maanantai 15. syyskuuta 2014

Peter Sandström: Valkea kuulas


Peter Sandström: Valkea kuulas
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Transparente blanche
Suomennos: Outi Menna
Graafinen suunnittelu: Anders Carpelan
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Me joimme kahvia vaitonaisina keittiön pöydän ääressä. Tauko tuli totisesti tarpeeseen pihakeinussa pidetyn esitelmän jälkeen.
Kuinka lähelle toisiamme me juuri silloin pääsimmekään.
Ajattelin että äiti oli nyt saavuttanut pisteen, jossa moni aiemmin epämääräisen häälyvänä leijunut asia oli vihdoin mahdollista nivoa yhteen; irralliset ajatukset, lapsuudesta saakka mieltä painaneet pelot, pimeys ja valo jotka vuorottelivat päivästä toiseen.

Äiti on saanut kutsun, joka vaivaa hänen mieltään. Aikuisella, jo keski-ikäisellä pojalla olisi ollut muitakin suunnitelmia: hän oli Visbyn kirjailijakeskuksessa tullut palkatuksi alkoholinmyyjäksi Pärnuun. Nyt hän on kuitenkin lapsuudenkodissaan Keski-Pohjanmaalla, koska äiti ei ole usein pyytänyt apua. Äitiä kaivataan parantajan tehtäviin ja pojan on määrä kuskata äitiään määränpäähän vanhalla Ford Caprilla. Mennyt palaa mieleen ja sekoittuu nykyhetkeen: muistot ensirakkaudesta, hevosten lopettajana toimineesta isästä ja luopumisesta - kaikki ne kysymykset, joihin ei ehkä olekaan vastausta.

Joskus - tai varmasti lähestulkoon aina - lukuhetki vaikuttaa siihen, mitä kirjasta saa irti. Luin Peter Sandströmin Valkean kuulaan omissa lapsuusmaisemissani ja sain jotenkin niin hyvin kiinni kirjasta, jossa moni entinen palaa mieleen ja kaikki kuitenkin muuttuu. 

Omalla kohdallani tämä toteutui suorastaan konkreettisesti, sillä Sandström kirjoittaa kuinka kaikki tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäluvun uudisrakennukset olisivat pian vanhoja ja rapistuneita, ne purettaisiin ehkä ennen kuin minun aikani olisi ohi - ja juuri näin on lapsuuteni kotikaupungissa käymässä: hieman kolho, tasakattoinen kaupungintalo aiotaan purkaa. Kaiken lisäksi Sandströmin kirja sopii kuin täydelliseksi jatkoksi viime viikolla lukemalleni Per Pettersonin romaanille En suostu, jossa samoin liikutaan keski-ikäisten miesten muistoissa ja nykyhetkessä, kaivataan ja hapuillaankin - ja jossa kieli on kaunista, mutta tunnelma paikoin viiltävän melankolinen. Aivan kuten Valkeassa kuulaassa.

Sandsrtömin teksti nostalgisoi mennyttä ja arvostaa sitä, mutta ei kuitenkaan ihannoi. Asiat eivät olleen paremmin aiemmin, mutta hyvin ne eivät ole nytkään. Mennyt ja nykyisyys vertautuvat tuon tuostakin. Päähenkilö antaa muistojensa nousta pintaan: isänsä laukussa on koko entinen maailma, ennen ruoka oli yksinkertaista ja silti maukasta, sitten jo vuosikymmeniä sitten sähkövatkaimet alkoivat vispata kerman. Maailma, johon ihminen on kerran syntynyt ei ole enää olemassa, ja runouskin löytyy netistä.

Valkea kuulas on tunnelmaltaan rauhallinen romaani, joka poukkoilee menneestä tulevaan ja takaisin. Sandström kirjoittaa taidokkaasti, samalla kertaa kuulaasti ja tahmeasti ikään katsoisi kaikkea jonkinlaisen suodattimen läpi - tai kuten päähenkilö muistelee, miten aina oli välissä lasi, ja huulemme ja sormenpäämme tavoittivat sen. Teksti toisaalta tarjoilee lukijalle ilmaa ja tilaa hengittää, toisaalta se tukahduttaa tämän hapen. Kerronnan kauneutta rikkoo myös paikoittainen rajuus, joka iskee vasten kasvoja miltei shokkiefektin tavoin. Eräskin kohtaus tuntuu julmuudessaan miltei hurjalta, mutta toisaalta se kertoo siitä menneisyyden lastista, josta ei ole ulospääsyä edes tekojen kautta. 

Valkea kuulas kysyy enemmän kuin vastaa ja tämä hämmensi minua ainakin osin, kaikki tuntui olevan samalla kertaa lähellä ja kuitenkin niin etäällä. Esimerkiksi päähenkilön nykytilanne, eräänlainen ajelehtiminen, käy ilmi vain satunnaisista viittauksista ja ajatuksista. Lopulta huomasin pitäväni niistä kysymyksistä, joita Valkea kuulas jättää jälkeensä: millaisia jälkiä kontaktit jättävät sieluun ja mieleen, millaisia varpaille pudonneet talviomenalaatikot? Romaanin kipuisa ja huikean kaunis loppu myllertää paitsi päähenkilön, myös lukijan sielussa.

21 kommenttia:

  1. Valkea kuulas on minusta yksi ihanimpia sanapareja maailmassa.

    Kirja ei ehkä kuulosta aivan yhtä ihanalta kuin nimensä, mutta mielenkiintoiselta kyllä. Täytyy laittaa korvan taakse sopivaa kulumielentilaa varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, sanaparista olen samaa mieltä. Kun pyysin tämän luettavakseni, olin jo ennakkon mieltynyt niin kirjan nimeen kuin hienoon kanteenkin.

      En tiedä, onko tämä ihana vaiko ei. Jotenkin tässä on ihanaa ja kuulasta, mutta sitten jotain tahmeaa tai sellaista, jonka läpi ei pääse. Hieno romaani, kuitenkin. Lukemisen arvoinen.

      Poista
  2. Valkea kuulas ja Lumiomena - ihan must-kirja sinulle tähän blogiin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Roobois, hih! Ilmankos lumouduin tämän kirjan nimestä! :)

      Poista
  3. Valkea kuulas kuulostaa kauniille. Pidän myös Lumiomenasta. Olisin halunnut persoonallisemman nimen itselleni, mutta en tehnyt itse sitä. Oma alaotsikkoni olisi ollut minulle pelkästään hyvä. Pidän Lumiomenasta, vaikka en pidä kylmästä, lumesta, pimeästä tai jäästä. Syksy on minusta lumoavaa aikaa. Kirjasta minun kirjoittaa, että olin ajatellut lukea tuon, mutta raakkasin sen sitten pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, kiitos. Lumiomena-nimi tuli vähän hassuista taustoista ja olen itse miettinyt usein, että blogini nimi saisi olla kirjallisempi. Minäkin rakastan syksyä, mutta pidän kyllä kovasti oikeasta (!) talvestakin. Suosittelen tätä kirjaa.

      Poista
  4. "samalla kertaa kuulaasti ja tahmeasti" - tämä on erinomaisen kiinnostavasti ilmaistu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, hih, mutta juuri tuollainen tämä kirja on. Kieli on kaunista ja kuulasta, mutta jonkinlaista 1970-lukulaista tunkkautta tässä on kaiken vastapainona. Hieno romaani.

      Poista
  5. Jatkoin saamaani haastetta sinulle, Lumiomena. Opuscolon haaste.
    http://ullankirjat.blogspot.fi/2014/09/opuscolon-kepponen-ja-vuosi-kuvina.html

    VastaaPoista
  6. Kiitos kun kirjoitit kirjasta - lainasin sen kirjastosta epäröiden. Kansikuva on kaunis, mutta esittelytekstin perusteella mietin että kiinnostavatko miehen muistelot minua, 80-luvulla syntynyttä. Ajatteli että kokeilen, jätän kesken jos ei kiinnosta. Postauksesi nostatti tunteen että ehkä Valkea kuulas on sittenkin minun kirjani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henna, kirja on hieno. Olen itse syntynyt 1970-luvulla ja vaikka tässä päähenkilö on selvästi vanhempi, niin ei haittaa. Tässä kyse on paljosta muustakin kuin muisteloista. :)

      Poista
  7. Katja, tämäkin voisi olla kirja minulle, sillä pidän teoksista, jotka jättävät osan vastauksista kuin varjoihin, lukijoiden mietittäväksi. Erinomainen esimekkihän po. tyylistä on mm. Johan Bargum.

    Ihana kansi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä ajattelin muuten sinua tätä lukiessani. Tyylissä on vähän samaa kuin Bargumissa, mutta hurjemmin. Yksi kohtaus on sellainen, josta juuri sinua varoittaisin, mutta muuten hieno kirja - haastava, kiehtova, erikoinen ja hyvä.

      Poista
    2. Katja, Omppu oli laittanut minulle Esa Sariola syötin oman Valkea kuulansa arviointiin, joten luin hänen tekstinsä ansaa arvaamatta. Hänkin oli ajatellut, että tämä on minun romaanini. Ah, palvon Bargumia! Tykkään myös hurjasta ja rouheasta. Ah, siis jotain eläimiin liittyvää, se oli se kauhea sitaatti, jonka Omppu oli ottanut mukaan. Voin siitä jo pahoin ja aion hypätä just sen kohdan yli, sillä en vain kestä. Mutta kirja on nyt minulla. Pitänee odottaa varmaan viikko, sillä olen tehnyt niin vahvoja teoksia, että väliin on saatava dekkaria ja puutarhaa. Yksi todella vaikuttava romaani on nyt wordilla eli luen mun seuraava kirjajuttuni. Se on muuten vinkki blogikollegalta, joka myös tunsi minut paremmin kuin minä itse;) Tosin en kyllä ollut mielestäni sitä nähnyt nettikatalogissa, joten nyt kun osa kustatajista ei enää tee paperisia katalogeja ja jos kirjoja on tosi paljon, en ehkä enää löydä omiani ja nyt kyseessä siis kaksi suurta ja yheistä nettisivustoa pitävää kustantamoa. Tuo yhdistäminen entisestää sotkee ymmärrystä ja valintaa...Pelkään, että ohitan helmiä, joten ilolla otan vastaan tällaisia suosituksia. Ikuisesti sinulle kiitollisena Phillipsistä <3

      Poista
    3. Lue ihmeessä tämä. Tässä on yksin Ompun siteeraamaa pahempikin kohta, joka sai minut vähän nieleksimään, mutta vaikuttava romaani. Ei mikään nopeasti ohitettava. Lue!

      Poista
    4. Katja, nyt kun olen sen pahimman kohdan lukenyt, mieleeni nousee outo kysymys, eikö kirjan päähenkilö olekin henkisesti sairas ihminen. Eihän tuollaista tee kukaan muu kuin täysin empatiakyvytön henkilö, ja sellainen liittyy monenmoiseen diagnoosiin. Jotenkin kirjassa pitäisi olla varoitus, että on rankka ja kertoo häiriintyneestä mielestä. Olenko minä ainoa, joka kyseenalaistaa kirjan pähenkilön mielenterveyden, sillä eihän normaali ihminen voi tehdä tuollaista. Laitan tämän lukuun myös B:lle, joka on ns. alan ihminen. viimeiset sivut luen tänään, mutta miten tästä voi kirjoittaa ja olla varoittamatta lukijaa. Ah, tämän jälkeen kaipaan jotain mukavaa, vaikka puutarhakirjaa. En olisi pahastunut, vaikka olisit minulle meilissä paljastanut tuon kohdan vihjeellä, niin selvällä, että olisin tajunnut. Tiedät, miten minä pidän koirista...

      <3

      Poista
    5. Leena, en paljastanut sitä kohtaa, koska vältän aina juonipaljastuksia. Olisi ehkä pitänyt ja kommentissani koetinkin rivien välissä sanoa: "Yksi kohtaus on sellainen, josta juuri sinua varoittaisin". Teko, jonka päähenkilö teki, oli kuvottava ja hullu ja ehkä siksi tämä kirja ei koskaan noussut omaksi suursuosikikseni, vaikka kirja hyvä onkin. Minäkin pidän koirista. Mutta Sandström kyllä kirjoittaa hyvin, julmastikin, tosin.

      Poista
    6. Hän kirjoittaa hyvin, mutta kun tuo, mitä tässä tehdään on niin epätervettä, että tekee pahaa. Sitä saattoi odottaa jossain Varistyttö-trilogiassa, mutta kun tässä tuudittauduin siihen Bergum-olotilaan. Luulin ensin sinun tarkoittavan niitä isän tekemiä 'töitä'. Heti kun luin uton kohdantajusin, mitä olit tarkoittanut.

      Nyt valkea kuulaasta tuli talviomena, Antonovka, enkä tiedä, miten tästä kirjoittaisin. Mietin nyt pari päivää, kirjoitanko mitään, sillä olisi sitten sanottava, että 'varokaa te, jotka olette hulluina koiriin etc.'

      Bargum vaikka kirjoittaisi mitä, hän kirjoittaa mitä aikuiset ihmiset tekevät toisilleen. Hän on nero. Ja alkaa tässä olla ikävä myös Carpelanin hienovireisiä kirjoja...

      <3

      Poista
  8. Voi Katja, nostatit palon tämän lukemiselle! Ja niin kaunis kun on kirjan nimikin, jäin tuota heti maistelemaan, ja katsomaan kaunista kantta - näihin usein jään:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannah, kirja on upea. Ei vain kaunis, vaan myös raadollinen. Elämänmakuinen.

      Poista