maanantai 18. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu


Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Kansi Elina Warsta
156 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Hiekkanainen sen laukaisi, hän palautti lapsuuden painajaiset pelottavasta suosta ja maalatuista naisista. Siitä saakka sinä ja minä puhuimme aina Tattarisuosta, haaveilimme löytävämme sen aarteen. Maire langetti kirouksen ylleni samalla hetkellä, kun siemeneni syöksyivät hänen kesäauringossa kimalteleville kupeilleen ja minä katselin holvin lailla kaartuvaa kirkkaansinistä taivaankantta.

Nykyisyys: kirjoittava mies, jonka arki vaimon ja pojan kanssa ei ihan suju. Mies vetelehtii, polttaa tupakkaa, ajelee autolla muovipussiin sullottu käsikirjoitus takapenkillään ja pohtii sekä omaansa että sukunsa menneisyyttä ja muistelee lapsuudenystäväänsä Joonaa. 1930-luku ja kieltolain aika: pirtua salakuljettava Heino asuu vaimonsa ja poikansa kanssa enonsa kortteerissa. Valkoinen ja punainen aate ovat vahvasti vastakkain ja Lapuan liike nousee. Pirtunkätkentäretkellä Tattarisuolla Heino kohtaa asioita, jotka johdattavat hänet kohti entistäkin pimeämpiä tapahtumia. Näet Noita-Kallioksi kutsuttu räätäli harjoittaa myös menojaan Tattarisuolla.

Nälkävuodellaan vaikutuksen tehneen ja muun muassa Blogistanian Finlandian voittaneen Aki Ollikaisen toinen romaani Musta satu ilmestyi muutama viikko sitten. En ole ainoa, jolle Nälkävuosi oli siinä määrin kovan luokan romaani, että Mustan sadun lukemiseenkin syntyi jonkinlaisia ennakko-odotuksia, suoranaisia paineitakin. Ja niinhän siinä kävi, ettei Musta satu ole uusi Nälkävuosi. Tietenkään se ei ole, onhan kyse täysin eri kirjasta, muttei Musta satu ole muutenkaan Ollikaisen esikoisen veroinen romaanitäydellisyys. Silti se on kelpo romaani, joka kietoo lukijan synkeään maailmaansa. 

Ollikaisen teoksen monet teemat ovat perusteltuja, joskaan eivät suurilta osin ihan tuoreita. Näkökulma on miehinen, naiset jäävät taustalle - vieraiksi vaimoiksi, hiekkanaisiksi, statikseiksi. Keskiössä ovat sukupolvesta toiseen jatkuva juopottelu ja jonkinlainen puolihuono-osaisuuden ketju sekä edellisten sukupolvien, nimenomaan isien, synnit jotka nekin kaikki ovat kirjallisuudessa paljon käytettyjä aiheita. Ollikainen kirjoittaa niistä uskottavasti, mutta omaperäisyys on enemmänkin kielellistä. Sen sijaan 1930-luvulle sijoittuva kuvaus kantaa laajemmalle. Se mikä alkaa Heinon tarinana ja voisi päättyä lammen pimeään silmään, kasvaakin kuvaukseksi kokonaisesta aikakaudesta, joka muokkaa paitsi yhden suvun, poliittisesti myös kokonaisen kansanosan tulevaisuutta.

Osaset kyllä toimivat itsessään: minäkertojan krapulainen olotila ja istuskelu tupakan savustamassa autossa ovat niin konkreettisen oloisia, että ne muuttuvat todeksi. 1930-luvun tapahtumat niin kotona, poliittisessa kokouksessa kuin Tattarisuon synkeässä maastossa sekä tapahtuma- että henkilökuvauksessaan tiukkaa, taitavaa kerrontaa. Romaanin keskeisin ongelma on kahden eri aikakauden yhteensovittaminen. Nykyhetkessä elävällä kertojalla on useitakin syitä kiinnostua Tattarisuon tapahtumista, mutta kysymys kuuluu: mitä sitten? Nykyhetkeen sijoitetun kertojan ajelehtivuus tarttuu lukijaan eikä tunkkaisesta olotilasta pääse oikein pois.

Toisaalta Musta satu on jälleen yksi kertomus murheellisten laulujen maasta, ihmisistä jotka katoavat iäksi ja heistä, jotka sittenkin ponnistavat - mutta minne, sen kun tietäisi. Ja toisaalta, tärkeimpänä, Musta satu osoittaa, että Ollikainen on tälläkin kertaa hiottujen lauseiden mestari. Hän ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon ja luo kuin vuorovedoin jumalattoman kauniita ja ihan yhtä jumalattoman rumia kuvia. 

--
Mustan sadun ovat lukeneet myös muun muassa Sara, Villis, Tuija, Bleue ja Krista. Minna otti kirjan mukaansa kirjapolulleen.

P.S. Vaikkei kuvasta voi arvata, otin sen ihan Tattarisuon kupeessa Malmin lentokentällä.


15 kommenttia:

  1. Jumalattoman kaunista ja jumalattoman rumaa - siinäpä liitto! Nälkävuosi oli ja on todellakin niin hieno teos, että sen jälkeen varmasti odottaa kohtuuttomankin suuria... Luulen, että itse en tätä Mustaa satua aivan vielä lue, mutta ehkä jonakin päivänä tunnustelen miltä teos tuntuu. Kiitos, että sain piipahtaa kirjassa sinun kirjoituksesi kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, eikö olekin! Juuri noin Ollikainen kirjoittaa. Hän luo lauseita, jotka ovat samalla kertaa kauniita ja julmia ja vielä jokseenkin lakonisia ja silti runollisia. Mielenkiintoista ja taitavaa.

      Musta satu ei ehkä ole sinun kirjasi, mitä kirjamakuasi tunnen, mutta aina kannattaa tunnustella. :)

      Poista
  2. Kyllähän tätä on odotettu! Historiallinen aihe on ainakin tuttua jo Nälkävuodesta. Kauneutta ja rumuutta... Kuulostaa hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kyllä, minäkin odotin tätä ja kovasti. Ihan täysin en ihastunut tai vaikuttunut, mutta hienosti Ollikainen taaskin kirjoittaa.

      Poista
  3. Minä nappasin tämän viime viikolla pikalainana kirjastosta ja täytyykin lukea pian pois. Itse en odota tältä ihmeitä, koska minulle Nälkävuosi oli ihan hyvä, mutta en ehkä vaikuttunut siitä samoin kuin moni muu. Toivotaan, että maltilliset odotukseni tekevät kirjasta paremman ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, onneksi tämän lukee nopeasti pikalainaa ajatellen. Minä vaikutuin Nälkävuodesta suuresti, tästä en ihan yhtä paljon. Mutta lukemisen arvoinen kaikki tyynni. :)

      Poista
    2. Kirjan luki nopeasti, mutta täytyy sanoa, että vaikken odottanut suuria, jouduin vähän pettymään. Ei ollut minun kirjani. Ehkä olisi pitänyt jaksaa lukea ajatuksella ja hartaudella, nyt tuntui koko tarina soljuvan ohi niin, ettei otetta saanut.

      Poista
  4. Minä kyllä tykkäsin kovastikin, mikä oli ennakkoluuloihin verraten yllätys! Pidän kovasti Ollikaisen taidosta kirjoittaa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, niin piditkin. Hieno juttu. Ollikainen on kyllä taitava.

      Poista
  5. En taaskaan voi kommentoida muutoin kuin: palajan tähän tekstiin kunhan olen lukenut kirjan <3

    Ihanaista kevätiltaa sinulle! :)

    VastaaPoista
  6. Ollikaisen uutuuden aion lukea,kun saan sen käsiini. Nälkävuodesta tykkäsin, joten onhan se tämäkin tsekattava, vaikket ole ainoa, joka ei teosta niin hyvänä pidäkkään.

    VastaaPoista
  7. Minuakin häiritsi osien yhteensovittaminen. Vei liian pitkään ennen kuin kokonaisuus alkoi hahmottua, varsinkin kun ottaa huomioon pienehkön sivumäärän. Taitava Ollikainen silti on, sitä ei käy kieltäminen. Nautin kielestä ja synkkyys oli käsinkosketeltavaa.

    VastaaPoista
  8. Murheellisten laulujen maa ja sellaisen kirja! Villiksen kommenttiin yhdyn täysin ja arvioosi siitä, että Ollikainen on taitava.

    VastaaPoista