torstai 29. elokuuta 2013

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto
Alkuteos: The Way the Crow Flies
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja:846
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani

Kerran oli kulta-aika. Sodanjälkeinen vihreä unelma: perheitä perustettiin ja kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkialta maailmasta tuli ihmisiä etsimään vapautta, vaurautta ja rauhaa. Suuri kokeilu toimi. Koskaan eivät ole niin monet eläneet niin rauhassa, monimuotoisuus ei ole koskaan rehottanut niin runsaana eikä toisinajattelu poikinut niin paljon mahdollisuuksia. Kaunis ajatus tehtiin loistavan kouriintuntuvaksi; tämä äänekäs väite, ruma prosessi, kilpailun ja kompromissien kakofonia - tämä ylivertaisuus joka kuoriutuu epäjärjestyksestä kuin tyylikkäästi laittautunut nainen sotkuisesta asunnosta juuri ajoissa ehtiäkseen töihin. Tämä kallisarvoinen sotku. Demokratia. Kuinka paljon sen nimissä voidaan tehdä ennen kuin siitä tulee samanlainen kuin käärmeen tyhjentämästä linnunmunasta, pelkkä kuori?
Olipa kerran lännessä.


Lännessä, tarkemmin sanottuna 1960-luvun Kanadan Ontariossa, jossa Centralian pikkukaupunki on rakennettu kokonaan sotilasperheitä varten: sateenkaaren väreissä loistavat talot tarjoavat asuinsijan ydinperheille, joissa isät ovat joko sotilaita, sotilaiden lasten opettajia tai poliiseja, ja joissa äidit valmistavat hyviä ruokia, näyttävät aina niin viimeistellyiltä ja osaavat tuoksua herkkuruokien, Chanel 5:n ja tupakan sekoitukselta. McCarthyjen perhe, isä Jack, äiti Mimi, isoveli Jack ja pikkusisko Madeleine Väiski-pehmonsa kanssa muuttavat Centraliaan, jossa pihojen väliset tietkin kiemurtelevat yhteisöllisesti. Elämä näyttää turvalliselta, mutta jotain tapahtuu niin Centraliassa kuin maailmanpolitiikassakin.

Olen lukenut nyt yhden sellaisen romaanin, josta en ihan heti halua päästää irti. Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kirja, jota metsästin liki vuoden ajan, kunnes joitakin viikkoja sitten tärppäsi nettiantikvariaatista. Tiesin, että hankin romaanin, jonka halusin omistaa.

Hän antaa hengityksen tasaantua eikä edes käänny katsomaan, onko suojelusenkeli paikalla. Ei häntä juuri nyt kuolema uhkaa, eikä kutsumus. Ei mitään hätää. Hän on vain juuri muistanut, ettei hänen sielunsa ole puhtaanvalkea. Se on kellahtava. Kuin vanha lakana. Niiden viimesyksyisten juttujen takia. Kun hän oli pieni. Voimisteluharjoitusten. Niitä ei kannata ajatella, ne pitää vain muistaa, ei mitään hätää. Mutta sielu ei ole puhtaanvalkoinen.

Linnuntietä on lapsuuskuvaus, katsaus lähihistoriaan, rikosromaani sekä kertomus voimakkaasta syyllisyydentunnosta. Kirjassa tapahtuma rikos on kauhistuttavaa lajia, mutta monenlaisia rikoksia tekevät melkein kaikki, rikoksia itseään ja läheisiään kohtaan - hyvää tarkoittaen ja oman syyllisyytensä tuntien.

Linnuntiessä lausutaan taikasanoja, jotka eivät ole taikaa, vaan kiertyvät vahvasti kaikkeen siihen, mikä menneisyydestä säätelee nykyisyyttäkin. MacDonaldin sanat sen sijaan ovat silkkaa taikaa. Linnuntietä on periaatteessa ja juonensa kuvauksen puolesta "tavallinen", laadukas lukuromaani, jossa amerikkalaisen - kanadalaisesta näkövinkkelistä, kuitekin - yhteiskunnan saavutukset ja epäonnistumiset koskettavat yhtä perhettä hieman samaan tapaan kuin monissa muissa 2000-luvun romaaneissa. Lapsuuskuvaus puolestaan tuo muistumia Harper Leen, jonka hienon Kuin surmaisi satakielen Sallakin mainitsee, ja Donna Tarttin Pienen ystävän kaltaisista syvään etelään sijoittuvista romaaneista, joissa lapsen näkökulma valottaa vääryyden ja totuuden kysymyksiä.  Linnuntietäkin piirtää kaaren toisesta maailmansodasta kylmään sotaan, holokaustista kuukävelyyn ja edelleen tietokoneiden aikaan.

Kaiken MacDonald kirjoittaa kuitenkin ihan omalla tavallaan. Miten hän osaakin kirjoittaa niin ihanasti vaikkapa perheiden pihakekkereistä, niin koskettavasti lapsen mielenliikkeistä ja niin sydämeenkäyvästi kaikesta siitä, jonka McCarthyn perhe kokonaisuudessanan todistaa? Näkökulmat vaihtelevat: kaikkein vahvin oma äänensä on Madeleinella, kirjan ihastuttavalla ja omapäisellä poikatytöllä. Madeleinen isä Jack toivoo vain, että hänen lapsensa olisivat turvassa ja elää samalla omaa rooliaan korkea-arvoisena sotilaana kylmän sodan keskellä, kun taas perheen äiti Mimi haaveilee hänkin toisenlaisesta elämästä. Toisinaan kaikkea todistavat varikset, jotka näkevät sen, mistä kukaan ei kerro. Kaikki värittyy omituisen kirkkaasti, hieman kuin technicolor-elokuvissa tai diakuvissa, joita kirjassakin katsellaan ja joita Karoliinakin alkoi lukiessaan kaivata. Tunnelma on koko ajan tiivis, ahdistava ja silti sellainen, josta ei lukiessaan voi tai halua päästää irti.

MacDonald luo hahmoistaan ja kirjastaan kauttaaltaan uskottavan ja ennen kaikkea sellaisen, joita ajattelee lukutauoilla ja lukemisen jälkeenkin.

Miksi kaikki joutuvat kantamaan syyllisyyden taakkaa? Ovatko kaikki syyllisiä, tavalla tai toisella? Linnuntietä jättää lukijansa pohtimaan tätä. Elokuun alussa kirjoitin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, joka jätti minuun suuren jäljen. Jos mahdollista, Linnuntietä jätti vielä suuremman ja huomaan, ettei näiden kahden kirjan väliin mahtuvilla teoksilla ole ollut samaa vaikutusta. MacDonaldin romaani on samalla kertaa kaunis, ankara ja surumielinen. Ymmärrän täysin Liisaa, joka kirjan luettuaan koki saaneensa lahjan, jollaisesta oli aina haaveillut. Vaikka romaanissa on paljon sellaista, joka voi ahdistaa, rakastin kirjan kaikkia 846 sivua. Tällaisia romaaneja haluan lukea, onneksi niitä tulee vastaan suhteellisen harvoin!

36 kommenttia:

  1. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa ihan sama tunne tästä kirjasta, kun olen yrittänyt kuumeisesti metsästää sitä joka paikasta -turhaan.

    Juttusi vain vahvistaa tunnetta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, minä uskon että pitäisit tästä. Toivottavasti löydät kirjan! ♥

      Poista
  2. No niin! Ihanaa, että sinutkin on nyt valloitettu. :) Ei mikään muu olisi voinut olla mahdollistakaan, Linnuntien ollessa kyseessä. <3

    Tämä kirja todellakin jää mieleen elämään. Ajattelen Madeleinea ja kirjaa edelleen varmaan viikottain. Totta on myös se, että muut kirjat jäävät auttamatta vähän varjoon tällaisten elämysten jälkeen. Mutta ihanaa, ihanaa että näitä aina silloin tällöin saa lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, niinpä niin! ♥ Kyllä minä jo kirjaa etsiessäni tiesin, että tulen lukemaan kirjan johon ihastun ja niin kävikin. Paljon rankkaa ja rumaakin, mutta jotenkin niin ihanasti ja niin totta. Ymmärrän hyvin, että ajattelet Madeleinea aina toisinaan, hän on yksi parhaimmista romaanihenkilöistä.

      Poista
  3. Tämän minäkin haluan lukea. Sen aika ei kyllä ole vielä, mutta myöhemmin. Oli kiinnostava lukea ajatuksiasi tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, tälle kannattaakin varata aikaa. Vaikka kirja vie mukanaan, vei ainakin minut, niin lukeminen vie useamman päivän.

      Poista
  4. Minäkin rakastuin kirjaan - joskin minusta loppuosa Madeleinen aikuisuudesta olisi kaivannut tiivistämistä ja reilulla kädellä. Mutta se oli kaikessa kirjan ihanuudessa vain pieni miinus, ja kirja kokonaisuudessaan aivan ihana. -Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taru, vaikka pidin kirjassa kaikessa, niin olen samaa mieltä siitä, että lopussa olisi voinut karsia tai vähentää Madeleinen nykyisyyttä. Ihan lopusta pidin valtavasti, kuitenkin.

      Poista
  5. Onpa ihanaa että olet löytänyt tämän kirjan! Luin tämän varsin pian ilmestyttyään, ja minuunkin jäi jälki. Paljon olen kirjasta vuosien mittaan jo unohtanut, jäljelle on jäänyt vain tunne, että jotain aivan erityistä tässä kirjassa oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unni, blogisavut auttavat aina kirjojen löytämisessä. :) Pidin kirjasta, se tosiaankin jää mieleen.

      Poista
  6. Kiitos tästä! On tämä vaan hyvä.

    Minä tykkäsin pitkästä loppujaksostakin, se peilasi alkua hyvin ja salaisuuksia purettiin auki toimivalla tavalla. Miken ristiriitainen kohtalo varsinkin herätti ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, kirja tosiaankin on niin hyvä. Minä pidin eniten Madeleinen lapsuusvuosista, mutta olen toki samaa mieltä, että loppu toimi kokonaisuuden kannalta hyvin.

      Poista
    2. Samaa mieltä kuin Salla, se Madeleine-loppu oli vastauksia antava. Vain Miken kohtalo jäi auki.

      Poista
  7. Keltainen kirjasto on aivan huippusarja, katsotaan jos tämä tulee vastaan, niin laitan lukupinoon myöskin =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari a, Keltaiseen mahtuu paljon hyvää. Suosittelen tätä.

      Poista
  8. Hieno arvio, kiitos, ja varmasti huippukirja, sain sen kirjastosta mutta en tiedä, milloin ehdin siihen tarttua, kun uutuuksia myös tulvii nyt niin paljon ja nekin polttelevat. Tämä pitää kuitenkin ehdottomasti lukea jossain vaiheessa, tämän ja muiden arvioiden perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiitos. Linnuntietä on sellainen paksukainen, että sille kannattaa antaa aikaa. Jos muut kirjat polttelevat, niin anna tämän odottaa.

      Poista
  9. Tämän minäkin haluan lukea ja mielelläni myös omistaa. Mutta, kuten saoit, sitä on vaikea löytää mistään! Kiitos hienosta arviosta, odotan innolla että pääsen itse nauttimaan tästä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, olin jo tuskastua, kun en meinannut löytää kirjaa. Sitten onneksi tärppäsi. :)

      Poista
  10. Kiitos ihanasta arviosta.. Tämä kirja täytyy ehdottomasti lukea!

    VastaaPoista
  11. Enpä ollut tällaisesta kirjasta kuullutkaan. Kuulostaa hienolta, ja on vielä paksu ja kaikkea, eli kunnon tarinaa, me like it. =D Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, kirja on hieno ja paksu. Tarina on myös hyvä. Kirjassa on jonkin verran tajunnanvirtaa, mutta se pitää otteessaan.

      Poista
  12. No jopas jotakin...tämän minäkin lukisin. Vakuutat lause lauseelta, että kysymyksessä on kirja, joka saisi vain jatkua ja jatkua. Tämä oli sitten sinulle sama kuin minulle tänä vuonna Riikka Pelon jokapäiväinen elämämme: Tiiliskiviromaanin loppuminen oli katkera pettymys eli joskus näinkinpäin.

    Tuosta rikoksen tekemisestä tietämättä, tajuamatta ja vaikka perhepiirissä tuli välittömästi mieleen Ian McEwanin Sovituksen 11-vuotias, pikkuvanha Briony, jolle en anna ikinä anteeksi, vaikka hän ei sitä pyydätkään. Mikä karmea, julma pentu, jonka teon seurauksena kahden ihmisen rakkaus ja elämä tuhoutui.

    Tämän luen, jos käsiini saan! Kuvittele meillä on kirjasto suljettuna yli kuukauden ja se koskee kaikkia Aalto-kirjastoja, myös keskustan...Joku muutos menossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, mietinkin tätä lukiessani, että oletkohan lukenut tämän. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2005 (jos oikein muistan) eli ennen blogejamme. Riikka Pelon haluan lukea, mutta minun pitää hankkia kirja.

      Niin ikään Sovitus on kirja, jonka aion lukea. Kiinnostava teema siinä tosiaankin on!

      Poista
    2. Ai niin, tämä! Mistä ihmeestä tämän saisin...

      Poista
    3. No, tämä kirja lunasti kaikki odotukseni ja vieläkin enemmän. Et sinä tätä niin kovasti tarjoa kuin Suojelusta, joten en tajunnut...;)

      <3

      Poista
    4. Enkö? Varmaan yhtä paljon, mutta taisit kysellä Suojelusta voimakkaammin. Ja luin nämä samana kesänä, joten tulivat blogissani ehkä liian nopeasti molemmat? Siis eri kuukausina, mutta. No, onneksi aina ehtii näihin loistaviin romaaneihin - sinulla oli nyt oikea aika <3 <3

      Poista
  13. Kävin jälleen lainaamassa tämän kirjastosta, sillä haluaisin niin kovasti lukea tämän. Tekstisi vakuutti kirjan mahtavuudesta, vaikka en sitä aiemminkaan epäillyt. Mutta kirjaa on kyllä todella vaikea löytää! Olisipa hienoa, jos siitä otettaisiin uusintapainos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, kunpa otettaisiin. Joistakin otetaan (kuten Murakamin Kafkasta rannalla), mutta monista ei. Toivottavasti pidät kirjasta.

      Poista
  14. Luin tämän pian ilmestymisen jälkeen koska ystäväni ystävä oli sen kääntänyt suomeksi. Upea kirja josta muistan vahvana tunnelman. Pidän melankolisista kirjoista, mutta liian ahdistavia en pysty lukemaan vaikka välillä haluaisin. Tämä pitäisi lukea uudelleen, mutta milloin kun metrin pino odottaa yöpöydällä. Sellainen olo muistikuvien takaa tulee että tämä kannattaa lukea syksyllä, keväällä tai kesällä, ei talvella....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailman rauha, totta, luin kirjan nyt elokuussa ja tuntuu kuin syyskesä olisi ollutkin ihan täydellinen aika tälle kirjalle. Kirjassa tuntuu olevan kesä, vaikka siinähän vietetään pyhäinpäivää ja pääsiäistäkin. Mutta tunnelma on jotenkin alkusyksyinen.

      Poista
  15. Minua pakahdutti lukea jo tätä arvosteluakin. Ilmeisesti nyt on aloitettava tämän kirjan metsästys. Yleensä vierastan paksuja kirjoja, en saa ikäänkuin tartuttua niihin, mutta sinä hälvensin kyllä nyt pelkoni tätä teosta kohtaan. Lainausten kieli on huikean kaunista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, kirjastoista tämän saa kai aika helposti. Minäkin valitsen mieluummin ohuehkon kuin paksun kirjan, mutta tämän kohdalla luotin niin mm. Liisan ja Karoliinan makuun.

      Poista
  16. Olen edennyt Linnuntiellä noin sivun kaksisataa tietämille; arvaan jo, mihin suuntaan ainakin yksi tragedia lähtee kehittymään (voi ei!), mutta tapahtumat eivät vielä ole alkaneet vyöryä. MacDonald kuvaa perhe- ja naapurustoelämää todella hellyyttävästi, tulee vähän mieleen Tylerin Amerikan lapset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, saa nähdä, arvaatko. :) Osin varmasti. Pidin kirjasta valtavasti. Arjen kuvauksessa on osin samaa kuin Tylerilla, mutta muuten kirja on aika lailla omanlaisensa. Minulle tuli mieleen Kuin surmaisi satakielen, vaikka se onkin eri ajan ja erilaisten maisemien tuoten. Mieleenjäävä romaani.

      Poista