torstai 10. maaliskuuta 2011

~Susan Fletcher: Meriharakat~

Ajattelen sinua koko ajan.
En laske enää minuutteja enkä kuvittele tulevia vuodenaikoja, joissa sinä saattaisit olla mukana. Mutta silti minä kannan sinua. Tunnen tuulet ja haukkaan hedelmää sinun puolestasi. Upotan käteni koiran turkkiin. Puhallan voikukkia niin kuin sinulla oli tapana, ja kun huomaan mieheni nukkuvan vatsallaan kädet vartalonsa alla, en ensin ajattele sinua - ajattelen häntä, sanon hänen nimensä, ja hän liikahtaa. Lopulta kaikki johtaa sinuun.


Brittiläisen Susan Flectherin romaani Meriharakat (Like 2008; Oystercatchers 2007) alkaa merestä. Kirja vie lukijansa Etelä-Walesin pauhavalle rannikolle, jossa lokkien kirkuna, suolan tuoksu, näkinkengät ja meriheinä kasvavat kiinni ihmismuistiin. Se vie myös Englannin sisämaahan, jossa syksyn lehdet kahisevat kuivina ja hieman kauempana idässä siintävä meri on vain tasaisen harmaa, tunnetasolla pettymyksen aiheuttamaa vettä. Ennen kaikkea Meriharakat keroo tarinan sisarkateudesta ja menetyksestä, syyllisyydentunnosta ja sovituksesta, yöllisistä retkistä, lahjakkuudesta, yksinäisyydestä ja kipeästä kasvamisesta.

Tieteellisesti lahjakkaan, yksinäisen Moiran pikkusisko Amy makaa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan kalliolta kohti merta. Moiraa 11 vuotta nuorempi Amy oli päivänkakkaraseppeleinen kesän lapsi, frisbeetyttö, joka ennen onnettomuutta toi iloa kaikille paitsi Moiralle. Moira on talven ja yön, myrskyisen meren ja luonnontieteiden lapsi, erakkorapu. Kun Amy syntyy lähtee Moira Englannin puolelle sisäoppilaitokseen. Hän kieltäytyy kaipaamasta kotiinsa, jossa on nyt tuo huutava pikkusisko, jota hän ei koskaan toivonut. Viha kasvaa Moiran sisällä samalla kun hän oppii ratkomaan yhtälöitä sekä viettää tyhjiä ja muodottomia viikonloppuja kieltäytyen matkustamasta kotiinsa vai vastaamasta äitinsä kirjeisiin. Vain jännittävän Til-tädin vierailut tuovat katkoksen yksinäiseen, muista tytöistä eroavaan opiskeluun sekä Moiran kehon luurangoksi tekevään lenkkeilyyn.

Vuodet vierivät, Moira ja Amy kasvavat, Moira tapaan Raynsä ja saa sormeensa safiirisormuksen. Moiran ristiriitainen suhtautuminen Amyyn ei koskaan muutu ja juuri siksi Moira kantaa sisällään kaikkeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Samaan tapaan meri on rauhaton ja rauhoittava, kuin koti.

Onnekasko? Enpä tiedä. Itse olisin valinnut villin, verisen, vetisen kuoleman. Paljon parempi minusta - tulisin legendaksi Etelä-Walesissa, ihmiset toisivat kukkia rannalle minun muistokseni. Laittaisivat ehkä muistolaatankin. Tai minun mukaani nimetyn penkin korkealle kalliolle, mistä olisi näköala etelään.
Toisaalta, me olemme niin erilaisia olentoja, sinä ja minä. Ja sinun valintasi oli tulla tänne nukkumaan. Syvälle maan uumeniin. Sairaalahuoneseen.
Minä en puutu siihen.


Viides elämä, jonka Moiran äiti sisällään kantoi, sinnittelijä Amy löytyy simpukka pääkallossaan, luut murskana ja sisälmykset kolhuilla. Amy antaa Moiralle syyn kertoa oman tarinansa, oman näkökulmansa tapahtuneeseen, jota luonnon kiertokulku maalaa; Amyn onnettomuuden lisäksi myös rakas rannikko joutuu koville laivan haaksirikon aiheuttaman öljyonnettomuuden vuoksi. Raadollisuus ja kauneus vuorottelevat Fletcherin voimallisessa kerronnassa, joka on tehty surujen soitoista ja maustettu merenneitojen tai valaiden pyrstöjen heilautuksella. Silti Meriharakat kuuluu realismin genreen, esimerkiksi tyttöjen sisäoppilaitos, ihmisten ammatit, matkustaminen junassa tai kynsien pureskelu ennen tuberkuloosirokotusta tuovat lukijan eteen käsinkosketeltavan maailman. Fletcherin kieltä on helppoa lukea, koska hänen onnistuu kirjoittaa samanaikaisesti juurevasti ja ilmavasti.

Sanat eivät ole ainoa kielellemme. Tarina siskosta, vihattuna ja rakastettuna, jonka ajatusmaailmasta tai ymmärryksentasosta ei voi tietää, teki tiensä sydämeeni ihan erityisellä tavalla. Meriharakoissa on minulle myös omakohtaista tarttumapintaa enemmän kuin olin ennen lukemista voinut kuvitellakaan. Toki Meriharakoissa on myös omat harhapolkunsa, esimerkiksi joitakin Moiran ratkaisuja ei muuten laveassa kirjassa selitetä, mutta pikkuseikat ovat mitättömiä näin vahvan romaanin ollessa kyseessä. En halua tuoda blogiini liikaa ylisanoja tai eläytyä silloin, kun analysoin kirjoja, koska minulle eläytymisen paikka on nimenomaan lukukokemus itse ja blogini haluan varata analyysille. Se on minun harkittu kirjabloggaajatieni. Meriharakoita lukiessani ja nyt kirjottaessanikin elän kirjan maailmaa jossain merilevän, suolaisen tuulen, yksinäisyyden ja ulkomaailman välimaastossa, josta on nyt vaikea päästää irti.

Etelä-Walesin pauhaavalta rannikolta on pitkä matka Englannin puolen meren tyyneen harmauteen. Pidin kovasti Fletcherin kirjasta Irlantilainen tyttö. Kun kirjoitin siitä blogiarvion, tiesin kirjan tarinan unohtuvan, mutta tunnelman jäävän. Meriharakoiden kohdalla kannan varmuutta siitä, että sekä tarina että tunnelma pysyvät mielessäni hamaan ikuisuuteen saakka. Niin ihmeellinen, upottava (muttei hukuttava) ja syvä on Moiran ja Amyn kertomus.

****½

Meriharakat on kirja, jolle Ilse toivoi blogisavuja. Sittemmin niitä ovat voimallisesti, mutta eivät yksimielisesti, nostaneet muun muassa Leena, Susa ja Anki.

18 kommenttia:

  1. Viimeinkin!

    Ihanaa!

    :)

    Olen samaa mieltä realismin genrestä, mutta tyylissä on jotain ainutlaatuisen ilmavaa mutta juurevaa, kuten sanotkin. Ja tämän tarinan muistaa. Minäkin, vieläkin, vaikka kesällä luin. Eikös Fletcheriltä ilmesty jotain uuttakin tänä keväänä, vai muistanko ihan väärin?

    Vielä tuosta eläytymisestä, että tähän kirjaan jotenkin uppoaa aivan erityisellä tavalla. Kelluu kaislojen seassa, kirkuu lokkien kanssa ja siihen tyyliin. Pidän analyyttisestä tyylistäsi, jolla laitat Meriharakatkin somasti palasiksi - ja sitten koostat niistä ihan uutta. :) Kiitos! Kyllä nyt savuaa siellä ja täällä! :)

    VastaaPoista
  2. Ilse: Niin, ihanaa! Kiinnitin huomiota tähän kirjaan jo viime kesänä, jolloin sinä kirjoitit tästä. Aika kuitenkin tuli jotain muuta ja sen jälkeen taas jotain. Onneksi Leena ystävällisesti tarjosi Meriharakoita blogissaan ja minä taisin tarttua tarjoukseen kaikkein nopeimmin ja sain kirjan omaan hyllyyni.

    Fletcheriltä on keväällä tulossa kirja nimeltä Noidan rippi. Tuo nimeke kyllä hieman pelottaa minua. Joskus 15 vuotta sitten Noidan rippi-niminen kirja olisi houkuttanut minua luokseen, mutta nyt en tiedä... Toisaalta Irlantilainen tyttö ja varsinkin Meriharakat kertovat siitä, että Fletcherin tuleva kirjakin on varmasti lukemisen arvoivoinen.

    Osa-aika-analyyttinen (hui) blogiraapustaja kiittää. ♥

    VastaaPoista
  3. Lopussa on sen alku eli aloitan siitä, mihin tilaan minut veit lopussa. On se hyvä,että mweistä löytyy erojakin Katja, vaikka on samaakin. Minä olen jo profiilissani luvata tarjota kirjaELÄMYKSIÄ, joten minä harvoin tarjoilen kovin analyyttistä tekstiä. Ehkä vähän vain intoudun vertailemaan - joskus, mutta haluan painaa sataa - intohimolla. Intohimoon tietysti vaikuttaa kirja. Aina ei voi valita nappiin.

    Kyllä sinultakin löytyy tunteen paloa, sillä tuskin täällä muuten enää lukijanasi olisinkaan. Olet tehnyt eräitäkin arvioita, joissa analyyttisyytesi on joutunut lujille ja olet anatanut mennä tunteella. Onneksi♥

    Mitä en olisi tästä kirjasta sanonut? Olen kiittänyt Ilseä vinkistä, mutta jättänyt kertomatta, että jo ennen Ilseä minulla nakersi Meriarakoista etiäinen, että tämä olisi juuri 'mun juttu'. No, Ilse onneksi sai minuun vauhtia;-)

    Pidän Meriharakoista paljon enemmn kuin Irlantilaisesta tytöstä. Tässä kirjassa kolme kovaa elementtiä, jotka vaikuttavat, mutta paljastan niistä vain yhden ja se on meri.

    Katja, huomaan selvästi, että olet ollut vaikuttunut. Olet pohtinut, mitä Moira on kokenut ja mitä hän kertoo. Kukapa ei olisi, tämän luettuaan...Ja Fletcherin kieli ei voi jättää ketään kylmäksi. Hän on taidokas tunnelmien luoja.

    Mukavatunnelmainen arvostelu! Kiitos♥

    VastaaPoista
  4. Leena: Ihan ensiksi - kiitos kirjasta ♥

    Ja toiseksi: Kiva, että pohdit elämyksellisyyden ja analyyttisyyden rooleja kirjablogin pitämisessä. Luulen, että vaikka kirjoitin omalla kohdallani tuosta analyyttisyydestä, olen aina jossain analyyttisyyden ja tunteellisuuden välisessä maastossa. Jos kirjoittaisin pelkästään analyyttistä blogia, en jaksaisi lukea sitä itsekään. Eivätkä analyysini koskaan mitään syvällisiä ole - ne pohjaavat aina omaan kokemukseeni lukijana. Lukiessani uppoudun täysin kirjan maailmaan ja mietin kirjaa lukuhetken ulkopuolellakin, mutta kun alan kirjoittaa, haluan ottaa hieman etäisyyttä.

    Minäkin pidin tästä paljon enemmän kuin Irlantilaisesta tytöstä. Tässä on paljon sellaista henkilökohtaista tarttumapintaa, joka upotti minut maailmaansa. Henkilökohtaisella tasolla Meriharakat tulee varmasti olemaan yksi kirjavuoteni suurimmista jutuista. Minun oli itse asiassa todella vaikea kirjoittaa Meriharakoista, siinä määrin tämä osasi koskettaa.

    VastaaPoista
  5. Voi että. Minulla on tosiaan se "Noidan rippi" kesken, enkä ole lukenut näitä Fletcherin aiempia. Minua oikein ärsyttää, kun olen niin harvoin tunnelmoivan, lyyrisen lukemisen tuulella. Kaipaan usein suoraviivaista kerrontaa, kunnon juonta ja tarinaa, arkea ja arkista kieltäkin. Mikähän minua vaivaa?

    Aion kuitenkin palata Fletcheriin ja muihinkin tunnelmoiviin kirjoittajiin. Aion löytää heistä omat suosikkini. Haluan löytää.

    Kiitos ihanasta arviosta. ♥

    VastaaPoista
  6. Sain juuri tämän kirjan kirjastosta ja nyt se odottelee lukuvuoroaan. Ajattelin napata tämän seuraavaksi. En vielä lukenut kommenttejasi kirjasta, palaan tähän myöhemmin. Leenan savuilla näyttää olevan tenhoa!

    VastaaPoista
  7. Ilseä lainatakseni, viimeinkin! ;)

    Oli ihana palata Moiran ja meriharakoiden maailmaan tämän selvästi tunteellisen arviosi myötä ♥ Kiitos!

    Pitäisikin alkaa metsästämään kirjaa ihan omaankin hyllyyn, sillä luin kirjaston kappaleen, mutta haluaisin tämän ihan itsellenikin.

    Rohkaistuin ja tilasin jo Noidan ripin itselleni, koska Meriharakoissa Fletcher jo vakuutti minut.

    VastaaPoista
  8. Karoliina: Rohkeasti vain. ;) Fletcherin kieli on kaunista, mutta ei lyyrisellä tavalla tunnelmoivaa. Kerronta on ainakin minuun makuuni suoraviivaista, sisäoppilaitoskuvaukset hyvin arkirealistisia; Moiran puhelut Amyn sairasvuoteen äärellä ovat pohdiskelevia. Tässä on myös kunnon tarina! Meriharakat ei ole realismia Carol Shieldsin hengessä, mutta kuitenkin... Kokeile joskus! Mutta mieluummin tätä kuin vaikkapa Irlantilaista tyttöä.

    Valkoinen kirahvi: Sitten voinkin jäädä odottelemaan sinun arviotasi tästä! Leena on hyvä nostamaan blogisavuja. :)

    Susa: Niinpä, oli jo aikakin! Kuten muistat, luin Irlantilaisen tytön tammikuussa. Se oli hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä ja siksi kaikista blogikehuista huolimatta minulla hieman kesti aloittaa Meriharakat. Onneksi nyt luin tämän! Ja olen samaa mieltä, että tämä on sellainen "oman hyllyn kirja".
    Minä vielä mietin tuota Noidan rippiä. Fletcher kirjoittaa hienosti, mutta tuo noituusteema... Mietin!

    VastaaPoista
  9. Ehkä "Noidan rippi" on vähän erilainen kuin tämä "Meriharakat", tai sain väärän kuvan sen alusta. Se vaikutti hyvin tunnelmoivalta, viipyilevältä ja lyyriseltä, mutta toisaalta luin sitä lentokoneessa matkustaessa valvotun yön jälkeen, enkä ehkä ollut parhaimmassa lukuterässä muutenkaan. ;)

    VastaaPoista
  10. Luin kirjailijan esikoisen Eve Green, ja se oli jotenkin kummallisesti ahdistava kirja. Ahdistavuus syntyi kielestä ja vertauksista.

    VastaaPoista
  11. Karoliina: Niin, vaikea sanoa. Minun mielestäni Irlantilainen tyttökin oli aika erilainen. Kyllä Meriharakoissakin on viipyilevyyttä, mutta ei tarinan kustannuksella. Tämä kirja toimii! Tai toimi ainakin minulle nyt. Eri kirjat vaikuttavat niin eri tavoin riippuen lukuajasta jne.

    Gabriela Von Bohlen: Eve Green, tuo mainitsemani Irlantilainen tyttö, on tosiaan hivenen ahdistava. Minun oli vaikea päästä siihen sisällä, mutta lopulta tykkäsin kirjasta kovasti. Meriharakat taas oli alusta saakka "minun kirjani".

    VastaaPoista
  12. Jaahas, jaahas. Taas siis yksi kirja listalle teoksista, jotka täytyy muistaa kirjastossa käydessä etsiä käsiinsä :)!

    Itse eksyin eilen kirjakaupan ovensuuhun, 3 pokkaria kympillä-kyltti huusi puoleensa!

    Sirpa Kähkönen on minulle uusi tuttavuus, mutta monesta paikasta jo nimi esille pompannut. Niinpä päädyin ostamaan neljä (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät sek Lakanasiivet) hänen kirjaansa, Kuopioon 1920-40-luvuille sijoittuvia. Oletko sinä Katja/lumiomena lukenut näitä?

    VastaaPoista
  13. Aina kun aiheena on pauhaava meri, tyrskyt ja aallot, etenkin Britanniassa, olen kiinnostunut.
    :D

    VastaaPoista
  14. Mie ite: Minä en ole uskaltanut nyt ollenkaan kirjakaupoille. Onneksi luettavien pino kotonakin on jo melkoinen. :) Minä pidän kovasti Sirpa Kähkösen kirjoista. Hän kirjoittaa hyvin tuoden Suomen 1900-luvun historiaa esille. Ote on aika yhteiskunnallinen, mutta kirjat ovat kuitenkin hyvää kaunokirjallisuutta. Ja itse pidän siitä, että Kuopio on keskeinen tapahtumapaikka, olenhan alkujaan kotoisin Kuopion kuppeesta.

    Sooloilija: Ihan sama! Kaikki brittiläinen vetoaa minuun. Ja Meriharakat on hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaiseva kirja. Suosittelen.
    (kiva profiilikuva!)

    VastaaPoista
  15. Taas sellainen kirja,jonka voisin lukea...Mielenkiintoisia aiheita kirjassa,kuten sisarkateus ja syyllisyyden tunne.

    VastaaPoista
  16. Yaelian: Tämä on hyvä kirja. Varmaan löydät sieltä helposti englanniksi? Mutta jos et, niin Suomessa Like on julkaissut kirjan pokkarina ja pokkariversiota on vielä hyvin saatavilla.

    VastaaPoista
  17. Minä pidin Irlantilaisesta tytöstä tosi paljon. Runollinen kieli ja kuitenkin kaunistelematon elämän maku, ehkä juuri se "realistisuus". Juonesta en niinkään pitänyt, siis siitä toisen tytön katoamisesta johon liittyi ties mitä kamalaa :(. Minusta se on vähän kulunut aihe, tai tavallaan helppohintainen tapa luoda "jännitystä" tarinaan (samantapainen juoni tökki minulla myös Hagenan Omenansiemenissä). Mutta kiinnostuin Meriharakoista, ennen muuta siksi, että sitä on niin ylistetty tässä ja muutamassa muussa ihanassa blogissa :). Sinun vinkistäsi innostuin myös Perhoskerääjästä, se odottaa pöydällä Meriharakoitten vieressä.

    -Pienen mökin emäntä

    VastaaPoista
  18. Pienen mökin emäntä: Tiedätkö, ajattelin Irlantilaisesta tytöstä aika samalla tavalla. Juuri kieli ja rehellisyys, avoimuus, vetosivat minuun. Minäkään en erikoisemmin välittänyt kehystarinasta, mutta tässä Meriharakoissa juoni on täydellinen sikäli, että juuri sitä vasten voi peilata Moiran ajatuksia ja elämän ratkaisuja. Toivottavasti pidät Meriharakoista ja etenkin Perhoskerääjästä, joka teki minusta suoranaisen Joel Haahtela-fanin.

    VastaaPoista