sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kaisa Kariranta: Jeesus ja elämisen taito


Kaisa Kariranta: Jeesus ja elämisen taito
Kirjapaja 2014
Kansi: Sanna Pelliccioni
136 sivua
Kotimainen elämäntaitokirja

Sammutan lukulampun. Mietin. Ehkä hapate tarkoittaa hyvän valitsemista, mutta kuitenkin kokonaisena elämistä. Olen vastuussa valinnoistani, mutta minun ei tarvitse olla muuta kuin mitä olen. Olen yhtä aikaa hyvä ja paha, ihminen.

Palmusunnuntain kunniaksi sananen Jeesuksesta. Tai ei sittenkään, mutta kaikenlaisten elämäntaitokirjojen rinnalle ilmestyi noin vuosi sitten Kaisa Karirannan pieni kirja Jeesus ja elämisen taito. En tiedä, miksi luin kirjan ja miksi luin sen nyt. 

En nimittäin ensiksikään lue itsensä terapoimiseen keskittyviä kirjoja, en etsi jonkinlaista sisäistä itseäni tai omaa tietäni tällaisen kirjallisuuden sivuilta. Oikeastaan suorastaan kammoan elämäntaitokirjallisuutta. Toiseksi suhtautumiseni kaikkiin uskontoihin on aina kyseenalaistava ja ristiriitainen, olkoonkin että kuulun luterilaiseen kirkkoon ja aion kuulua vastaisuudessakin, sillä arvostan kirkkoa yhteiskunnallisena toimijana ja kunnioitan sitä, että Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa katto on niin sanotusti korkealla ja seinät avarat. Joka tapauksessa, joku Karirannan kirjassa kiinnosti ja koska pienen keltaisen kirjan selkämys piristi kirjahyllyni yhtä riviä, ajattelin että miksikäs en kokeilisi - ja miksen juuri nyt, pääsiäisviikon koittaessa. Eräänlaista ajankohtaiskirjallisuuttakin, kenties.

Ajankohtaista tai ei, Karirannan kirja tarjosi myönteisen yllätyksen. Siinä on toki turhan paljon henkilökohtaista pohdintaa, mikä johtuu siitä että Kariranta on kirjoittanut kirjan avioeronsa jälkeen. Toisaalta tämä henkilökohtaisuus lähentää Karirantaa lukijaan, tarjoa monelle vertailukohdan ja ainakin ihmisyyttä: jokaisella on elämässään jonkinlaisia vastoinkäymisiä tai jaakobinpainia. Yksi keino pohtia oman elämänsä iloja ja murheita on etsiä tukea Raamatun inspiroiman kirjan ja kirjailijan kokemusten avulla. Karirannan kirjassa on myös on sellaista naiivia konkretiaa, joka aluksi miltei ärsyttää: Raamatun ohjeet toisen posken kääntämisestä kuulostavat aluksi hassuilta, jos niitä ajattelee kirjaimellisesti. No, kuten Kariranta osoittaakin, eihän konkretia tällaisissa asioissa toimi. Myös toisteisuus hyppää silmille: sama raamatunlause, joka on lukujen alussa, on myös aina lukujen sisällä. Lukija uskoisi vähemmälläkin etenkin kirjassa, jossa teksti on tiivistä ja sitä on vähänlaisesti. Tämä on tietenkin pieni kauneusvirhe ja joku toinen lukija saattaa kaivatakin kertausta. 

Sittemmin kirja alkaa kuitenkin kantaa. Pitipä Raamattua arvossa tai ei, uskoipa sen sanomaan, uskomuksiin, periaatteisiin tai ei, on Karirannan ajattelussa paljon sellaista, josta saa helposti kiinni. Tarvitaanko näihin ajatuksiin tai neuvoihin Jeesuksen opetuksia? Sitä on vaikea sanoa, koska esimerkiksi alussa lainaamani tekstinpätkä ihmisessä elävästä hyvyydestä ja pahuudesta kattaa varmasti kaikki maailmankatsomukset. Joku tarvitsee, joku toinen ei, ja tämän tietenkin jokainen tietää parhaiten itse. Ajankohtaiskirjaksikin tämä on lopulta kelpo teos, sillä hiljaisella viikolla voi pohtia omaa paikkaansa maailmassa ja sitä, miten omaan elämäänsä suhtautua.

Karirannan kirja on lopulta yksinkertaisuudessaan aika toimiva: otetaan yksi lause tai opetus ja kokeillaan, miten se toimii niin ajatuksissa kuin käytännössäkin. Millaista on esimerkiksi työelämän pyörteissä silloin, kun miettii uusia uria ja pyörittelee mielessään kysymyksiä osaanko, pystynkö, pakenenko? Auttaisiko sinapinsiemen-vertaus? Kun Karirantaa lukee, niin kyllä, mutta ei ehdoitta. Mielen täytyy olla avoin, elämälle on tosiaankin sanottava kyllä.

En usko, että jatkan minkäänlaisten self help -filosofisten kirjojen parissa ainakaan vähään aikaan, mutta Jeesus ja elämisen taito oli minulle epäilevälle tuomaattarellekin virkistävä lukukokemus. Virkistävintä oikeastaan siksi, että kristinuskosta voi soveltaa paljon nykyiseen elämänmenoon sopivia ajatuksia - ihan yhtä paljon kuin mistä tahansa muustakin maailmankatsomuksesta tai filosofiasta. Siinä piilee yksi mahdollisuus uudistumiseen, kapinointiin ja ihmisyyteen.

-
Minna piti kirjan lähtökohtaa raikkaana ja elämänmakuisena.

13 kommenttia:

  1. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Heh, minä taas olen erilaisten elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja. Tämä täytyy laittaa lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heli, tämä on mielenkiintoinen - ja minulle etenkin, kun en tällaisia tavallisesti lue. Jos haluat, saat kirjan minulta vaikka ihan omaksi. :)

      Poista
    2. Olisi kiva saada kirja, vaikka lainaan. Ne sun edellisetkin kirjat ovat tosin lukematta...kun olen nyt vain lukenut niitä elämäntaito-oppaita. Isyyspakkaus on jo lähtenyt eteenpäin seuraavalle lukijalle. Joka on jo lukenutkin sen ja kirjalla on taas mahdollisuus päästä eteenpäin.

      Poista
    3. Paitsi ei sen kirjan nimi tainnut olla Isyyspakkaus. Joku isäkirja se oli, mutta mun muistinkätköistä ei nyt löydy sen kirjan nimi. Äsken osoittelin pöydällä kulhossa olevia juttuja ja kysyin pojilta, mitä nuo ovat....en saanut päähäni pähkinää...Huoh. Alkavaa dementiaa?

      Poista
    4. Hih, se oli varmaan se Vartiaisen Isäasentoja? Mutta tosiaan, saat tämän lainaan. Voisin nakata teidän postilaatikkoon vaikka jollain lenkillä? :)

      Poista
  2. Katja, minulla ei ole mitään kauhua sellasia elämäntapaoppaita vastaan, jotka saavat minut hiljentämään! Minä suorastaan tarvitsen niitä. Blogini luetuimpien listalla on mm. lääketieteellistä kirjallsiuutta, yhtä on luettu jo 14 000 kertaa! sekä tutun papin kirja avioerosta eli voiko pettämisestä toipua ja sitten alkohlista parisuhteessa etc.: Näitä luettaan niin paljon, että olen saanut todella hämmästyä. Mutta ei kiitos minulle enää Coelhoa;) Hänellä on 3 teosta, joista pidin, mutta siinä se sitten olikin.

    Minä ollisin eronnut kirkosta ellei naispappeus olisi mennyt läpi. Isäni soitti minulle ratkaisua edeltävänä päivänä ja pyysi etten eroaisi kirkosta. No, isäni oli niin tärkeä minulle, että tuskin olisinkaan sitten eronnut ja nyt tuntuu, että kirkkoon kuulumisella jollain oudolla tavalla muistan sekä isääni että hänen äitiään, rakasta Amanda -mummoani. Evankelisluterialinen kirkko ei myöskään ahdista minua, mutta jotain nipottamista sielä vielä on. Lähinnä mitä musiikka saa kirkossa soittaa, mitä lauluja laulaa etc. Kaikkei oudointa on se tunne, mikä minulle tulee, kun katson jotain brittisarjaa tai elokuvaa, kun seuraan anglikaanista jumalanpalvelusta..., mutta en siitä tähän nyt halua enempää sanoa. Lue rivien välit.

    Meillä ei kotona ollut mitään erityistä jumalisuutta ja niinpä en halunnut tyttärellekään tuputtaa muuta kuin kauniit iltarukoukset ja seurakunnan kerhot. No, Meri ottikin sitten ratkaisun omiin käsiinsä ja kuuluu siihen harvinaiseen joukkoon (10 %), joka kävi kansainvälisen rippikoulun Pöyhölässä että ei tunnustuksellisen Prometheus-riparin jossain päin Suomea, en muista enää missä. Ja nyt lukee teologiaa ja uskontotieteitä, mutta hänestä EI tule pappia.

    Näetkö nyt mitä tämä aihe mulle tekee?

    Olen lukenut kaikki Shamsien kirjat tähän asti ja sitten luin sen uusimman nimen ja minusta se vain oli niin outo...Päätin ohittaa, vaikka Poltetut varjot oli tulla ilmestymisvuonnaan lukuvuoteni parhaaksi kirjaksi. Siinä se Afganistan osuus tiputti kirjan, jolla on maailmankirjallisuuden upein aloitus. Kummallset ovat lukijan tiet: Nyt Kaisa Reetta vakuutti minut, taisimme jopa privaatisti asiaa käsitellä ja Jumala joka kivessä on tulossa kuitenkin;)

    (Sorry tämä vuolaus, mutta käviin just Ompulla ja luin jokaikisen kommentin noista lajityypeistä ja etenkin sanasta lukuromaani. On se hyvä, että edes joku tajuaa, mitä on 'laadukas lukuromaani'. Mietin just, että miten alan kirjoittaa ellen voi käyttää tiettyjä sanoja, sillä ainakin ne, jotka myös lukevat samoja kirjojan kanssani, ovat hyvinkin ymmärtäneet, mitä olen tarkoittanut. Minulla on paljon privaattia viestintää lukijoideni kanssa, joten pysyn kyllä kärryillä, miten minut on ymmärretty.)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, monet saavat paljon irti elämäntaito-oppaista ja kirjoilla on kysyntää. En siis ollenkaan ihmettele, että ovat sinunkin blogissasi suosittuja. Mietin juuri, että minulle parasta kirjallista terapiaa ovat varmaankin sellaiset rauhoittavat lempiromaanit, joiden pariin voi palata aina uudestaan ja uudestaan.

      Minä en löydä luterilaisesta kirkosta kovinkaan paljon nipottamista - toki eri suuntauksissa kirkon sisällä on, mutta kirkon valtalinja alkaa olla hyvä, kunhan vaan kirkolliskokous äänestäisi homoliittojen puolesta (siis kirkollisenkin vihkimisen). Jos vertaa oikeastaan mihin tahansa muuhun uskontoon, vaikka kristinuskon sisällä, niin aika avaraan kirkkoon kuulumme ja hyvä niin.

      (Keskustelu Ompulla onkin ollut vilkasta. Jotenkin termit voivat olla hankalia, innostavia ja lopulta sellaisia, että mehän ne määrittelemme. Minä kyllä arvostan hyviä lukuromaaneja, kun sellaisia löydän.)

      <3

      Poista
  3. Epäilevä tuomaatar, mikä ihana ilmaisu :) Elämäntaito-oppaidenkin kirjoittaminen taitaa olla taitolaji. Joku voi joskus olla hyväkin, mutta pakko myöntää että heti ei tule esimerkkiä mieleen. Ehkä ne parhaat oppaat ovatkin usein aivan muuta kirjallisuutta kuin näitä?

    Hyvää palmusunnuntain iltaa sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, hih, mietin että kirjoittaisinko asiasta ollenkaan. :) Olen kyllä, ja kuitenkin tyytyväinen kirkon jäsen. Minäkään en keksi kovin hyviä elämäntaito-oppaita, mutta tämä Karirannan oli ihan virkistävä lukukokemus. Mutta parhaimmat ovat kyllä ehdottomasti kaunokirjallisuutta.

      Hyvää pääsiäisviikkoa sinulle kaimaseni. <3

      Poista
  4. En ole kyseistä teosta lukenut, mutta muuten kommentoin.

    Kysyt tekstissäsi "Tarvitaanko näihin ajatuksiin tai neuvoihin Jeesuksen opetuksia?" Luulisin, että vanhat tekstit ovat aika lailla uskovan ihmisen omaa elämänmaisemaa. Ne voivat olla vaikkapa Jeesuksen opetuksia, mutta ne elävät tai usein heräävät elämään uudella tavalla, kun uskova henkilö kohtaa ne asiat omassa elämässään. Tällaisen ilmiön olen saanut huomata päivästä toiseen radion aamuhartauksia kuunnellessa.

    Minusta kristillinen kirkko edustaa eurooppalaisille sitä perinnettä, joka kytkee meidät yhteen vanhempien sukupolvien kanssa. Kun uskonnasta tutut ajatukset muuttuvat eläviksi omassa elämässä, alkaa uskontokin merkitä elävää yhteyttä erittäin vanhoihin perinteisiin. Ihan samanlaisten juttujen kanssa ihmiset ovat joutuneet nokikkain jo satoja tai tuhansia vuosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjukolaaja, mukavaa että kommentoit. Kiitos!

      Olen samaa mieltä kuin sinä, että ilman muuta näihin ajatuksiin tarvitaan Jeesuksen opetuksia, jos ihminen on uskossa tai jos hänen maailmankuvansa pohjautuu kristinuskoon. Ja kyllä opetusten periaatteet ovat hyviä kenelle tahansa - toisaalta varmasti kaikissa maailmankatsomuksissa on vastaavia oppeja ja siksi mietin, että tarvitaanko Jeesusta.

      Itse siis kuulun luterilaiseen kirkkoon ja kuulun siihen mielelläni. Ja olen samaa mieltä myös perinteistä, osin juuri kulttuuriset syyt pitävät ihmisiä kiinni kirkossa. Usko onkin eri asia, ainakin osin (ja joillekin).

      Poista
  5. Virkistävää ajankohtaisuutta!

    VastaaPoista