lastenromaani on hurmaava ja koskettava kertomus maalaisuudesta ja Helsingistä, vaurauden ja köyhyyden ajoista, ystävyydestä ja oman tiensä löytämisestä. Puoliorpo, taiteellinen ja omapäinen Iris rukka lumoaa lukijoita sukupolvesta toiseen, tosin en tiedä miten nykylapset kirjaan tarttuisivat. Oma 11-vuotiaani ei ainakaan ole innostunut (oikein mistään tyttökirjoista).



Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (WSOY
(Ja kirjailijan koko tuotanto)

Tässä kohtaa voisi olla mikä tahansa Rauha S. Virtasen teos, etenkin Seljan tytöt -sarja, jonka olen aikuisiälläkin lukenut monesti. Lapsena taisin rakastaa kuitenkin eniten Tuletko sisarekseni -romaania ja koska se ei ole niin tunnettu kuin Seljat, nostan sen tälle listallenikin. Kuvaamataidon opettaja Tuiskun ja lääkäri Poukaman lapsista kertova romaani on sekä hauska kuvaus siitä, miten lapset koettavat estää uusperheen synnyn, että puolustuspuhe perheiden monimuotoisuudelle. Uudet ystävyydet ovat mahdollisia, vaikka ne eivät synny ennen kuin sohvalle on katettu lihapullalautanen ja kaakaota on tarjottu mukamas koiran nuoleskelemasta kupista.



Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven (1965, Kristina Rikmanin suomennos 1979)
Pimeä nousee -sarja

Yksi lapsuuteni jännittävimmistä, koukuttavimmista ja (totta kai) brittiläisimmistä kirjasarjoista oli Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja. Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven on jostain syytä jäänyt mieleeni kaikkein vahvimmin, vaikka se on melko leppoisa ja herttainenkin yhtä synkempiä sävyjä saaviin jatko-osiin verrattuna. Kirjasarja vie Cornwallin rannikolle isosetä Merryn talon. Sisarukset löytävät kartan, joka johdattaa heidän kuningas Arthurin aarteen jäljille. Sarjan edetessä kolme sisarusta kohtaa pahuuden voimia, mutta isosedällä on omat voimansa. Luultavasti sarjan ensimmäinen osa on jäänyt mieleeni, koska usein pidän enemmän seikkailun pohjustamisesta ja kehittelystä kuin itse seikkailusta – miten hieno onkaan se tunne, kun kaikki on vielä edessä!



Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

En ole varmasti ainoa, jolle ensimmäiset aikuisten osastolta lainatut kirjat olivat Agatha Christien tuotantoa. Olen aina, aikuisenakin, pitänyt enemmän neiti Marplesta kuin Hercule Poirotista, vaikka kummankin murhatutkimuksista olen totta kai lukenut mieluusti. Neiti Marplen löysin 1980-luvun puolivälissä näytetyn tv-sarjan myötä, aloin lukea kirjoja varmasti samaan aikaan. Kirjoista Neiti Marplen viimeinen juttu on ollut erityisen mieleenpainuva. Miten taloa ostava nuori nainen tuntee muistavansa talossa tapahtunutta ja millaisia salaisuuksia muistot lopulta paljastavatkaan.



Tarkoitukseni oli listata eräänlainen lapsuuskirjojeni top 10, mutta sellaiseen en kyennyt. Teini-iän lukukokemuksiani listatessani koetan olla maltillisempi.

Ja koska aloin listata kaikenlaista, jätän tähän loppuun listanomaisesti vielä muita poimintoja kyseisen aikakauden kulttuurimuistoistani. Millaisia muistoja teillä on omasta varhaislapsuudestanne ja pikkukoululaisuudesta? Mikä kirja jäi mieleen, mikä tv-sarja? Entä millaisia karkkeja söitte?


Satunnaisia

Tv-sarjat ja elokuvat

Pikku Kakkonen (tietenkin!)
Rosvo-Rudolf (sunnuntaiaamut)
Tohtori Sykerö (vesikuutioita vaan irti valtamerestä; Heikki Määtän dubbaus)
Ihmemies (en takuulla aio katsoa uutta sarjaa)
Robin Hood (ah, Michael Praed!)
Ritari Ässä (joko Käkkäräpää, käkkäräpää alkaa soida päässä?)
Dallas (alusta saakka en saanut Dallasta katsoa, mutta J.R.:n ampumisen ja Pamelan unijakson muistan)

Pete ja lohikäärme Elliot (ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva)
E.T. (yhyy, edelleen hieno)
Poliisiopistot (ja muut mukavat, Autokoulun apuluokka jne.)
Uuno Epsanjassa (no, kaikki lapsethan Uunoista pitivät)
Lintu Sininen (jouluinen elokuvamuisto)
Ihmemaa Oz (kuten edellä)
Hiidenpata (Disneyn moitittu animaatio vetosi minuun)


Musiikki

Marjatta Pokela (Lörpötys, Alppimaa)
Tiikerihai (kesäinen automatka mansikkatilalta toiselle; helle ja mansikat)
Carola Häggkvist (liitin tämän aina E.T.:hen)
Jonna (kuta kuinkin oma ikätoveri, jonka aikuisiän musiikkiurasta olen pitänyt paljon)
Dingo (sifonkihuivit, ystävän kanssa salanimillä Levoton Tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö kirjoitetut kirjeet)
Yö (huh, mutta Joutsenlaulu oli 11-vuotiaana kova)
Nena (miten siskoni kehtasikin piirtää pisteet a-kirjaimen päälle)
Madonna (jo loppui Dingon kuuntelu)
Bon Jovi (jo pienenä mietin, että onko liian mainstreamia, koska kaikki kuuntelivat, mutta menin joukon mukana)


Sitä sun tätä

Mac-mehujäät (ihan kuin cocista)
IYS-kirjekaverit (etenkin yllätyskirjekaverit; olen muuten Facebookin kautta edelleen yhteyksissä muutaman kanssa) 
banaanin makuinen Zoo-limonadi (etiketit!)
Roope Ankan kolikot (hedelmäkarkkeja, eipä tehdä enää; olisiko Disney vaatimassa liikaa rojalteja)
Donkey Kong -elektroniikkapeli (pelattiin sitä ennenkin)
Metsätähti-jogurtit (hillo!)
Bernard ja Bianca -äänikirja (LP-levy, jota kuunneltiin koulussa)

torstai 2. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2016
Kansi Timo Numminen
288 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Jumalan valtakuntakin rakentui sanoille, Herran sanoille, Hengen sanoille, heidänkin sanoillensa. Ja vaikka kielillä rukoileminen, se mikä oli kauneinta mitä oli, tuntui joskus enteilevän vaaraa niin vain kaikkein kaunein voi, ei hän ikinä päästäisi siitä irti.

Mihin uskoa, ja ennen kaikkea: miksi uskoa? Terhi Törmälehdon kauniskantinen esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo Elsasta, joka elää Kainuussa lukiolaisen elämää ja myöhemmin Kolumbiassa nuorena aikuisena opiskelee ja toimii seurakunta-aktiivina. Elsan hengellinen koti on helluntaiseurakunnassa, jonka hän lukiolaisena vanhempiensa vastustuksesta huolimatta löytää. Uskossaan varma Elsa joutuu kuitenkin Bogotassa koetelluksi, kun viidakossa sissien vankina ollut Manuel käy monella tapaa tutuksi. Tulee aika, jolloin Elsa ei enää tiedä, kenen tai minkä sanoista ammentaa.

Törmälehdon romaani on monella tapaa tyypillinen esikoisteos. Se on nuoren päähenkilön kehityskertomus, jossa teini-iän ja nuoren aikuisuuden kokemukset kasvattavat ihmistä. Mukana on kapinaa – erityisen hauskaa on se, että helluntaikirkkoon liittyminen voi olla salattavampaa kuin Alkossa asioiminen, mutta ei ihme, sillä äidin mielestä helluntailaiset ovat Kainuun pahimmat sekopäät –, ja kapinan rinnalla kaihoa: kaukokaipuuta, elämyshalua ja toisaalta tarvetta olla rakastettu.

Temaattisesti Raamatusta nimensä lainaava Vaikka vuoret järkkyisivät tuo uuden äänen kotimaisen kaunokirjallisuuden valtavirtaan. Oikaiskaa minua, jos tarpeen, en näet muista muita helluntailaisuuden keskiöön nostavia suomalaisia romaaneja (vinkatkaa ihmeessä, jos löytyy), en ainakaan suuren kustantamon julkaisuohjelmasta. Törmälehto kuvailee uskonnollista liikettä aistivoimaisesti, osin lempeän ironiankin kautta (sulkeissa nostan esille erityisesti ajatuksen Ultra Bran jäsenten käännyttämisestä, joka saa suoranaisia humoristia kaikuja Elsan ja tämän ystävienkin kesken). Gaglaeela, vutsele, lehana: Kielillä puhuminen, jota tunnutaan pidettävän todellisen uskovaisuuden osoituksena ja ainakin lahjana, on uutta ja ihmeellistä ja siksi niin houkuttelevaa. Vielä enemmän Elsaa houkuttelee yhteisöllisyys ja myös kotoa tulevien mallien rikkominen.

Itselleni vieraan helluntailaisuuden ja hieman tutumman körttiläisen kulttuuriperinnön yhteentörmäyksiä Törmälehto kuvaa niin ikään herkullisesti. Elsan ukki voi kyllä veisata, muttei myöntää ääneen uskovansa johonkin; helluntailaisille taas uskon näkyväksi tekeminen on yksi perusta, kilvoittelu siitä kuka on paras uskovainen armolahjoineen.

Kainuu ja Bogota ovat monin tavoin kaukana toisistaan. Etäisyyttä ei tee vain sijainti toisella pallonpuolisikolla, vaan myös moraalisäännöt ja koko henkinen ilmapiiri. Siinä missä kainuulainen helluntailaisuus sekoittuu körttiläiseen vaikenemiseen, on kolumbialaisten uskonnollisuus katolisuuden täydentämää. Ihmeet ja neitsyt Marian korostaminen ovat enemmän kuin elävää perinnettä.

Romaanin rakenne toimii: Nuoruus ja nuori aikuisuus ovat vain muutaman vuoden päässä toisistaan, mutta niiden väliin mahtuu muuttoja ja muutoksia, siirtymää, aukkoja, sanoja. Uskonnon lisäksi keskiöön nousevat kysymykset ystävyydestä, perheen sisäisistä toiveista ja odotuksista ja ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. 


Eikä minun rauhanliittoni horju. Vaikka vuoret järkkyisivät on kaipuussaan kaihoisa ja aistillisuudessaan voimakas romaani. Törmälehdon sanat kuiskivat,helisevät ja pauhaavat aivan Elsan tahtiin.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä
Otava 2010
382 sivua
Kotimainen romaani

--
Tämä blogiteksti on osa kirjabloggaajien ja YLE Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä. Suomen jokainen itsenäisyysvuosi saa osakseen kirjan, joista kaikista julkaistaan myös juttu jossain kirjablogissa. Vuoden 2010 kirja on Markus Nummen Karkkipäivä. YLE:n sivulta löydätte lisää tietoa kirjasta, sekä Karkkipäivää käsittelevät tv- ja radiohaastattelut.



--

Ovi oli raollaan.
Ari tunsi epämääräistä kiitollisuutta. Elämälle kiitos… Se tästä olisi enää puuttunut. Lähteä eripariset kengät jalassa naapuriin lainaamaan puhelinta, jolla olisi yrittänyt soittaa huoltomiehen. Lastensuojelun täti odottamassa vieressä, eikä pojasta tietoakaan.
Voi tätä vitun nöyryytystä, ajatteli Ari. Niin hän kirjoittaisi romaanissaan.

Jossain on pieni poika, joka harhailee yksin lähiössä ja kaupungilla, ja lyöttäytyy kauppareissun aikana Ari-nimisen kirjailijan seuraan. Toisaalla, ihan lähellä, on pieni tyttö, jonka äiti Paula on jättänyt yksin työstämään itsekseen asioita, jotka ovat äidin mielestä menneet pieleen. Työstäminen jatkuu kauan, kukaan ei kuule tyttöä. Sosiaalityöntekijä Katrin kohdalle osuvat niin tytön kuin pojan, Tomin, tapaukset, mutta kuka tarvitsee apua eniten ja keneltä?

Nähdä. Näkyvät lapset… ja näkymättömät.

Markus Nummen Karkkipäivä on romaani, jonka ajankohtaisuutta on hirvittävää ajatella. Aina on lapsia, jotka tarvitsevat apua ja joiden hätää ei osata tulkita. Aina on myös hukassa olevia aikuisia, kuten myös niitä jotka haluavat auttaa, mutta joilla ei syystä tai toisesta ole keinoja siihen.

Tämän vuoksi Nummen teosta lukee väistämättä tunne edellä. Mutta Karkkipäivä on enemmän kuin sosiaalifiktiota. Se on taidolla kirjoitettua, selvästi mietittyä kaunokirjallisuutta, jossa tarina ja kieli, rakenne ja tunteet kulkevat käsikkäin.

Nummi luo henkilöhahmonsa taidolla: miten Ari ei tiedä, kuinka toimia, ja tekee silti ihan oikein. Miten raivostuttava Paula on, miten tuota hirviöäitiä tekisi mieli ravistella, vaikkei väkivalta ole koskaan ratkaisu. Miten Katri toimii eri rooleissaan: virkanaisena, äitinä, läheisenä. Entä kaikkein koskettavimmat, Tomi ja Mira, joista Tomi saa äänensä kuuluviin, pienenä, mustelmilla olevana poikana, oman mielikuvituksensa supersankarina.

Karkkipäivä onkin moniääninen romaani. Moniäänisyyttä lisäävät tajunnanvirtaisuus etenkin Tomin ja Paulan osuuksissa sekä kirjoittamalla kertominen: Katri ja Ari kumpikin osaltaan kirjoittavat Miran ja Tomin kokemuksista, toinen raporteissaan, toinen romaanikäsikirjoitusta pohtiessaan. Kumpikin editoi omaa tekstiään, miettii mitä voi ja mitä haluaa kertoa. Tästä tulee vittumainen romaani.

Vaihtelevista näkökulmistaan ja kirjoitustavoistaan huolimatta Karkkipäivä on jännityskirjamaisen vetävää, intensiivistä luettavaa. Se on hetkittäin sadunomainen ja osin absurdi realistinen romaani. Yhdistelmä tekee romaanista mielenkiintoisen ja jännitteisen. Realistista on eniten: lasten hätä, pienet ja isot teot, piilotetut ja näkyvät teot. Myös puitteet ovat arkiset: lähiö, kauppa, metsikkö, luistelurata. Tomin mielikuvitusmaailma on samalla kertaa realistinen ja satumainen: hän elää todellisuutta, jossa noita on vanginnut Mirabella-prinsessan – miten tosi se maailma onkaan. Sitte Super. Super vastaan Koopraämmä. [--] Fiu… ilo vaan. Absurdia ovat muun muassa ne kohtaukset, joihin Ari joutuu. 


Lukiessaan ei tiedä, pitäisi nauraa vai itkeä, mutta jälkimmäinen voittaa, yhtä monitahoisista syistä kuin koko teos.

Ilmestymisvuonnaan 2010 Karkkipäivä oli aikalaisromaani, mutta se olisi ollut sellainen varmasti kymmenen vuotta aikaisemmin, ja on edelleen. Nummen teos on monitasoinen ja vankka kaunokirjallinen kokonaisuus. Se paitsi pysyy kasassa, myös koukuttaa, pakahduttaa ja puhuttelee. Harvaa romaania lukee näin sydän karrella.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani





Hieman ennen vuodenvaihdetta listasin viime vuonna syystä tai toisesta mieleeni jääneitä lukuelämyksiä. Osa niistä oli kirjavuoteni parhaimpia, osa muuten vain viehättäneitä, osa suoranaisia pettymyksiä. Nyt sitten aika olla armottomampi ja valita mielestäni parhaimmat vuonna 2016 ilmestyneet kirjat. On Blogistanian äänestysten aika.

Äänestyksessä voi antaa ääniä aina kolmelle kirjalle kategoriaa kohden. Paras kirja saa kolme pistettä, toiseksi tullut kaksi ja kolmanneksi tullut yhden pisteen.


Blogistanian Finlandia


Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista. Hänen blogistaan voitte seurata muiden bloggaajien antamia ääniä ja huomenna lauantaina aamulla klo 10 tarkastaa, mikä kirja voittaa Blogistanian Finlandian 2016. Huimaa!

Viime vuosi oli niin huikea kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta, että ehdokkaita kolmen kärkeen olisi ollut paljon enemmänkin. Kahden ensimmäisen osalta valintani oli aika selvä, mutta kolmanneksi olisin voinut sijoittaa kaksi tai kolme muutakin romaania: ainakin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi (jolle ♥) Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Sinikka Vuolan Replika olisivat voineet olla ehdokkaitani. Päätin antaa ajankohtaisuuden ratkaista.



3 pistettä

Minna Rytisalo: Lempi


Rytisalon taidokkaan tekstin soratie kuljettaa perille pohjoisiin maisemiin Pursuojalle, rakkauteen, hulluuteen ja kaipuuseen - sydämeenkäyvästi ja samalla varmaotteisen tyylikkäästi. Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään.



2 pistettä



Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta  enaatintorille.


1 piste

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.



Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalian tulokset ilmestyvät huomenna Niinan blogiin.

Käännöskaunon osalta omat suosikkini oli melko helppoa valita, vaikka olisi näihinkin ehdokkaisiini tunkua ollut. Näistä kolmanneksi sijoittamani yllätti minut itsenikin, mistä olen vain iloinen. Sen enempää selittelemättä, kolme hienoa romaania:


3 pistettä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 




2 pistettä

Colm Tóibín: Nora Webster



Nora Webster on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.


1 piste

Deborah Levy: Uiden kotiin


Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Se on unenomainen ja veitsenterävä pienoisromaani, joka sopii luettavaksi sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä. 



Blogistanian Tiedossa ja Juniorissa en tällä kertaa äänestä. Tiedossa työsyistä, työskentelenhän itsekin tietokirjojen parissa. Juniorissa siksi, etten tullut bloganneeksi kovin monesta lasten- tai nuortenkirjasta, vaikka niitä paljon lasteni kanssa luen.


Blogistanian Tietoa emännöi Jonna, Junioria taas Notkopeikko.

Nyt jännäämään muiden kirjabloggaajien asettamia ehdokkaita ja ennen kaikkea voittajia.