keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Sarah Perry: The Essex Serpent


Sarah Perry: The Essex Serpent
Serpent’s Tail 2016 (pokkaripainos 2017)
Kannen suunnittelu Peter Dyer
418 sivua
Brittiläinen romaani

‘What can you expect, of poor country folk who can’t read or write?’ Her Londoner’s contempt was magnificent, taking in the spire of St Nicolas, and the paltriness of the earthquake, and the Red Lion, and everyone in it. ‘But Cora has hive of bees in her bonnet: she says it’s likely a living fossil - she will tell you the names for them: I can never remember – and she’s determined to seek it out.’

Eletään 1800-luvun loppua. Cora Seaborne on lontoolainen leski, joka uskoo vankasti tieteeseen. Poikansa Francisin ja perheen palvelijana toimivan luottoihmisensä Marthan kanssa Cora lähtee Essexin rannikolle etsimään fossiileja. Huhutaan, että tappamishaluinen Essexin käärme (tai kokonsa puolesta pikemminkin lohikäärmeen tai krakenin kaltainen luikero) on palannut ja liikkuu Aldwinterin pikkukylän tienoilla. Kansantaruun pohjautuva huhu saa Coran innostumaan, hän on varma että käärme on joku aiemmin tuntematon eläinlaji. Aldwinterissa Cora tutustuu pappi Will Ramsomeen ja tämän perheeseen. Willin vankka usko ja Coran darwinistinen maailmankatsomus ottavat yhteen, mutta hirviön suhteen he molemmat ovat epäileviä – ja erimielisyyksistään huolimatta he tuntevat toisiaan kohtaan vahvaa vetoa.

Sarah Perryn The Essex Serpent peilaa kiinnostavasti viktoriaanisen ajan murroskohtia: miehen ja naisen asemaa, uskoa ja tiedettä, mennyttä ja tulevaa.

Vaikka Perryn romaani on mitä kiehtovinta luettavaa, yllätyin aluksi sen hitaudesta. Olen Lauran kanssa samaa mieltä siitä(kin), että rauhallisesti etenevä teos ottaa oman aikansa. Kyse ei todellakaan ole suoranaisesta lukusukkulasta, vaan verkkaisasti avautuvasta monikerroksisesta kokonaisuudesta, jossa monin eri tavoin puhuttelevat teemat sulkeutuvat yhteen. The Essex Serpent on sekä luontoromaani että ihmisen sisäisen äänen kaikumista, se on osin kummitus(mainen)tarina, pitkälti feministinen romaani (I’ve freed myself from the obligation to try and be beautiful), osin romanssikin. Siinä usko ja tiede kamppailevat, mutta ovat saman puun eri päistä. Suora kerronta ja kirjeet kuljettavat tarinaan eteenpäin, päivämäärät korostavat ajan kulua, jännitteitä on niin suhteessa Essexin käärmeeseen, ihmisten keskinäisissä suhteissa kuin siinä, miten odotukset ja pelko kaikkea määrittävät.

The Essex Serpent tarjoaa upeaa luonto- ja kaupunkikuvausta ja viehättää kielikuvillaan: Perryn teksti on mutaista ja valoisaa – yhtä lailla maiseman kuin ihmismielen suhteen. Essexläinen maa on multaa ja mutaa, mutta aikakausi tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia, jos toki vastoinkäymisiäkin. Essexin käärme onkin kiehtova lähtökohta romaanille, mutta tietenkin merkittävintä on se, mitä käärmeeseen suhtautuminen kertoo ihmisestä. Aikana, jolloin valokuvaus on tullut mahdolliseksi, Karl Marx ja sosialistmi sekä Charles Darwin ja Jumala mittelevät puheissa. Vaikka keskeishenkilöitä ovat Cora, Will, Martha ja Willin vaimo Stella, on romaanin jokainen henkilöhahmo – niin lontoolainen lääkäri, konservatiinen mutta sydämellinen Ambrosen pariskunta, omaperäinen Francis ym. – perusteltu: There are no ordinary lives, kuten Martha sanoo. Jos usko käärmeeseen on epäilyä eikä mistään muustakaan voi olla täysin varma, on nimenomaan ihmisyys kaiken perusta.

Upeakantinen The Essex Serpent on (jälleen yksi) romaani, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi. Sen hitaus palkitsee, sen viktoriaanis-goottilainen tunnelma vie mukanaan, sen henkilöiden sisäinen ristiriitaisuus antaa tarttumapintaa ja sen keskeisteemat kiehtovat. Sen verran kehuja teos on maailmalla niittänyt, että ihmettelen jos suomennosta ei vuoden sisällä kuulu.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari


Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Tammi 1988, Keltainen kirjasto
An Artist of the Floating World 1986
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Adam Korpak
253 sivua
Brittiläis-japanilainen romaani

Muistini mukaan oli yksi viime vuoden viimeisistä loistavan kauniista syksyisistä iltapäivistä ja pehmeä valo lankesi lehvistön läpi. Noriko seurasi katseeni suuntaa ja sanoi:
– Isä, miksi olet leikannut bambun tuolla tavalla? Se näyttää nyt aivan epäsuhtaiselta.
– Epäsuhtaiselta? Niinkö sinusta? Minusta se on kyllä täysin tasapainoinen. Katsohan, on otettava huomioon kohdat joissa nuoret versot ovat vallitsevia.
– Isällä on taipumus puuttua joka asiaan. Minusta tuntuu, että hän pilaa vielä tuon pensaankin.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Nagasakissa. Ikääntyvä taidemaalari Masuji Ono asuu suuressa talossaan yhdessä tyttärensä Norikon kanssa. Sodan aikana leskeksi jääneen ja poikansa menettäneen Onon vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli ollut arvostettu taiteilija, mutta nyt sotasyyllisyyden painaessa koko kansakuntaa hänen taiteensa nähdään propagandistisena, ja maalaukset ovat kadonneet seiniltä. Paitsi että Onon tulisi tuntea syyllisyyttä ja häpeää, hänen kuuluisi myös järjestellä avioliittoa Norikolle. Maailma sellaisena kuin Ono on siihen tottunut, on muuttunut. Ono vaipuu muistoihinsa ja koettaa selvittää itselleen, mikä kaikki elämässä on mennyt väärin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017 saanut britti Kazuo Ishiguro on niitä kirjailijoita, joiden tuotannon haluan säilöä paitsi parhaimpaan kirjakaappiini, myös ja ennen kaikkea sydämeeni. Japanissa syntyneen Ishiguron teoksista etenkin Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina ovat tehneet minun lähtemättömän vaikutuksen, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Säästelin muutama viikko sitten lukemaani Menneen maailman maalaria pitkään, koska se oli nobelistin ainoa suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut.

Säästely kannatti, sillä hitaasti avautuva Menneen maailman maalari vaatii lukurauhaa, jollaista minulla oli joulun ja uudenvuoden välipäivinä. Kirja vaatii rauhaa, koska sen hidas tempo ikään kuin pakottaa lukemaan kiiruhtamatta. Keskeishenkilö, Masuji Ono, antaa ajatustensa vaeltaa aiheesta toiseen rönsyillen, ja myös niiden sisälle pääsemiseksi kiireetön lukeminen on suositeltavaa. Ono on sinänsä vaikuttavasti rakennettu henkilö. Kuvitelkaa vanheneva ja osin nujerruttukin mies, jonka olemus on silti järkkymättömän arvokas ja menneestä – kohteliaista tavoista ja perinteistä – kiinni pitävä.


Tapahtumat ovat jossain kaukana, menneessä tai tulevaan kohdistuvissa ajatuksissa. Onon elämässä mennyt määrittää kaikkea sitä, mitä nyt on, ja näin Menneen maailman maalari kasvaa henkilökohtaisesta yhteiskunnalliseksi romaaniksi: millaista on, kun periaatteessa kaikki muuttuu, kun mennyttä (tai osaa siitä: maalauksia) ei saisi olla ja se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ja kaikkialla. Ystävyys osoittautuu toisenlaiseksi kuin mitä on kuvitellut. Uusi tulee vanhan tilalle: uudet sukupolvet uusine tapoineen, amerikkalainen populaarikulttuuri, toisenlaiset tavat.

Kaikkea Ishiguro kuvaa taidolla, mitä toki odotinkin, mutta tällä kertaa en päässyt romaaniin sisälle ihan niin läheisesti kuin ehkä odotin. Mutta vaikkei Menneen maailman maalarista tule minulle erityisen rakasta Ishiguron kirjaa, pidän sitä hienovireisenä romaanina, joka ikään kuin pohjustaa tietä Pitkän päivän illalle – ja ehkä kirja aikoinaan niin tekikin, koska ikääntyvän hovimestarin eräänlaisesta road tripistä kertova teos ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Mielleyhtymääni kirjojen välillä tukevat tietenkin taidemaalarin ja hovimestarin ikääntyvät hahmot. Muuten heidän maailmansa on ainakin ulkoisesti erilainen.

Ishiguro onkin monipuolinen kirjailija, joka ei koskaan kirjoita samaa kirjaa kahdesti, mutta jotain on aina mukana: erilaisten aikakausien kohtaamiset, ihminen – ja ihmisyys – kaiken keskellä.





Helmet-lukuhaasteessa Menneen maailman maalari voisi sijoittua moneenkin kohtaan, mutta menkööt nyt kohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Helene Bützow tekee aina laatutyötä, hänen suomennoksiaan on aina nautinto lukea.

P.S. Ilahduin, kun huomasin että omistamani painoksen kannen on tehnyt Adam Korpak. Vilkaiskaapa muuten myös Markko Tainan suunnittelema uusi kansi: kuinka kaunis! 

maanantai 8. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Äidin kuolema synnyttää monenlaisia muistoja ja laukaisee kokonaisen tapahtumaketjun perhostutkija Max Halman elämässä. Eletään 1980-luvun alkupuolta. Äidin jäämistöstä löytyvistä kirjeistä paljastuu äidin ja saksalaisen Erik Stanislauksen rakkaussuhde. Erinäisten asiakirjojen mukaan Erik hukkui hyvin pian Maxin syntymän jälkeen, mutta tiedot ovat ristiriitaisia. Tuntuu kuin loput tuntemattomasta isästä olisi kuollut äidin mukana. Max alkaa selvittää, olisiko saksalaisella huippusäveltäjällä Viktor Stanislauksella jotain kerrottavaa, jotain tietoa.

Viime vuonna luin harvinaisen vähän kotimaisia esikoisia. En tiedä, oliko vuosi minulle epäkiinnostava vai sattuiko vain niin, etten löytänyt oikeanlaisia kirjoja – tai sitten oikeat esikoiset eivät löytäneet minua. HS:n esikoispalkintoehdokkaista löysin näet lopulta useammankin sellaisen, jonka haluaisin lukea (jos nyt vaan muistan). Nyt vuodesta saattaa olla esikoisten suhteen toisenlainen, sillä ensimmäinen tänä vuonna lukemani romaani on esikoisromaani: Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.
 
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja mitä kaunein pieni romaani: se on kaunista kieleltään, sen tarina on kaunis, siinä on musiikkia, perhosia ja vanhoja kirjeitä. Kaikki tämä kauneus voisi muodostua helposti sanahelinäksi, mutta Ahokumpu hallitsee niin tarinankuljetuksen, romaaninsa rakenteet kuin kielenkin. Aloitan kielestä: se on tarvittaessa herkkää kuin perhosen siiven liike ja toisena hetkenä se voimistuu (ei sillä, etteikö herkkäkin olisi voimakasta, totta kai se on). Kieli soittaa surua, esittää arvoituksen, kulkee ristiriidoissa, asettaa sanoja - hetkittäin turhan varovaisesti, mutta sitäkin tyylitajuisemmin.

Temaattisesti Ahokummun romaani on Maxin elämässä pitäytyvä, mutta moneen suuntaan katsova. Aluksi sen teemat, äidin kuolema, isättömyys, perhosten tutkiminen, toisen maailmansodan kaiut, parisuhteen kariutuminen, isyys, tuntuivat olevan turhankin moninaisia ja jotain olisi voinut jättää pois ilman että kokonaisuus kärsii. Tästä huolimatta Ahokummun onnistuu pitää tekstilangat käsissään – Maxista rakentuu ehjä romaanihenkilö, ihmisen elämä koostuu monista eri osasista.

Lukiessani pohdin, että tässä nyt yhdenlaisia kaikuja Joel Haahtelan Perhoskerääjästä(no, perhoset, jonkinlainen toisen ja itsensä etsintä), toisenlaisia Minna Rytisalon Lempistä (arvoitus, sota, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteet, Lappi) jne. Ja olikin – ainakin minulle kumpaakin mainitsemaani, sinänsä erilaista romaania rakastavalle lukijalle. Mutta ei lie olemassakaan romaania, joka ei toisi lukiessa muistumia joistakin muista kirjoista. Ahokumpu ei kirjoita muiden kirjoja uusiksi, vaan on tarpeeksi omaääninen kirjoittaja, että hänen tekstiään lukee kiinnostuksella, Maxin tarinaa tämän omana.

Ja nyt lie onkin selvää, että kerronta vie: tarinassa on kiinnostavasti ennalta-arvattavuutta että yllättävyyttä. Kerronta pitää otteessaan, sen jännite kantaa ja erilaisista palasista – suorasta kuvauksesta, muistiinpanoista, kirjeistä ja dokumenteista – koostuva kokonaisuus toimii: käsissä on rakenteeltaankin hieno romaani. Ajatus kirjoittaa romaani kuin sarjaksi sinfonioita on niin ikään viehättävä: niissä ihmisiä heittelevästä ajanvirrasta muodostuu osastensa summa.

Tiivistäen: Ahokummun hiottu ja varmaotteinen romaani on kelpo avaus uudelle esikoisvuodelle.

-

Helmet-lukuhaasteeseen saan tämänkin: kohta 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Ahokummun kirjasta on blogattu tänään ahkerasti, lukekaa vaikka Leenan mietteet.

torstai 4. tammikuuta 2018

Maggie O’Farrell: I am, I am, I am


Maggie O’Farrell: I am, I am, I am. Seventeen Brushes With Death. A Memoir
Tinder Press 2017
Kannen suunnittelu Yeti Lambregts
292 sivua
Brittiläinen muistelmateos

It will be hard, every time, not to listen to the internal accusations of incompetency. Your body has failed at this most natural of functions; you can’t even keep a foetus alive; you are useless; you are deficient as a mother, before you even were a mother.
Don’t listen to those bad fairies, you try to tell yourself. It was nothing you did.
 

Kuolema on kaikkialla läsnä. Niin lopullista, kohtalokasta ja meitä kaikkia koskevaa. Lopullista ei kuitenkaan ole kuoleman kohtaaminen, vaan jokaisen ihmisen kohdalle osuu tilanteita, joissa kuolemaa niin sanotusti katsotaan kasvoihin. Nuo tilanteet, toisinaan ohikiitävät ja ehkä unohtuvat hetket, joskus syvästi traumaattiset kokemukset, jättävät meihin kaikkiin jälkensä.

Tällaisista kuoleman kohtaamisista kirjoittaa Maggie O’Farrell tekstikokoelmassaan I am, I am, I am. Kaikkiaan kirjassa on 17 kuolemaa liepeilevää kokemusta, mikä on melkoinen määrä yhden nyt keski-ikäisen ihmisen elämää ajatellen. Nämä melkein-kuolemat, vaaralliset kohtaamiset, sairaudet, oman kehon pettäminen, O'Farrell on sijoittanut kirjaansa pääosin fysiologian mukaan: niska, lantio, pää, verenkierto jne. I am, I am, I am ei ole kuitenkaan ole kirja ihmisen ruumiinosista, vaan syväsukellus yhden naisen ja tämän läheisten kokemuksiin – hienosti kirjoitettuna, rakenteellisesti kiinnostavana ja lukijaystävällisenä henkilökohtaisuutena. Oman itsensä rinnalle O’Farrell nostaa lapsensa, elämän haurauden jatkumot. 

Vaikka I am, I am, I am on kertakaikkisen hieno teos, en ole varma pidinkö siitä vaiko en. Tiedän, että pidän tavasta, jolla O’Farrell kirjoittaa: tekstistä, joka on syvää ja sujuvaa, vaivattomasti kulkevaa. Pidän lauseiden koruttomasta kauneudesta: ei liikaa sanoja, ei maalailua, vaan ilmavuutta, taitavuutta, englanniksikin luettuna sopivan helppoa, muttei kuitenkaan yksinkertaista. Vaikka kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistelmateos, on kokonaisuus mielestäni enemmänkin omakohtainen sarja esseitä.

Mistä en pidä? En tiedä. En osaa nimetä asiaa, josta en pitäisi. Sellaista asiaa ei ole. Mutta en tiedä (!), pidänkö siitä, että kuolemanläheisyyskokemuksia on niin paljon. Kun joulukuussa luin kirjaa, koin jossain vaiheessa pientä epäuskoa: miten ihmeessä yhden ihmisen kohdalle voi sattua noin monia kohtaamisia kuoleman kanssa? Sitten koin oivalluksen: eikö meidän kaikkien kohdalla niitä tule? Joku tietty herkkyys tai havainnointikyky vaan säätelee sitä, koemmeko asian kuoleman läheisyydeksi vai joksikin muuksi. Nämä kohtaamiset voivat olla niin ohimeneviä, ettei niitä tahdo huomata (mikä voi olla hyväkin), mutta ne voivat olla myös rajuja kokemuksia, jotka muuttavat elämän suuntaa. Osa O'Farrellin kokemuksista pysäyttää.

Se, mikä on minulle pitämisen suhteen kaikkein epäselvintä, on aihe joka tulee itseäni lähimmäksi: synnytys. O’Farrell kirjoittaa koskettavasti yhdessä synnytyksessään kokemastaan verenhukasta. Monia aihe voi ehkä järkyttää (tai ainakin vieroksuttaa), muttei minua – enää. Nyt on hetki, jolloin voisin blogissani avautua enemmän kuin haluan tai pitää asioita sisälläni, joten teen varmasti vähän molempia. Olen kokenut todella massiivisen verenhukan synnytyksen yhteydessä. Siitä syystä meni vuosia, että välttelin aiheesta lukemista. O’Farrellia on kiittäminen siitä, etten enää juokse aiheen kirjallista käsittelyä karkuun: joitakin vuosia sitten lukemani Käsi jota kerran pitelin sivusi jo aihetta ja liikutti minussa jotain hyvällä, vapauttavalla tavalla. I am, I am, I amin kohdalla kuitenkin jännitin: millaista olisi lukea tosielämän kokemusta asiasta? Jonkun toisen kokemusta. Olisiko se samanlainen vai erilainen kuin omani? Tietenkin se osoittautui erilaiseksi, mutta luku ”Baby and Bloodstream” oli minulle intensiivinen kokemus: tunnistin niin hyvin elämän ja kuoleman yhteyden sekä jonkinlaisen selviytymisen. Luvusta muodostui minulle kirjan alku- ja loppulukujen ohella O’Farrellin teoksen ydin: kuoleman ja uuden elämän läheisyys, selviytyminen – ja aina, kaikkialla piilevä tietoisuus kuolevaisuudesta.

Jotain tiedänkin: I am, I am, I am on hieno kirja, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi. Se on syvä ja hyvä, se sopii luettavaksi kenelle tahansa. Se muistuttaa meitä kaikkia elämän haurauden ja vahvuuden vuorottelusta. O’Farrellin kirjan jotkut kohdat unohtuvat, mutta toiset pysyvät mielessäni – ja saavat ehkä palaamaan pariinsa. Palaamaan siihen, miksi Maggie O’Farrell on, miksi hänen lapsensa ovat, miksi minä olen, miksi me kaikki olemme.

I am, I am, I am sopii moneenkin Helmet-lukuhaasteen kohtaan, mutta sijoitetaanpa se vaikka numeroon 33: Selviytymistarina.


maanantai 1. tammikuuta 2018

2018: Itsehaaste, hyllynlämmittäjiä ja muuta



Onnellista alkanutta vuotta! Olkoot se kaikille hyvä ja kirjoja täysi.

Lumiomenassa starttaa periaatteessa jo kymmenes blogivuosi, tosin kymmenvuotissynttäreitä juhlitaan vasta marraskuun lopulla.

Ja kaikki Lumiomppua pitempään seuranneet voivat nauraa minulle nyt: seuraa nimittäin innokkaita aikeita osallistua haasteisiin. Minä olin joskus hyvä innostumaan haasteista ja osallistumaan niihin (kuten vaikkapa Totally Britishiin), sittemmin olin hyvä innostumaan, mutta huono osallistumaan, unohdin jopa itse itselleni asettamani haasteet. Ja nyt, kas kummaa näin uuden vuoden kynnyksellä, uskon vahvasti osallistuvani ainakin Helmet-lukuhaasteeseen. Ehkä innostun ja jaksan vielä klassikkohaasteetkin… Tammikuun loppu, jolloin on vuoden ensimmäisen klassikkohaasteen vuoro, tulee toisaalta niin pian. En olekaan vielä ilmoittautunut mukaan.


Hyllynlämmittäjä-haaste



Mutta ainakin yksi haaste ja yksi projekti ovat luvassa, ensin mainitun saan ehkä yhdistettyä ainakin osin myös Helmet-lukuhaasteeseen. Se on viime vuodelta tuttu Hyllynlämmittäjä-haaste, joka lanseerattiin kovasti fanittamassani Sivumennen-podcastissa. Viime vuonna keksin koko haasteen vasta juhannuksena, vaikka olin kuunnellut Sivumenneniä jo ainakin vuoden alusta saakka. Koska päätin hypätä haasteeseen mukaan keskikesällä, ajattelin että kuuden kirjan lukeminen riittää. Menin näin samaa tahtia kuin haaste, yksi hyllynlämmittäjäkirja kuukautta kohti. Aika hyvin pysyinkin mukana, koska ehdin lukea viisi kokonaista ja kaksi puolikasta haastekirjaa.

Nyt vuonna 2018 koetan olla mukana täydellä tusinalla. Jos saan alla olevat kirjat luettua, olen enemmän kuin iloinen. Ja jos en saa, niin sitten olen lukenut jotain muuta. Otan mukaan yhden viimevuotisella listallani olleen, muut ovat itselleni uusia, vaikka joukossa on yksi jo puoliksi luettu kirja. Jos haasteen voimin saisin luettua sen loppuun.

Lumiomenan hyllynlämmittäjät 2018 ovat

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. Varmaan tosi suloinen. Välipalakirjaksi.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Yhden ystävän kanssa oli hiljattain puhetta Huovisesta. En muista, olenko lukenut tätä vaiko en. No, tänä vuonna se selvinnee.

Doris Lessing: Hyviin naimisiin. Martha Questin tarinan lukemista pitäisi jatkaa.

Alice Munro: Kallis elämä. Jostain syystä Munro on ollut minulle aina vähän vieras, vaikka olen toki häntä lukenut. Tämän sain joululahjaksi muutama vuosi sitten. Haluan olla Munro-ihminen.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Ostin kirjan kesällä 2013 ja romaani pääsi mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen jo viime kesänä. Nyt kyllä!

Antti Nylén: Tunnustuskirja. Esseitä. Nylén on jo kauan kiinnostanut.

Maggie O’Farrell: This must be the place. Kirja, jonka ostin Irlannista kesällä 2016. O’Farrell on kolmen lukemani kirjan perusteella sellainen kirjailija, jonka tuotanto uppoaa minuun erinomaisesti. O’Farrellin uusimmasta aion muuten pian blogata, koin kirjan hyvin henkilökohtaisesti. Tämä paikkakirja pitää myös lukea.

Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Taitavan kirjailijan romaani on jostain syystä jäänyt lukematta (kuten toki kaikki tässä haasteessa).

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen. Kirja on ollut hyllyssäni lukematta jo kuutisen vuotta, jotkut ovat kehuneet Shriverin parhaimmaksi.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit. Aloitin lukea tätä vuosi sitten ja olin hyvin innoissani, mutta jotain tapahtui. Tänä vuonna uusi yritys.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa. Irlanti, tarvitseeko muuta sanoa? Olen pitänyt kaikista lukemistani Tuurin kirjoista.

Evelyn Waugh: Mennyt maailma. Tätä klassikkoa olen aloittanut jo kahdesti. Josko nyt kolmas kerta toden sanoisi jne.



Blogivieraissa



Ja sitten toinen haaste tai projekti, johon en haasta muita kuin itseni. Osallistua toki saa! Monet Lumiomenaa alusta saakka lukeneet muistavat varmasti, miten blogipolkuni on poukkoillut eri aiheiden parissa ja kuinka olen potenut suoranaisia blogikriisejäkin. Nyt kuitenkin usein kaipaan tuota fiilistelevää aikaa blogissani, mutta olen kirjojen kanssa niin mukavuusalueellani, etten ole enää välittänyt kirjoittaa juuri muusta (kuin satunnaisesti matkoista). Kirjabloggaajana aion pysyäkin. Mutta nyt tänä vuonna irrottelen (hahaa): Blogirajojen venyttely, suorastaan käynti vieraissa!


Räpistelevää lennokkuutta: Aion omistaa yhden bloggauksen kuukaudessa jollekin ihan muulle kuin kirjoille tai matkoille. Otan mieluusti aihe-ehdotuksia vastaan. Haluatteko kurkistaa vaatekaappiini? Tietää jotain perjantaileipomuksistani? Olisiko kiinnostavaa tietää, miten tämä Katja täällä kuntoilee? Olisiko Lumiomenasta puutarhablogiksi (ei olisi, mutta rikkaruohoista saisi varmasti postauksen aikaiseksi)? Kirjoittaisinko kustannustoimittajan työpäivästä? Sukuni historiasta? Osaomasta koirasta? Kamerasta? Kotitöiden jakamisesta? Kouluikäisten lasten vanhemmuudesta? Elämäni suurimmista ärsytyksen aiheista? Musiikista? Tekisinkö videobloggauksen Youtubeen? Millainen olisi kysymyksiä ja vastauksia -postaus? Kirjoittaisinko jostain sellaisesta, jota en vielä itsekään tiedä? 

Ehdottakaa aihetta tälle blogirajojen venyttelylle, joka kestää vain vuoden 2018. Mistä minun pitäisi kirjoittaa – tai mikä näitä rajoja nyt venyttäisi?

Onko teillä muilla tapana haastaa itsenne uuden vuoden alkaessa? Tehdä uudenvuodenlupauksia tai muita suunnitelmia? Pitää ne? Vaiko unohtaa?

lauantai 30. joulukuuta 2017

Kirjavuoden 2017 summaus


Vuosisummauksen aika, taas. Joten pitemmittä puheitta, mutta pitkästi linkkien ristiaallokossa:


Vuoteen mahtui tietenkin monenlaista. Kirjallisina kohokohtinani lukemisen lisäksi ovat olleet muun muassa Baba Lybeckin emännöimä Kirja vieköön! ja tietenkin kirjamessut Turussa ja Helsingissä – miten rakastankaan messujen ihanasti väsyttävää tunnelmaa. Vuoden ehkä hurmaavimman kirjallisuustapahtuman, Helsinki Litin, missasin tänä vuonna aikataulusyistä, mutta ensi keväänä toivon pääseväni taas yleisöksi. Kansallisteatterin bloggariklubille ehdin paristi. Ja yksi upeimmista projekteista, joihin osallistuin, oli Yleisradion 101 kirjaa, jossa oli mukana monia bloggaajia. Itse kirjoitin blogiini Markus Nummen Karkkipäivästä ja Iiris Uurron Ruumiin ikävästä, kävin myös radiossa juttelemassa Kreeta Onkelin Ilosesta talosta. Välissä tein toki kirjatöitäkin. ;)

Blogin suhteen vuosi piti sisällään tutusti kirjoja ja pientä fiilistelyä retkien ja matkojen muodossa. Nyt päättyvänä vuonna reissasin Lontooseen hiihtolomalla (piipahdin myös Harry Potter -studioilla) ja joulun alla, kävin Bad Gasteinissa (ja unimaisemissa) ja Münchenissä ja risteilin Tukholmaan. Tein perheeni kanssa retkiä myös Paavolan tammelle ja Porvooseen Runebergin kotimuseoon (ja lisäksi mm. Suomenlinnaan, Savoon ja Pohjois-Karjalaan, mutta niistä en tainnut blogata). Listasin myös Netflix- ja HBO-vinkkejä (enkä ole vieläkään katsonut uutta Twin Peaksia), tein kamerasyrjähypyn Olympus-käyttäjäksi, mutta palasin pian Canonin pariin, ja aloitin edelleen kesken olevan Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarjan (en näköjään ole kovin hyvä haastamaan edes itseäni – noh, jatkan ensi vuonna).

Kirjablogin lukijoita kiinnostanee kuitenkin eniten luetut kirjat. On siis perinteisen vuosilistauksen aika. Tälläkin kertaa listaamatta jää monta kirjaa, minkä vuoksi huomautan etten nytkään välttämättä valitse vuoden parhaita, vaan sellaisia jotka jäivät erityisesti mieleeni. Ja voisin mainita niin monia muitakin. Jonkinlaiset kunniamaininnat kuuluvat ainakin Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivälle, Anni Kytömäen Kivitaskulle, Petina Gappahin Muistojen kirjalle, Hilary Mantelin Vain varjo häälyväiselle ja Charlotte Brontën iki-ihanalle Kotiopettajattaren romaanille. Ja monelle muulle. Instagramistani löytyy myös sellaisia, joita en alla mainitse. Huomautan vielä, että olen parhaillaan lukemassa kahta upeaa romaania, joihin palaan vielä ja jotka molemmat todennäköisesti olisivat päätyneet tälle listalle, jos olisin ehtinyt lukea ne loppuun ja vielä blogatakin niistä. Tammikuu alkaa siis bloggaamisen suhteen hyvillä kirjoilla. ;)

Kun, näin toivon, Blogistanian kirjallisuuspalkintojen aika koittaa hieman myöhemmin, joudun sijoittamaan vuonna 2017 ilmestyneitä paremmuusjärjestykseen. Sitten olen ns. tosipaikan edessä ja mukana oli alla mainittuja kirjoja – tai jotain ihan muuta. Nyt voin vain iloisesti heitellä niitä näitä.

Lumiompun kirjavuoden…



…puhuttelevin romaani on



Ahavan romaani menee syvälle naisen mieleen, entinen mies jää hänen katseensa kohteeksi, hänen menetyksekseen.
 Sukupuoli tulee väliin, mikä saa pohtimaan sitä, miten iso osa ihmistä se onkaan. Onko toinen enää sama? Ehkä on, ehkä ei. [--] Menetys, suru, viha, raivo, hiljaisuus: Ahavalla on taito kirjoittaa tunteet auki. Ja kun hän sen tekee, syntyy sekä sanataidetta parhaimmillaan että mitä henkilökohtaisin tarina.



Hupailu puolestaan

Anu Kaaja: Leda


En vieläkään ole varma, mitä Ledasta pidin, mutta:
Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin. [--] Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän.



Intensiivisin lukukokemus

Rosa Liksom: Everstinna


Syyskuussa oli tällaisin miettein eikä minun tarvitse ottaa sanojani takaisin:
Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten to
teanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.



Palkitsevin oli ehdottomasti

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Kaldmaan teos on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa. [--]  Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.





Tyylikkäin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.



Riemukkain

Juha Hurme: Niemi


Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. 


Vaivattomimmin kulkeva

Zadie Smith: Swing Time


Smith kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi, mikä on sellainen kirjallinen yhtälö, jota arvostan. Palaan lukemisen iloon: on jotain erityistä uppoutua kirjaan ja lukea sitä nimenomaan lukemisen ilosta, mutta saada siltä paljon muutakin – ihmisen kokoisen suurromaanin.



Syvimpiin vesiin sukeltava

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii
[--]
Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.




Juurille houkuttavin


Vanha folkloristi minussa lämpeni heti, samoin tietenkin Kamulan kuvaama savolainen sydänmaa osui sydämeeni. Ja blogissa summaten: 

Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!


Väärin luettu

Tai ok, mitään kirjoja ei lueta väärin. Nämä kaksi kirjaa ovat kuitenkin sellaisia, joiden hyvyyden tunnistan ja joiden olisin niin kovasti toivonut olevan minun kirjojani. Kummankin kohdalla muutama ulkokirjallinen, blogin ulkopuolelle jäävä asia, vaikutti lukukokemukseen liikaa. Suosittelen molempia romaaneja lämpimästi kenelle tahansa: ne ovat hiottuja kokonaisuuksia, upeaa kieltä, hieman erilaisella tavalla nähtyjä maailmoja.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katriina Ranne: Miten valo putoaa



Riipaisevin, täyteläisin

Joyce Carol Oates: Blondi

Vaikka Blondi on järkälemäisen paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kaikki tarpeellinen on kansien välissä, jokainen sivupolku rikastuttaa kokonaisuutta. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä Oates luo älykkää, tarkan, kiihkeän, herkkävireisen ja kaikessa niin kokonaisen kuvan naisten ja miesten maailmoista, epätasa-arvosta, julkisuuden kiroista.

Oates kirjoittaa hurjasti ja kiehtovasti: kaikkein yksityisin ja haavoittuvin on paljastettu. Se, millaisena ihminen nähdään on eri asia kuin millaisena hänet tulisi nähdä. Kyse on lopulta siitä, mitä jokainen haluaa ja tarvitsee, siitä mikä on elinehto: olla rakastettu ja arvokas omana itsenään.



Kirja, jota rakastin

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva


Wilden ainoa romaani on paljon, muttei mitään liikaa. Se on moraalifilosofinen tutkielma ihmismielestä ja narsismista, se on romaani taiteesta, ja se on vielä kauhukertomuskin. Se on - nykytermiä käyttääkseni - spekulatiivista fiktiota hienoimmillaan, nyt luettuna myös historiallinen romaani oman aikansa säännöistä ja odotuksista. Nykykontekstista käsin lopun voi lukea ainakin jossain määrin moralisoivana, mutta kauhistuttava loppu on täydellinen romaanille, sillä turmelusta ei luultavasti voi kukaan ihminen välttää - se vain muuttaa muotoaan kohteensa mukaan. “Ne ovat minun sieluni kasvot.” Kiehtova, varmasti mieleenpainuva tarina vie mukanaan.


♥ 

Mitähän kaikkea vuosi 2018 tuo tullessaan?

lauantai 23. joulukuuta 2017

perjantai 22. joulukuuta 2017

Charles Dickens: Saiturin joulu


Charles Dickens: Saiturin joulu 1843
Kirjalito 2008
Kirja kuvitus P. J. Lynch
A Christmas Carol, In Prose: Being A Ghost Story of Christmas 1843
Suomentanut Antti Autio
Englantilainen klassikkoromaani

“Kuka ja mikä sinä olet?” Scrooge vaati saada tietää.
“Minä olen menneen joulun henki.”
“Jo kauankin sitten menneen?” Scrooge uteli, koska oli pannut merkille hahmon lyhyenlännän olemuksen.
“Ei, vaan sinun menneesi.”

Täydellinen joulukirja. Monenlaiseksi variaatioiksi taipunut ja jopa arkkityyppejä poikinut klassikko. Charles Dickensin Saiturin joulu ei varmastikaan kaipaa juuri esittelyjä edes niiden parissa, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. En minäkään ollut ennen tätä joulukuuta, mutta silti tunsin tarinan: itsekkään saiturin Ebenezer Scroogen (ajatelkaa vaikkapa Roope Ankkaa ja tämän englanninkielistä nimeä!), hänelle ilmestyvät joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan - sekä tietenkin sen opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat itaruutta paremmin.

Ja totta onkin, Dickensin jouluinen romaani on mitä parhainta luettavaa näin joulunaluspäivinä. Sen yltiöjouluisen tarinan myötä on helppoa päästä sisälle joulun ytimeen, mutta myös kurkistaa jonkinlaisen brittiläisen joulun kulttuurihistoriaan. Scroogelle näytetyt tulvivan onnelliset ja pohjattoman surulliset joulun kuvat täyttävät lukijankin mielen.Tietenkin kokonaisuus on - varsinkin, kun tarina on tavallaan tuttu - ennalta-arvattava, mutta niin joulutarinassa pitää usein ollakin. Saiturin joulu on koskettava satu kaikille.

Minua sykähdyttää tietenkin myös Dickensin Lontoo-kuvaus. Lumen peittämät kadut - mitä mielikuvaa! - joululaulut ja muu iloittelu, notkuvat ruokapöydät: kaiken yltäkylläisyys. Sen vastapainoksi on tietenkin viimeisen hengen tuoma yksinäinen lopullisuus: vain ulkoa lankeava hailakka kajastus ja… Onnellinen loppu täydentää tämän joulusadun kaaren, lukija voi helpottuneesti riemuita Scroogen kanssa.

Luin Saiturin joulun nyt ensimmäisen kerran, mutta voisin kuvitella että tulen palaamaan kertomukseen uudelleenkin. Niin alkukielinen romaani kuin joitakin vuosia sitten ilmestynyt Tero Valkosen suomennos kiinnostavat.  

Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja se riitti hänelle vallan mainiosti. Voisiko mikään olla joulussa oikeastaan tärkeämpää? Kun oma mieli on jouluinen, puitteista ja joulunviettotavoista riippumatta, on kaikki juuri oikeanlaista.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva



Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Otava 2009
The Picture of Dorian Gray 1891
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
363 sivua
Kansi Jenni Kiviniemi
Brittiläis-irlantilainen romaani

Hänestä tuntui, että hänen oli todellakin koittanut aika valita tiensä. Vai oliko valinta jo tehty? Oli, elämä oli päättänyt hänen puolestaan - elämä ja hänen oma pohjaton uteliaisuutensa sitä kohtaan. Ikuinen nuoruus, loputon intohimo, hienovaraiset ja salaiset nautinnot, hurjat ilot ja hurjemmat synnit - hän saisi sen kaiken. Muotokuva kantaisi hänen häpeänsä taakan: siinä kaikki.

Kunpa olisikin. Kaikki ei todellakaan ole siinä, kun nuori Dorian Gray asettuu muotokuvamalliksi Basil Hallwardille, joka kokee Dorianin motivoivan hänen taidettaan, olevan tienviitta uuteen tyyliin. Samalla Dorian tutustuu myös lordi Henry Wottoniin, joka tekee Dorianiin suuren vaikutuksen. Dorianin kauneus puolestaan innostaa sekä Halwardia että sir Henryä. Muotokuva heijastaa Dorianin ulkoista täydellisyyttä, kauneus on ainoa asia joka hänellä on. Kun aika kuluu, Dorian pysyy yhtä nuorena ja kauniina kuin taulun valmistuessa. Taulu sen sijaan muuttuu, siitä tulee ikään kuin Dorianin käänteinen peilikuva, joka vanhenee, osoittaa mielen pimeät puolet ja ilmentää sielun kauheutta. Dorian ei voi olla vierailematta taulun luona. Kuin katsoisi peiliin tehtyään jotakin kamalaa.

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva on kuulunut lukusuunnitelmiini jo kauan, vähintäänkin 2000-luvun alkupuolelta saakka. Meillä kaikilla on varmasti kirjoja, jotka syystä tai toisesta jäävät odottamaan ja kun romaaniin sitten lopulta tarttuu, ihmettelee että miksi vasta nyt. Omalla kohdallani nyt tuli alkukuusta Lontoossa.

Yksi suurimmista innoittajista romaanin lukemiseen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka näin reilu vuosi jälkeenpäin ajateltuna on minulle rakkain kotimainen romaani vuodelta 2016. Kristallipalatsissa Hakkarainen pohtii Narkissos-myyttiä ja itsetietoisuutta, joita peilaa toisaalta Wilden elämää ja toisaalta lifestyleblogien maailmaa. Lontoon Chelsea puolestaan oli oiva paikka lukea Dorian Grayn muotokuva, sillä Wilde pidätettiin aikoinaan kaupunginosassa sijaitsevassa Cadogan-hotellissa ja itse yövyin matkallani aivan samoilla kulmilla. Tällainen monipaikkainen lukeminen jaksaa kiehtoa minua.

Wilden ainoa romaani on paljon, muttei mitään liikaa. Se on moraalifilosofinen tutkielma ihmismielestä ja narsismista, se on romaani taiteesta, ja se on vielä kauhukertomuskin. Se on - nykytermiä käyttääkseni - spekulatiivista fiktiota hienoimmillaan, nyt luettuna myös historiallinen romaani oman aikansa säännöistä ja odotuksista. Nykykontekstista käsin lopun voi lukea ainakin jossain määrin moralisoivana, mutta kauhistuttava loppu on täydellinen romaanille, sillä turmelusta ei luultavasti voi kukaan ihminen välttää - se vain muuttaa muotoaan kohteensa mukaan.
“Ne ovat minun sieluni kasvot.” Kiehtova, varmasti mieleenpainuva tarina vie mukanaan.
Kaiken hyvän lisäksi Dorian Grayn muotokuva on kielellisesti nautittavaa luettavaa. Jaana Kapari-Jattan käännös on laatutyötä, se on muuten jo neljäs romaanista tehty suomennos, mutta puolustaa paikkaansa paitsi laadukkuutensa osalta, myös siksi että edellinen, Kai Kailan käännös on vuodelta 1963.

Teoksessaan Wilde keskittyy Dorian Grayta raastavaan ristiriitaan, mutta osansa saavat myös juoruilevat seurapiirit, yhtä lailla ylä- kuin keskiluokka ja maalaiset. Miljööt vaihtelevat ylhäisöasumuksista Lontoon alamaailmaan, ihmissuhteet epäonnisista rakkauksista - tai suoranaisesta välinpitämättömyydestä - miesten keskinäiseen ihailuun, jonka voi nyt lukea homoeroottisena. Voi myös pohtia, onko Dorian aluksi puhtoinen? Pahuus kuitenkin myllertää hänen mielessään sitä mukaa kun taulu muuttuu. Hän lukee renessanssin ihmisistä, jälleen yhdestä itsensä peilistä: Toisinaan hän piti pahuutta pelkkänä keinona, jonka avulla hän saattoi toteuttaa kauneuskäsityksensä.

Keskiöön nouseekin pohdinta paitsi kauneudesta, myös ja ennen kaikkea ihmisluonteesta, siitä mistä ja miten erilaiset ihmiset ammentavat ilojaan ja surujaan: Hänen oma luontonsa oli noussut kapinaan sitä ylenmääräistä ahdistusta vastaan, joka oli ollut runnella ja turmella sen täyden tyyneyden. Kuinka iäti puhuttelevaa.

Joulu on monille klassikoiden aikaa. Wilden Dorian Gray ei ole jouluinen romaani, mutta se saa minulta lämpimät suosittelut myös joululukemiseksi: vaikka tarina on aika surullinen ja synkeä, niin toiseen aikaan ja paikkaan, moraalikysymysten äärelle vievä tarina on ollut minulle parasta mitä olen tässä kuussa lukenut. Tai eipäs vähätellä, se on yksi kirjavuoteni kohokohdista. Se kirja, jonka lukemista rakastin.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi


Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Into 2017
Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut Taru Salminen
Kansi Nina Kairisalo
302 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Pidin toisessa kädessäni hänen antamaansa muistikirjaa, toinen käteni oli hänen haaroissaan. Tunsin outoa surua. Kuiskasin hänen korvaansa: “Voimmeko mennä jonnekin kauemmas?” Mutta tiesin, että sitä kaukaisempaa paikkaa ei ollut.
Kukapa pystyisi ennustamaan tulevaisuuden?
Tulevaisuus tulee vyöryen emmekä voi muuta kuin jatkaa muistot mukanamme eteenpäin. Muisti pitää tallessa vain sen, minkä haluaa.
Oikeastaan olisin voinut aloittaa myös Rainer Maria Rilkellä, joka säkeet kaikuvat mielessäni: Mihin asti yllän elämässä? / Kuka voisi sen minulle kertoa? / [--] Vai olenko yhä varhaiskevään kalpea / Kylmyydessä värisevä koivu? Rilkellä ja lisäksi mm. Emily Dickinsonilla ja kissoilla on oma merkityksensä korealaisen Kyung-sook Shinin romaanissa Jään luoksesi.

Jeong Yunin nuoruudenrakastettu Myeong-seo soittaa vuosien jälkeen. Heidän entinen professorinsa tekee kuolemaa. Tieto vie Jeong Yunin kipeiden muistojen syövereihin, 1980-luvun Souliin ja sotilasdiktatuurin aikaan. Muistoissa liikkuvat Jeong Yunin kuollut äiti, myöhemmin sotilasdiktatuurin puolelle menevä lapsuudenystävä Dan sekä Myeong-seo ja Miru. Kahden viimeksi mainitun kanssa Jeong Yun muodostaa erottamattoman kolmikon, mutta rakkaus ja ystävyys katkeavat. Miksi? Muistot raottavat unohdettuja ja kipeitä asioita, paljastavat sitä mennyttä, joka selittää nykyisyyttä - pala palalta.

Kun aloitin kirjan, tiesin heti lukevani hienoa romaania. Ensin tunnistin sen kauneuden ja haikeuden, piirteet joista tiettyyn rajaan (huutomerkki!) saakka usein niin pidän, mutta kuvittelin myös romaanin olevan yksinomaan kaunis ja haikea - onneksi olin väärässä, sillä onnistuneimmissa teoksissa kauneuteen sekoittuu aina annos järkytystä, haikeus pitää sisällään menneen ja nykyisen painolastia, ihmissuhteet sekoittuvat laajempaan kehykseen, esimerkiksi politiikkaan.

Jään luoksesi on siis moniulotteinen kirja. Se on erinomainen ystävyyskuvaus: miten voi nähdä asioita, joita ei yksin näkisi - Kassiopeian ja Andromedan tähdet, punakat raskaan työn raatajat, pimeässä lentävät linnut. Se pohtii ruumiillisuutta ja ruokaa - nautintoa, sairautta, hyviä ja pahoja asioita, joiden uskotaan tapahtuvan ruoan seurauksena -, ja kurkottaa perustavanlaatuisiin elämänpohdintoihin. Mielenterveys, kriisit ja monenlainen luopuminen määrittävät kaikkien elämää. Nuoruusmuisto valottuu kuin jonkinlaisen verhon tapaan, ja tapa tuo osin mieleen Haruki Murakamin
Norwegian Woodin, aivan kuten Maillekin. Jään luoksesi kurottuu kuitenkin kauemmas kuin nuorten omiin tuntoihin, sillä Shin kuvaa korealaisen yhteiskunnan muutoksia ja niiden syitä ja seurauksia yksilöiden kohtaloissa.

Jään luoksesi on sujuvalukuinen, arvoituksellinen ja koskettava romaani. Sen lauseisiin voisi upota, mutta sen tarina pakottaa lukemaan ahmien. Se on niitä melko harvoja romaaneja, joita lukiessani itkin - kansien sulkeuduttua jotain jäi väräjämään mieleen.


P.S. Taru Salmisen suomennos on pakahduttavan hyvä. Eipä siis ole ihme, että se on Jarl Hellemann -palkintoehdokkaana. Ehdokkaiden joukossa on toki muitakin upeita romaaneja, kuten vaikkapa Zadie Smithin Swing Time ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Näistä kieleltään kaunein on Jään luoksesi. Kunpa jokaisen romaanin kääntäjä voisi saada palkinnon!