sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi


Jessie Burton: Nukkekaappi
Otava 2017
The Miniaturist 2014
Suomentanut Markku Päkkilä
341 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Brittiläinen, Hollantiin sijoittuva romaani


Tapaamme vielä jonain päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea. En lepää ennen kuin saan tietää teistä enemmän, mutta siihen asti kirjalliset ohjeet saavat käydä paremman tuntemuksen edellä. [Ote Nellan kirjeestä miniatyristille.]

1600-luvun loppupuolen Amsterdam on jo kansainvälinen kaupunki: laivavarustelu tuo kaupunkiin väkeä niin Hollannin maaseudulta kuin muista maanosista. Avioituminen itseään puolet vanhemman Johannes Brandtin kanssa saa Petronellankin muuttamaan kaupunkiin. Nellaa vastassa ei kuitenkaan ole aviomies, vaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Avioliitto ei niin sanotusti ota tulta alleen, mutta Nella saa mieheltään nukkekaapin, joka on kuin kopio heidän kodistaan. Salaperäinen miniatyristi lähettää Nellalle nukkeja ja muita esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Miten käy, kun Nellan oman lähipiirin elämä menee solmuun? Kenelle kaikille nukkekaapissa on tilaa?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on otteessaan pitävä lukuromaani, jossa on paljon aineksia. Toki Burtonin romaani on (ihan kelpo) viihdettä, mutta osa juonenkäänteistä kulkee turhankin kliseisiä raiteita. Jo alkuasetelma, vasta aikuistuva tyttö ja keski-ikäinen – omana aikanaan luultavasti keski-iän reippaasti ylittänyt – mies on mitä tyypillisin. Tosin on tunnistettava se fakta, että romaanin tapahtuma-ajankohtana avioliitot saattoivat usein ollakin sovittuja ja asettaa vanhemman miehen ja nuoremman naisen yhteen.

Nella on romaanin keskeishahmo, mutta hän kehittyy tavattoman nopeasti kokemattomasta maalaistytöstä toiminnan naiseksi, liiankin moderniksi. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan ohutta. Johannes pysyttelee etäisenä, vaikka hän vastaa eräästä romaanin yllävimmästä käänteestä, josta lukiessani ilahduin. Romaanin kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee Johanneksen sisko Marin, pohjimmiltaan varsin traaginen henkilö. Harmi, ettei Mariniinkaan synny syvyyttä, sillä hän jos kuka sellaista ansaitsisi. Muut henkilöt, tummaihoinen Otto ja englantilainen kukkopoika Jack ovat kiehtova, mutta yksioikoinen lisä henkilögalleriaan. Myös nukkejen lähettäjä jää lopulta hyödyntämättä. Jännitys ei rakennu niin hyvin kuin voisi odottaa.

Burton tuntuu ahnehtivan liikaa: Nukkekaappi on kevyt jännitysromaani, avioliittoromaani, ja osin yhteiskunnallinen romaani, mutta kaikkea vain kevyesti sudittuna. Sen tapahtumat menevät hetkittäin yli, paikoin jopa historiallista saippuaoopperaa mukaillen. Nyt vähemmän olisi voinut olla enemmän (voin keskustella kommenteissa, että miksi ajattelen näin: tänne bloggauksen leipätekstiin en muutamia ajatuksiani kirjaa, koska en halua paljastaa liikaa juonesta). On tietysti muistettava, että 1600-luvun lopussa osa kirjan tapahtumista olisi voinut saada todellisuudessakin sellaisen käsittelyn kuin Burtonin romaanissa.


Vahvimmillaan Nukkekaappi on historiallisena lukuromaanina. Kuten Tuijakin kirjoittaa, on kirjan tunnelmassa jotain samaa kuin Vermeerin maalauksissa. Tämä johtuu varmastikin aikakaudesta ja Hollannista, mutta myös interiöörikuvauksesta. Koti-, kaupunki- ja esinekuvaus on Burtonin romaanissa erityisen onnistunutta. Leenan tavoin ihastuin Burtonin tapaan antaa esineille keskeinen funktio tavalla, joka miltei vertautuu Edmund de Waalin upeaan Jänis jolla on meripihkan väriset silmät -teokseen. Vaikka teokset ovat erilaisia niin lähtökohdiltaan kuin kirjastoluokaltaankin – toinen on omaelämäkerrallinen tietokirja, toinen romaani – on niille yhteistä esineiden symbolisen merkityksen käsittely.

Kuten huomaatte, minä sekä pidin että en pitänyt Burtonin romaanista. Vaikkei Nukkekaapista tullut niin sanotusti minun kirjaani, piti Markku Päkkilän oivallisesti suomentama Burtonin teksti otteessaan – jopa hieman lukemiseen käytettyä aikaa kauemmin. Omanlaista visuaalisuuttaan hehkuva romaani toimisi mainiosti filmatisointina ja ilahduinkin, kun Kirjaluotsi kertoo, että BBC kuvaa kirjasta tv-sarjaa. Nukkekaapin tumman vermeerläisessä tunnelmassa muutama talvipäivä menee kuin siivillä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia


Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017
157 sivua
Kansi Piia Aho
Kustantamosta
Kotimainen kertomuskokoelma


Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, että Suomi ei voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa.

Joskus on syytä aloittaa bloggaus ihmettelyllä. Nyt on sellaisen paikka: Miksi ihmeessä en ole lukenut enempää Petri Tammisen kirjoja? Kirjailijan aiemmasta tuotannosta minulle on tuttu vain Enon opetukset, vaikka mies on julkaissut kaikkiaan toistakymmentä teosta. Olenko ollut kirjamielisesti unessa – vai kenties hajamielinen? Voin lohduttautua, että koskaan ei ole liian myöhäistä, että hyvä kirjallisuus jaksaa odottaa ja niin edelleen. Lukija se on, joka ei aina jaksa odottaa.

On hyvä, että on tällaisia lukuodotusten suhteen kärsimättömiä ja samalla hajamielisiä lukijoita herätellään juuri nyt. Petri Tamminen esiintyy tänään illalla Baba Lybeckin Kirja vieköön! -illassa Savoy-teatterissa ja Tammisen tuorein teos Suomen historia osui käsiini viime viikolla.

Suomen historiassa Tamminen kertoo teoksensa nimen mukaisesti maamme historiaa. Näkökulmia on satoja: Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä. Äänensä saavat vanhat ja nuoret, turkulaiset ja karjalaiset, Euroviisu-voittoa ihmettelemättömät, maakunta- ja maailmanmatkaajat. On sotavuosia tai Virénin menestystä muistelevia, on keskioluen vapautumisen ajan rekkakulkuetta katsoneita, on Nokian kokeneita, ja on tolkullisia ihmisiä, on kansalaisia, on muualle muuttaneita, muualta tulleita.

Vaikka ääniä on satoja, on Suomen historia kaikkea muuta kuin runsas. Tammisen tyyli on napakka, samalla kertaa traaginen ja humoristinen, hetkittäin ääneen naurattava, muttei koskaan naurettava. Minun on tunnustettava, etten ensi alkuun lämmennyt pienille muistoille, mutta kun olin muutaman lukenut, olin koko lailla myyty. Pätkiä luin ääneen, toisiin palasin: tämä kirja on kokonaisuus, joka kestää.

Ja vaikka Suomen historiaa taustoittavat usein varsin isot asiat, on näkökulma aina inhimillinen: suuri voi olla kaukana, kun pohjalaisesta Soinin kunnasta kotoisin oleva pioneeri pelastuu väijytyksestä jäätyään ihmettelemään suojärveläistä rehevää luontoa. Toisena aikana kekkoset ja perkeleet pitävät yhdeksänvuotiaan lumottuna. EU-kansanäänestyksen tarraan liittyvä tarina hykerryttää vakavalla leikillisyydellään. Yhtä lailla pienikin on suurta, kuten keskiolutta nauttineen maaninkalaisen Martin äidin epäilys siitä, onko poika saanut auringonpistoksen: Suattaapi olla. Elämän kirjo pitää sisällään yhden ihmisen koko universumin, näistä yksityisistä kokemuksista rakentuu itse kunkin oman Suomen historia.   

Luultavasti en ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka luonnehtii Tammista timanttiseksi kertojaksi. Sellainen hän on: kirjailija, joka saa vuosisataisesta massasta aikaan hiotun, uniikin timantin. Oikeastaan Suomen historia kuuluisi jokaisen kirjahyllyyn.

--

Myös Tuija on kirjoittanut Tammisen kirjasta.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa


Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa
Harper Collins Nordic 2016
Who’s That Girl? 2016
Suomentanut Hanna Arvonen
Kansi Jenny Liljegren
431 sivua
Brittiläinen chick lit -romaani


Huoneessaan hän ei tiennyt, mitä tekisi maanantai-iltapäivänä, kun ei ollut töissä. Hän tunsi fyysistä kipua ikävöidessään elämää, johon hän ei voinut palata. Häntä ei erottanut siitä pelkkä välimatka. Hän ei voinut edes purkaa pahaa oloaan itkunpuuskalla ja mennä alakertaan illalliselle silmät punaisina ja turvonneina, koska joutuisi selittämään, mitä oli tekeillä. Keskellä sänkyä lojui kirjekuori, jonka päälle oli raapustettu hänen nimensä.

Häpeä saa Edien palaamaan lapsuudenkotiinsa Nottinghamiin. Elämä Lontoossa ystävineen ja työpaikkoineen jää taakse, edessä on asuminen isän ja ärsyttävän siskon kanssa sekä pako sosiaalisesta mediasta. Lisäksi Edielle tarjotaan työtä, jossa hän joutuu haamukirjoittamaan omahyväisen näyttelijätähden Elliot Owenin omaelämäkerta. Mitä Edie oikestaan haluaa itseltään, mitä muulta maailmalta?

Mhairi McFarlanen Tyttö muiden joukossa edustaa blogissani vain harvakseltaan esillä olevaa kirjallisuudenlajia, chick litiä. Omia lukuvalintojaan ei ole aina tarpeen perustella, mutta olen usein kertonut vieroksuvani suoranaista viihdettä ja koska nyt sellaiseen tartun, taustoitan hieman. Rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita, joiden ”pyhä kolmikko” minulle on Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Rakkautta vain ja tietenkin ensimmäinen Bridget Jones -elokuva. Neljänneksi voisin nostaa oman hääkesäni elokuvan Notting Hill, jolla on erityinen paikka sydämessäni. Näiden elokuvien innoittamana luin 1990-2000-lukujen taitteessa jonkin verran chick litiä, mutta blogiaikanani olen tainnut lukea vain muutaman genreen luettavan kirjan. Nyt kaipasin jotain kevyttä luettavaa eivätkä keskinkertaiset lukuromaanit jaksaneet viihdyttää tarpeeksi. Päätin antautua ihka-aidon viihteen vietäväksi - brittihengessä, totta kai!

Se kannatti. McFarlanen romaanin alkuasetelma tosin on harvinaisen pöhkö: se, että päähenkilö suutelee sulhasta saa aikaan todellisen lumipalloefektin. Ilman muuta on ikävää, että melkein kaikki tuttavat ystävistä kollegoihin alkavat hyljeksiä Edietä ja pilkata tätä sosiaalisessa mediassa. Moinen tuntuu aika paksulta: eikö yksi suudelma voisi mennä häähumun piikkiin? Näköjään ei Edien piireissä. Ainakin häpeälle tulee perusteita, Edie-parka. Mutta kun alun hölmöydestä päästään, pääsee romaani uusille kierroksille. Elämä Nottinghamissa on juuri niin kamalaa kuin voisi kuvitella, mutta oma lapsuudenkoti on kipeydestään huolimatta kuitenkin turvapaikka. Edien työ ja kaikki sitä seuraava Elliotin kanssa ei suoranaisesti yllätä, mutta tarjoaa sujuvaa luettavaa. Kate Bushin tuotanto saa uudenlaisen merkityksen enkä ole varma, voinko minäkään Edien elämän mustimmasta asiasta luettuani palata yhden lempilevyni, Hounds of Loven, pariin ihan samoin miettein kuin aiemmin.

Tyttö muiden joukossa -romaania markkinoidaan Marian Keyesin sanoin eikä suotta. McFarlane saattaa hyvinkin olla irlantilaisen Keyesin veroinen kirjoittaja: hänen kepeyteensä sisältyy vakavia teemoja, jotka antavat henkilöhahmoille syvyyttä ja saavat lukijan myötäelämään heidän kanssaan. Kaiken kukkuraksi McFarlanen teksti kulkee hyvin. Tyttö muiden joukossa on (etenkin pienifonttisena) romaanina turhan pitkä, mutta kuitenkin otteessaan pitävä, raikas kokonaisuus. Sitä voisi verrata fish and chips -annokseen, jollaista ei voi syödä päivittäin eikä edes viikottain, mutta jollainen kaikessa konstailemattomuudessaan tekee toisinaan hyvää.

Voisin hyvin kuvitella palaavani McFarlanen tarjoilemiin fish and chipseihin uudemmankin kerran.


--

Myös Krista on lukenut Tytön muiden joukossa.

torstai 12. tammikuuta 2017

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika


Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
224 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Kotimainen romaani

Rannan viiva, meri ja taivas. Aarni ei ollut kolmessa vuosikymmenessäkään kyllästynyt katselemaan niitä, ja kuvaaminen oli siihen tavallaan tekosyy. Kun meren mittakaavan antoi upota mieleen, se pysyi mukana monta päivää mökiltä palaamisen jälkeen ja murheet näyttivät niin pieniltä kuin ne olivat.

1960-luvun puolivälin Oulu: Arviolta 16–18-vuotias mieshenkilö polttaa tupakkaa. Pariisi vuonna 2015: Aarni Koskiniva at the exhibition opening. Kaksi erilaista maailmaa. 2010-luvulla Aarni on juhlittu valokuvaaja. 1960-luvun Oulussa hän on isätön nuorukainen, joka ei pärjää koulussa eikä oikein ikätoveriensakaan kanssa. Hän ei haaveile mistään muusta kuin kostosta – siitäkin hiljaa. Aarni päätyy töihin tätinsä valokuvausliikkeeseen, mikä avaa hänelle kokonaan uuden maailman. Mutta onko elämä edelleenkään hallittavissa – muutoin kuin kameran linssin läpi?

Pauliina Vanhatalo on niitä kirjailijoita, joiden tuotanto on jo kauan kuulunut lukulistalleni. Viime kesänä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, josta vaikutuin. Hänen kaunokirjallisen tuotantonsa vuoro tuli vasta nyt sydäntalvella, joululomalla. Latasin lomakirjoihini suuria odotuksia, kuten tapaan omakirjoihini tehdä. Ne eivät ihan täyttyneet Vanhatalon romaanin(kaan) osalta.

Pitkä valotusaika on kaunista proosaa. Vanhatalo kirjoittaa taidolla ja Aarnin tarinassa on kaikki kohdallaan. Aarnin kipuilu, hänen kasvamisensa valokuvaajaksi, pohjoisen miehen mielenmaisemasta kumpuava vaatimattomuus, rakkaus kaikkine vaikeuksineen ja tietenkin valokuvaus saavat kaikki tasapainoisen tekstuaalisen kohtelun. Kokonaisuus on selvästi mietitty ja hyvin ehjä. Vanhatalon kieli on kuulasta ja hiottua, mutta vaivatonta.

Mutta – niin. Taas mennään siihen kysymykseen, mikä romaanissa puhuttelee lukijaansa. Mikä on luetun se jokin, sen x factor? Tai mitä kokonaisuudesta ehkä puuttuu? Lukuhetkikin vaikuttaa, samoin suuret odotukset. Minulle Vanhatalon romaani oli liiankin kaunis, mitä en uskoisi heti ensimmäisenä sanovani, sillä yleensä pidän kauniista. Pitkän valotusajan kauneus ja haikeus saivat minut kaipaamaan jotain vaikeasti määriteltävää. Liekö sitten epätasaisuutta, suoranaista rosoisuutta tai yllätyksellisyyttä; jotain rikkomaan kerronnan varmaotteinen tasaisuus.

Toivon, että minulle käy Vanhatalon kanssa samalla tavalla kuin Anna-Kaari Hakkaraisen. Hakkaraisen kaksi ensimmäistä romaania olivat mielestäni oikein hyviä, mutta eivät kuitenkaan tehneet minuun sitä vaikutusta, jota toivoin. Hakkaraisen kolmas, Kristallipalatsi, sitten muodostui miltei sielukirjakseni. Vanhatalon Keskivaikea vuosi on teos, johon uskon palaavani vielä, mutta koska se on (erinomaisen upea) tietokirja, en rinnasta sitä nyt lukemaani. Pitkä valotusaika puolestaan osoittautui laatuproosaksi, jonka lumovoiman ulkopuolelle jäin. Sen verran romaani minut kuitenkin vakuutti, että aion lukea lisää Vanhataloa.

Haluan myös korostaa, että Pitkässä valotusajassa on tällaisenaankin paljon minua viehättävää. Vanhatalolla on taitoa kuljettaa tarinaa kautta henkilöiden ja vuosikymmenten; luoda ajankuvaa, pohjustaa mennyttä ja tulevaa. Hänellä on myös taitoa olla kertomatta liikaa.

Uskon, että Pitkä valotusaika monille lukijoille se on juuri sellainen helmi, jollaista minäkin odotin. Se on hyvin valokuvallinen, tyylikäs romaani. 
  

--

Pitkästä valotusajasta on kirjoittanut – ja pitänyt – moni. Lukekaa vaikka Kaisan, Katjan ja Ompun tekstit.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia




Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Marcus Goldman on menestynyt kirjailija, joka on varttunut hyvän suvun köyhemmässä haarassa. Nuorena Marcus ihaili suuresti serkkujaan Hillelia ja Woodya, rikkaita ja lahjakkaita, mutta ei vailla suruja olevia ikätovereitaan. Serkusten ”veljeys” oli syntynyt mutkien kautta eikä moni muukaan ylelliseltä vaikuttava asia ollut niin kultaista kuin monet luulivat. Miksi Marcuksen muistot eivät jätä häntä rauhaan? Mikä oli Baltimoren sukuhaaran tragedia, jota Marcus muistelee isolla T:llä?

Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.

Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.

Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui – ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian – pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.

Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.

Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.


--


Dickerin romaanista moni on pitänyt minua enemmän. Suosittelen lukemaan etenkin Amman jutun.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja


Ennen kuin menen asiaan, julistan Baba Lybeck – Kirja vieköön! -iltojen sarjalippujen voittajat. Arvontaan osallistui väkeä niin Facebookin kuin blogin puolella. Annoin jokaiselle oman numeron juoksevan numeroinnin mukaisesti siten, että Facebookissa osallistuneet saivat numerot 1-6 ja täällä blogin puolella mukaan tulleet sitten numerot 7-28.

Random-sivusto arpoi numeroista 1-28 voittajiksi 
numerot
6, joka on Facebookin puolella osallistunut Essi G.
14, joka on Kirjan pauloissa -blogin Paula.



Lämpimät onnittelut! Lähetän teille kummallekin viestin tänään. Lisätietoa kirjallisuusilloista voitte lukea täältä. Tulossa on kiinnostava ja varmasti myös säkenöivä kirjatapahtuma!




Kirjamuistojen vuosikymmenet -projekti


Ja sitten tämän postauksen varsinaiseen asiaan. Alkuviikolla tuumailin näin: ”Sellaistakin pohdin, että olisi hauska sukeltaa oman elämäni tärkeisiin kirjoihin ja kirjoittaa verkkaisella tahdilla vaikkapa lapsuuden, nuoruuden, äitiyden ensivuosien ym. ajankohtien kirjoista. Saa nähdä, miten käy. Tässä vaiheessa vuotta voi aina innolla suunnitella!

Nyt otan askeleen sanoista tekoihin tai ainakin tekemisen tarkempaan suunnitteluun. Aion aloittaa sarjan, jossa käyn läpi omia vahvimpia lukumuistojani - suosikkieni lisäksi myös inhoamiani kirjoja - ja niiden myötä myös aina kulloiseenkin ajankuvaan sopivia kuvia ja muita kulttuurimuistoja (mikä oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva, mikä musiikki puhutteli, mitä karkkeja söin). Tämän postaussarjan herättämisestä kiitän yhtä työkirjaani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteet -teosta, jossa voi nähdä jopa allekirjoittaneen teinikuvan:


Vähän muuta lumikuvien keskelle… Olisikohan minulla ollut tuossa sekä permanentti että kreppiraudalla tehdyt ”kiharat” ja tietenkin Kanarialta ostettu ehta Vogue.



Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja on nimetty väärällä tavalla, koska en aio upottaa kokonaista vuosikymmentä samaan postaukseen. Tällainen tekisi esimerkiksi 1980-luvusta tavattoman laajan: olin vuosikymmenen alkaessa päiväkerholainen ja pikkukoululainen, mutta vuosikymmenen loppupuolella ehdin jo lopettaa peruskoulun. Kategoriat tulevatkin kattamaan lukemiseni aikakausia, jotka ovat:


♥ Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus (1970-luvulta 1980-luvun ensimmäiseen puoliskoon)

♥ Varhaisteinistä yläasteelle (1980-luvun puolivälissä mennään)


♥ Lukiovuodet (1990-luvun ihan alku)


♥ Nuori aikuisuus / Opiskeluaika (1990-luku)


♥ Ristiriitainen uusi millennium (2000-luvun alkupuoli, johon mahtui monenlaista)


♥ Äitiys (2000-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun: blogin aloittaminen mahtuu tähän aikaan!)


♥ Kohti nykypäivää (2010-luku; tämä varsinainen blogivuosikymmen)




Voi olla, että otsikointi elää ja aikakaudetkin muuttuvat nyt listaamastani. En aio lukea uudelleen kaikkia listaamiani kirjoja, vaan muistella, osin nopeasti mainiten, osin pitemmin: joskus hyvä lukukokemus saa jäädäkin muistoihin, mutta toisiin saatan sukeltaa uudelleen lukemalla. Mietin myös ensin, että tekisin ihan haasteen tästä Kirjamuistojen vuosikymmenistä, koska olisi hauska lukea mitä te muut olette kokeneet itselle tärkeiksi kirjoiksi. Olen kuitenkin laiskanpulskea haasteihminen, joten en kuitenkaan muistaisi tehdä kunnollista haastekoontia loppuvuonna. 

Näin ollen jätänkin tämän idean roikkumaan tänne: ilahdun, jos joku lähtee mukaan joko yhdellä postauksella tai kokonaisella postaussarjalla (lukemisen aikakausien kategoriat voi jokainen määrittää itse). Yhtä lailla ilahdun siitä, jos innostutte kertomaan omista kirja- ja kulttuurimuistoistanne minun postausteni kommenteissa. Olettekohan lukeneet samoja kirjoja, inhonneet ja ihastelleet tiettyjä hahmoja?



Ensimmäisen sarjan postauksen lupaan jo tammikuussa. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Seuraavalla kerralla tänne Lumiomppuun tulee taas ns. tavallinen kirjapostaus.

---


Lumiset kuvat otin loppiaisaattona. Sormenpäistä katosi hetkeksi tunto, mutta kyllä pakkasluonnossakin liikkuminen tekee hyvää!

torstai 5. tammikuuta 2017

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Gummerus 2016
388 sivua
Kansi Jenni Noponen
Kotimainen romaani


Puristan kirjettä kädessäni ja mietin, mihin suuntaan kuljemme toisimme nähden nyt, kun olemme molemmat kaukana poissa. Missä kohtaa todellisuuksiemme välinen railo on suurin? Siinäkö yhä, missä kulkee valtavirta, jonka sivujoet jakavat maat, rannat, ihmiset? Kilometrit, meret, onko niillä merkitystä?

Alina tuntee olevansa maailmassa yksin. Hänen puolisonsa Astrid on kuollut auto-onnettomuudessa ja pariskunnan pieni Sella-tytär määrätään asumaan Astridin vanhempien luona. Jällelle jäävät suru ja moninkertainen ulkopuolisuus, Alinasta tulee tyttärensä ”kummitäti”. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa. Hän tutustuu saksalaiseen lääkäriin Lotteen, joka houkuttelee hänet Thaimaahan malariaklinikalle.

Vuotta 2016 ei turhaan kehuttu erinomaiseksi kirjallisuusvuodeksi nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Eikä joululomalla lukemani Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ollut sekään suotta Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana.

Markkulan hienon romaanin teemat ovat isoja: rakkaus, menetys, sairaus, onnettomuus, oikeus lapseen – ja oikeus rakkauteen. Näitä olemassaolon perustavanlaatuisia kysymyksiä Markkula käsittelee muun muassa Alinan, Loten ja pienen thaimaalaisen Kian-pojan läheisten kokemuksissa. Elämän hauraus valottuu vastakohtien kautta: on pieni, mutta lopullinen hetki - ja on karhukaisten ikiaikaisuus. On tiede - ja on sattuma: se, miten elämän yllätyksellisyyteen ei voi varautua. Ja on rakkaus ja on yksinäisyys.

Jos olisin hanki, tulisiko riekko tekemään minuun kiepin.

Kaksi ihmistä minuutissa pakahduttaa niin luontokuvauksensa kuin Alinan tunne-elämän kuvauksen osalta. Markkula suorastaan maalaa maiseman osaksi henkilöidensä mieltä: Miten Thaimaassa elämää kuhiseva metsä laulaa ja kilisee ja suhisee. Miten Pohjois-Suomessa pystyyn kuolleet puut ja avara maisema vastaavat ihmisen omaa sisintä; tuovat lepoa, koska vastaavat omaa sisintä. Riekkojen ja lumen maisemasta on pitkä matka vesupuhvelien ja horkkahyttysten maailmaan.

Alinaa lukuun ottamatta henkilöt jäävät hieman vieraiksi, mutta Alinan persoona ja hänen surunsa ovat niin vahvasti kuvatut, että ainakin minä luin romaania nimenomaan Alinan kirjana.
Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista.

Hetkittäin romaanin jäntevyys katoaa, mutta pysyy lopulta tyylikkäästi koossa. Kokonaisuus pitää otteessaan. Markkulan teksti tulee ihan liki, sen aistivoimaisuus elää lukijan mielessä silloinkin, kun lukeminen on tauolla.

Pohjanlepakko suihkii, punarinta helisee. Elämässä on – sittenkin – toivoa. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. Se on teos, jonka toivon muistavani kauan.


--

Kahdesta ihmisestä minuutissa ovat kirjoittaneet muun muassa JenniKatri, Krista ja Laura.

tiistai 3. tammikuuta 2017

101 kirjaa ja muita kirjavuoden suunnitelmia







Joululoma oli ja meni, arki alkoi. Lomalla luin kolme ja puoli kirjaa, joista aion myöhemmin blogata – ja tietenkin lukea sen puolikkaan loppuun. Nyt kuitenkin luon katsauksen alkavaan vuoteen, jolta voi odottaa paljon. Lumiset ja naavaiset kuvat otin joulun aikaan synnyinseudullani Savossa.


Yle Kirjojen Suomi – 101 kirjaa

Tänä vuonna Yle juhlistaa satavuotiasta Suomea 101 kirjalla. Kirjojen Suomi -hankkeessa on nyt yli 80 kirjabloggaajaa. Minä tulen kirjoittamaan blogiini kahdesta kirjasta: 31.1. ja 2.11. Lisäksi keskustelen radiossa Kreetta Onkelin Ilosesta talosta yhdessä Leena Huovisen ja Nadja Nowakin kanssa. Ohjelma on kuunneltavissa jo nyt. Muistuttelen näistä kirjoista uudelleen hieman myöhemmin. Kannattaa seurata 101 kirjaa -hanketta heti alusta saakka.


Mitä eri kirjat kertovat Suomesta aina kukankin ajankohtana? Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen valitsemat kirjat eivät välttämättä noudata kirjallisuushistorian kaanonia, vaan mukana on yllätyksiä. Uskon, että tulen poimimaan listalta monia lukuvinkkejä. Kirjalistaan voitte tutustua täällä.





Lukuhaasteet

Vuoteen mahtuu muitakin kiinnostavia kirjahaasteita tai -tapahtumia. Olen aika huono osallistumaan lukuhaasteisiin. Innostun kyllä useista, mutta jätän ne helposti kesken. Tänä vuonna Helmet-lukuhaaste vaikuttaa niin hauskalta, että aion kokeilla. Uskoisin, että saan melkein kaiken lukemani mahtumaan johonkin haasteen kohtaan.



Tammikuun lopussa on my
ös kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Yöpöydän kirjojen Niina emännöi haastetta nyt. Tähänkin aion osallistua, mutta en vieläkään tiedä minkä kirjan tulen lukemaan. Viime kesänä luin Alastalon salissa, nyt sydäntalvella varmastikin jotain lyhyempää.


 Tapahtumat

Syksy on kirjamessujen kulta-aikaa, mutta nyt keväälläkin on luvassa monenlaista. Kaksi takuuvarmaa tärppiä ovat Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuusillat sekä Helsinki Lit.


Kirja vieköön! saa ensi-iltansa 18.1., jolloin Savoy-teatterissa ovat Baba Lybeckin lisäksi keskustelemassa Jörn Donner, Tarja Halonen, Tellervo Koivisto, Petri Tamminen ja Anu Partanen. Ilta on täynnä elämyksiä, sillä tilaisuuden aikana näyttelijät Laura Malmivaara, Taisto Oksanen ja Pekka Strang esittävät osia keskusteltavista teoksista. 


Huomatkaa tapahtumaan liittyvä arvonta täällä! Palkintona on sarjaliput tapahtumaan.



HelsinkiLitistä on kahden edellisvuoden perusteella tullut kirjallisuustapahtumarakkaani. Tämän vuoden toukokuuta onkin ilo odottaa, sillä lavalle nousee muun muassa Orhan Pamuk. Odotan mielenkiinnolla koko ohjelman julkistamista.


Kesällä on tulossa vielä kirjabloggaajien runotempaus, mutta siitä lisää tuonnempana.





Lukukevät 2016

Entä ne kirjavinkit? Joinakin vuosina olen listannut lukutärppejäni uudelle vuodelle. Nyt en sitä tee. Olen toki eri kustantamojen kevätkuvastoihin tutustunut ja muutaman (lue: useita) pakko lukea -kirjan löytänyt (ok, ainakin Haahtelan uusin, Han Kangin Vegetaristi, Yanagiharan Pieni elämä, Ferranten Napoli-sarjan toinen osa, kiinnostavia esikoisia jne.), mutta katsotaan nyt mitä kaikkea uusi kirjavuosi tuo mukanaan. Varmasti pinokaupalla kiinnostavia uutuuksia ja toisen mokoman vanhempia teoksia. 


Mietin myös, että palauttaisin teemaviikot Lumiomenaan. Aiemmin olen pitänyt muun muassa Keltaisten kirjojen, kauhukirjojen ja huonojen kirjojen viikot. Sellaistakin pohdin, että olisi hauska sukeltaa oman elämäni tärkeisiin kirjoihin ja kirjoittaa verkkaisella tahdilla vaikkapa lapsuuden, nuoruuden, äitiyden ensivuosien ym. ajankohtien kirjoista. Saa nähdä, miten käy. Tässä vaiheessa vuotta voi aina innolla suunnitella!


Näillä lukukaavailuilla kohti uutta vuotta. Olkoot se kirjaisa jokaiselle.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjavuosi 2016



Kun vuosi on lopullaan, en koskaan oikein tiedä, miten olla. Uutta on aina jännittävä odottaa, mutta vanhassa riittää muisteltavaa. Uudesta ei ole vielä minkäänlaista aavistusta, vain toiveita että siitä tulisi hyvä. Vanhaa voi katsoa kaihoten: olinko oikeasti isojen pohdintojen kynnyksellä heti tammikuussa? Ja kevättalvella oli Korot kopisten -kirjan aika: Amman kanssa oli jälleen ilo tehdä yhteisiä kirjoitushommia. Entä miten ihanaa olikaan kävellä irlantilaisilla kivikkoisilla rannoilla heinäkuussa tai miten koskettavaa katsoa Belfastin muraaleja. Kuinka suloista Tallinnan tai Tukholman vanhoilla kujilla. Kuinka lumoavaa ottaa omaa aikaa Turun kirjamessujen tuoksinassa lokakuisena lauantaiaamuna – yhtä tunnelmallista kuin kävellä joulukuisessa Porvoossa. 

Ja tietenkin: miten monenlaisia kirjoja tähänkin vuoteen mahtui. Kovasti odotettuja, iloisia yllätyksiä, pettymyksiä ja tietenkin täyteläisiä lukuelämyksiä. Tuttuun tapaani listaan eri tavoin säväyttäneitä kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat painuneet mieleeni erityisellä tavalla. En siis nytkään listaa välttämättä kaikkia vuoden parhaita lukukokemuksiani, toki niitäkin, mutta huomioin myös heikompia tai keskinkertaisen mukavia, jos ne jostain syystä ovat mieleeni painuneet.

Tulevan vuoden kirjavinkkeihin ja lukusuunnitelmiin palaan lähiaikoina.

Nyt kuitenkin: Kirjavuosi 2016


Vuoden muistuttaja

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.




Vuoden herkullisin

No, nyt on valittava kaksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja, joka lopetti nuivan lukemisen aikakauden:

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. 


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Täydellinen lomakirja:

Stradalin episodiromaani pitää sisällään oikeastaan kaiken sen, mitä hyvältä ajanvieteromaanilta voi odottaa: taidokkaan rakenteen, kerronnan imun, kiehtovat henkilöt sekä koko joukon ruokakuvauksia, jotka ovat lempeässä ironiassaan niin kovin herkullisia.



Vuoden klassikko

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Parisen viikkoa tuo lukeminen otti. Harmin räkä lähti väistämättäkin pois nokasta, kun kirjaa luin. Toisinaan, automatkoilla, innostuin lukemaan mehevimpiä kielenkäänteitä ääneen miehelleni. En voi sanoa nauttineeni jokaisesta lukutuokiostani, mutta kokonaisuus veti puoleensa. Ja miksei olisi vetänyt, sillä se on rakenteeltaan moderni, kieleltään rikas ja eläväinen sekä, sittenkin, kaikessa tajunnanvirtaisuudessaankin, juonelliselta kaareltaan komea. 



Vuoden viihderomaani

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Kirjeitä saarelta muistuttaa minua siitä, miten joskus tunnelma ja käsillä oleviin hetkiin nähden oikeanlainen tarina riittävät  (niin, ja tietenkin ajatus runoilijan talosta Skotlannissa). Joskus luetun kirjan pitää ollakin ihana. Piste.




Vuoden pettymys

John Irving: Ihmeiden tie


Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? [--] Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John.


Ehkä vielä joskus.



Vuoden ulkomainen

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 


Vuoden ajatteluttavin

Saako samaan kategoriaan sijoittaa kolme kirjaa? Tietenkin saa. On kolme kirjaa, jotka ovat ihan erityisesti askarruttaneet mieltäni. Yksi siksi, että se jäi mieleen helteisenä lukukokemuksena ja joka valloitti minut vasta hyvän aikaa bloggauksen jälkeen: Deborah Levyn Uiden kotiin. Toinen siksi, että ihailin sitä, vaikken ymmärtänytkään kaikkea: Sinikka Vuolan Replika. Ja kolmas siksi, että se on niin puhutteleva, samalla kertaa kaunis ja rujo: Laura Gustafssonin Korpisoturi. Kaikki hyvin kirjoitettuja, jokaista suosittelen melkeinpä kaikille.



Vuoden ristiriitaisin

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jättää samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? [--] H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipaa aikaa ja syventymistä. 



Vuoden kirja oikeassa paikassa -kokemus

Colm Tóibín: Nora Webster

Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.




Vuoden kaunein

Teko, jonka toteutin:

Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.



Vuoden sielukirja

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. [Mutta:] Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.


Vuoden säväyttäjä

Minna Rytisalo: Lempi

Kun ystävä kirjoittaa romaanin, asettuu lukija väistämättä erilaiseen asemaan kuin muiden kirjailijoiden teoksia lukiessaan. [--] Sen sanon, että Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta eniten nautin.


♥♥♥

Nyt joululomallakin olen lukenut. Olen lukenut yhden sieluun käyneen romaanin, yhden taidokkaasti kirjoitetun, mutta etäisemmäksi jääneen teoksen ja vielä erään talvikirjan. Tänään aloitin koukuttavaa lukuromaania. Näistä kirjoista ja kaikenlaisesta tulevasta blogihauskasta kirjoitan pian vuodenvaihteen jälkeen. 


Hyvää uutta vuotta 2017!