lauantai 3. helmikuuta 2018

Paul Auster: 4321



Paul Auster: 4321
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Suomentanut Ilkka Rekiaro
1141 sivua
Kansi Jussi Kaakinen
Yhdysvaltalainen romaani

[--] Ferguson vihdoin tiesi, mihin suuntaan oli menossa tai ainakin mihin suuntaan halusi mennä, eikä hän tulevina vuosina kertaakaan pyörtänyt päätöstään, ei edes vaikeimpina vuosina, jolloin näytti siltä kuin hän saattaisi pudota maailman reunoilta.

Achibald “Archie” Ferguson syntyy New Jerseyssä vuonna 1947. Toinen maailmansota on päättynyt, uudet tuulet puhaltavat. Archie on Rose ja Stanley Fergusonin ainoa poika, mutta hänen elämänsä lähtee kulkemaan neljää erilaista reittiä. Sattuma ja elämässä tehdyt valinnat molemmat ohjaavat näitä Achien neljää elämää omiin suuntiinsa. Vaikka lähtökohta on kaikissa elämissä sama, kasvavat eri Archiet eri ihmisiksi. Jotain yhteistäkin matkan varrelle toki sattuu.

Paul Austerin järkälemäisen paksun 4321:n lähtökohta on mitä kiehtovin: miten pienet asiat voivat määrittää kokonaista elämänpolkua. On kuin entäs jos -leikki olisi kirjoitettu romaaniksi. Jos tämä menisi tänne, tapaisin tämän, hylkäisi tuon, ostaisin tämän… Ajatus ei ole ihan uusi, koko ajan kirjaa lukiessani ajattelin 1990-luvulta tuttua Sliding Doors -elokuvaa, jossa metron ovien sulkeutuminen määrittää päähenkilölle kaksi erilaista elämänpolkua, ja yhtä blogiaikaista suosikkikirjaani, Kate Atkinsonin erinomaista Elämä elämältä -romaania (voi, miten rakastin sen lukemista!), jonka keskeishenkilö syntyy aina uudelleen ja joku elämä etenee tiettyyn pisteeseen saakka.

Austerin romaani on toki omanlaisensa. Ei vain kokonsa, vaan myös keskeishenkilönsä ja teemojensa vuoksi. Archien - tai Archieiden - tarinat ovat kehityskertomuksia: mitä poika ja sittemmin mies kokee ja tuntee, miten hän kamppailee minuutensa kanssa, etsii omaa tietään, herää sukupuolisesti jne. Tämä kasvaminen ja sitä kautta ihmisen elämän satunnaisuuden tarkastelu on 4321:ssä keskeisintä. Niiden myötä tematiikaan nousee myös lähihistoria, Archien (ja Austerin itsensä) ikätoverien kokemusmaailma. En malta olla vertailematta. Siinä, missä Kate Atkinson käy Ursulan elämänlankojen kautta läpi brittiyhteiskunnan muutoksia, kirjoittaa Auster Archiensa tarinoihin mukaan niin amerikanjuutalaisten tapakulttuuria, eri yhteiskuntaluokkien elämää, Yhdysvaltain lähihistoriaa ja tietenkin aikakausien urheilua, kirjallisuutta ja populaarikulttuuria. 

4321 on laatukirjallisuutta. Sellaista, jota Austerilta odottaakin. Se on selvä. Mutta. Niin, romaanissa on muttansa eikä sitä ole vaikea arvata. Aivan: koko. Parhaimmillaan tiiliskiven kokoiset kirjat ovat antoisaa luettavaa, mitä myös 4321 epäilemättä on, mutta useimmiten niissä on jotain liikaa. Liikaa teemoja, liikaa asiaa, liikaa toistoa, liikaa… jotain. Tämä ylenpalttisuus ei houkuttanut minua lukemaan niin innokkaasti kuin olin odottanut. Luin Austerin romaanin välissä muita kirjoja enkä kaivannut Archien elämänpoluille. Katselin kirjaa yöpöydälläni, keittiön työtason kulmalla, työhuoneen kirjapinossa, ja tartuin siihen aina ikään kuin velvollisuudesta. Ja sitten: 4321:n lukeminen oli aina ilo. Joka kertaa romaania lukiessani ajattelin, että onpa hyvä, kiehtova, tarinallinen - aina seuraavaan lukutaukoon saakka. Kerron vielä, että loppuun olin hieman pettynyt, se tuntui jotenkin helpolta kokonaisuuteen nähden.

Koska otin kirjakuvan sushiravintolassa, niin menkööt myös seuraava ontuva vertaus. 4321 on kuin sushibuffet: auttamatta liian runsas, mutta taidolla rakennettu. Siinä missä sushipöydän ääressäkin pitäisi osata lopettaa kaikkien herkkujen valikoiminen ja syöminen, olisi Austerkin - kuten muun muassa Leena kirjoittaa - voinut lopettaa kuuteensataan sivuun, tai ainakin supistaa kokonaisuutta. Ja silti: 4321 on hiottu kokonaisuus, aivan kuten lautaselleni päätyneet sushitkin. Kaunein nigiri tai temaki on kuin pieni syötävä taideteos.

Austerin romaani ei ole mistään kohtaa pieni, mutta se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu, rakenteeltaan kiehtova ja runsaudessaan vaikuttava. Kokonaisuudessaan 4321 tarjoaa hivenen uuvuttavan, mutta silti nautittavan lukukokemuksen.

--
Austerin jättiromaanista ovat Leenan lisäksi kirjoittaneet mm. Tuija, joka hänkin viittaa Kate Atkinsonin romaaniin, sekä Tiina, joka nautti kirjasta mutta luki välissä muutakin.

10 kommenttia:

  1. Todella: 4321 on hieno kirja, nokkela rakenneilottelu elämänkulun vakavasta sattumanvaraisuudesta. Ja sitten tulee minultakin mutta. Aivan kaikkia sivuja ei olisi tavittu. Eli aika samoja lukutunnelmia koin kuin sinäkin. Myös minulle Atkinsonin Elämä elämältä oli niin voimakas kokemus, että se vei epäreilusti hieman tehoja Austerin kirjalta. Hienosti pistelit tekstiksi lukukokemuksesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, juuri niin. Kiehtova romaani, Auster on aika niin taitava. En kuitenkaan ihan täysillä ihastunut. Osin syytän kirjan turhaa paksuutta ja toisteisuutta, osin (leikilläni!) Kate Atkinsonia: mitäs meni kirjoittamaan niin hyvän romaanin.

      Poista
  2. Tämä käväisi jo minulla loppuvuodesta, mutta sillä oli vain kahden viikon laina-aika ja hurja varausjono perässään, joten luovutin sen suosiolla seuraavalle. Kaipaa ehkä tietynlaisen ajan ja hetken, että sitä uskaltaa lähteä selättämään. :) Ehkä sitä oikeaa hetkeä odotellessa luenkin vaikka tuon Kate Atkinsonin kirjan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kahdessa viikossa ehtisi, jos ei juuri muuta lukisi. Minä aloitin tämän jo jouluna, mutta muita kirjoja ja elämää tuli väliin. Atkinson on sekin toisteinen, mutta sen ahmaisin. :)

      Poista
  3. Samoin lukutunnelmin: Auster kuvaa herkästi ja koskettavasti pojan kehityskulkua ja kasvua nuoreksi mieheksi; hapuleivaa ja kipuilevaa seksuaalisuuden heräämistä ja yleistä maailmantuskaa elämän lukemattomina avautuvien vaihtoehtojen edessä. Elämässä on roppakaupalla sattumuksia, risteyksiä ja kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa. Teemme jatkuvasti erilaisia enemmän ja vähemmän pitkävaikutteisia valintoja. Hauskaa - joskin hedelmätöntä - onkin jossitella ja leikkiä ajatuksilla: Entä jos?

    Ja se mutta: jäin miettimään, tarvittiinko tähän kaikkeen kokonaista toistatuhatta sivua? Onko tässä kenties kyse eräänlaisesta kirjailijan joutsenlaulusta? Jännittävä kysymys kuuluukin, kuinka Auster aikoo tästä uraansa jatkaa ja eteenpäin luovia? Ilkka Rekiarolta tyylipuhdasta jälkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, totta, oikeastaan melkein parasta tässä romaanissa on tuo kasvukertomus: kaikki se herkkyys ja kipuilu. Nautin myös tuosta entä jos -tematiikasta.

      Ja samaa mietin: vähemmälläkin olisi pärjännyt, mitä romaanin pituuteen tulee. Nautittavaa luettavaa toki näinkin.

      Poista
  4. Muistankin kiinnostuneeni tästä kun luin siitä Leenan blogissa, ja nyt sitten uudelleen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, Leena sai minutkin tästä kiinnostumaan, vaikka olen toki Austerista "aina" pitänyt. Hieno romaani, mutta kovin pitkä.

      Poista
  5. Sushibuffet -vertaus on loistava! Minäkin koin tämän liaan runsaana ja huusin jälkikäteen apuun kustannustoimittajaa, joka olisi voinut hyvin tiivistää/tiivistytttää teosta.

    Oma suhteeni Pauliin on oikutteleva, mutta en voinut kieltää kirjan laatua. Sitä neroutta, jonka aina liitän Austeriin. Luin teoksen tietysti vatupassissa selkää säästääkseni, mutta Auster vei minulta niskat. Niitä parenneltiin viikko! Joku kertoi jossain facebookin ryhmässä, että hän joutui tämän kirjan takia niskoitaan lääkäriin. Siis jotain rotia tiiliskiviinkin ja jopa Paul Austerilla.

    Kaikki juutalaisuus kiinnostaa minua ja erityisen paljon amerikanjuutalaisuus, olenhan lukenut kaikki Saul Bellowit yms. Ja kukaan ei kerro niin terävästi kuin Auster, joskus vähän karkeastikin, mutta on hänellä hellätkin hetkensä...

    Voimia tämä silti kysyi, sen myönnän ja toivon, että Paul lukee viestini tähdistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos! Mietin, että onko tuo sushijuttu vähän överi, mutta kyllä se tähän sopii. :D

      Oikuttelevat lukusuhteet ovat usein kaikkein kiinnostavimpia! Olisi väsyttävää ihailla kaikkea mitä joku kirjoittaa: ja Auster on kyllä taitava! Mutta voi niskojasi...

      Minä en ole muuten lukenut Bellowia. Pitäisi kyllä.

      Poista