keskiviikko 23. elokuuta 2017

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta
Bazar 2017
Le otto montagne 2016
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tuomo Parikka
237 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Ajattelin: minähän tunnen tämän tarinan. Ja totta olikin, että omalla tavallani tunsin sen. Olin vuosikausia kerännyt sen sirpaleita niin kuin ihminen, joka omistaa kirjan irtosivuina ja on lukenut ne lukuisia kertoja sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuoren Pietron perhe on muuttanut vuoristosta Milanoon, mutta vuosi toisensa jälkeen he palaavat joka kesä pieneen vuoristokylään. Siellä Pietro koettaa kulkea isänsä perässä, ymmärtää tätä ja tämän vuorikaipuuta. Joka kesä Pietroa vastassa on Bruno, miltei lukutaidoton vuoristolaispoika. Elämänmittainen ystävyys pysyy vahvana, vaikka aikuistuttuaan pojat toisistaan erkanevatkin. Heidän kummankin on löydettävä oma tiensä elämän vuoristopoluilla silloinkin, kun polut peittyvät kahdeksanmetriseen lumeen.

Italian tärkeimmäksi sanotun kirjallisuuspalkinnon Premio stregan yleisöäänestyksen voittanut Kahdeksan vuorta on milanolaissyntyisen Paolo Cognettin kuudes teos, mutta ensimmäinen romaani. Ikiaikaisia teemoja käsittelevä romaani kuljettaa lukijansa vertauskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuorta, itse kirjassaan ollaan pääosin Italian Alpeilla ja Nepalissa.

Kahdeksan vuorta on ihastuttavaa luettavaa. Cognettin romaani on kasvukertomus, joka tarkastelee miehuutta ihmissuhteiden valossa: keskiössä ovat isän ja pojan sekä kahden ystävyksen väliset suhteen. Koulutuksen tärkeyteen uskova äitikin on tärkeä. Näkökulma on koko ajan Pietron, joka on herkkä tarkkailija: isä ja Bruno ovat tuttuinakin arvoituksia. Toisaalta Pietro on hanakka osallistuja, joka pinkoo vuoripoluilla kovaa vauhtia ja jonka aikuisuus kuljettaa kaukomaille. Teemat ovat pohjimmiltaan ikiaikaisia ja universaaleja: vastakkain - tai pikemminkin rinnakkain - ovat ihminen ja luonto, kaupunki ja maaseutu, elämän pirstaleisuus ja yksinkertaisuus.

Joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Kahdeksassa vuoressa kyse on paitsi kasvamisesta, isästä ja pojasta sekä ystävyydestä, myös salaisuudesta ja sen vaalimisesta. Ihminen on aina arvoitus toiselle. Suru ja ymmärrys ovat vahvasti läsnä.

Kerronta etenee rauhallisesti, muttei jumittavasti. Cognetti kirjoittaa kauniisti, muttei maalaile liikaa, vaan pikemmin toteaa tapahtuneet, tunteiden suohon ei upota. Vaikka romaanissa ollaan vuorilla, on "kahdeksan vuorta" buddhalainen vertauskuva. Olen aika huono sietätämään kevytfilosofisia kirjoja ja hetken aikaa pelkäsin, että nyt lähestytään Paulo Coelhon teosten tunnelmaa, mutta onneksi Cognetti osaa kuljettaa tarinaa ja filosofiaa on vain hipaisu. Tekstuaalisesti tarina on jokseenkin siisti, rosoa olisi voinut olla enemmänkin, mutta pinnan alla kytevä melankolia toimii kyllä. Lotta Toivasen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Vaikka jäin kaipaamaan jonkinlaisia rosoa tai rikkoa, lumouduin kyllä romaanin pohjoisitalialaisesta vuoristosta. Cognetti herättää eloon hetket vuorilla: rehottavat alppiruusut, hylätyillä laidunmailla käyskentelevät kauriit, lumen kauneuden ja vaaran. Kontrasti ihmisen rakennelmien surkeuden ja vuoristokevään kukoistuksen välillä on - noh - vuoren kokoinen.

Cognettin romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta. Se pyytää mukaansa vuorille ja avaa maisemia, sekä mielen että maantieteen. Kahdeksan vuorta on melankoliassaankin voimaannuttavaa luettavaa.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Viljaa ja äänikirjoja


Elokuu on mielestäni vuoden ihaninta aikaa joulun ja syksyn ohella. Nyt kaikki on jotenkin uutta ja silti vanhaa ja tuttua. On vielä ihanan lämmintä, vaikka toisaalta kaipaan jo villatakkikelejä. On vielä kukkia ja valoa, mutta on myös pimeneviä iltoja. Kaikkialla tuoksuu maa: kypsyvät omenat, multa, mäntykangas, mutta jossain vielä vastaleikattu nurmikko ja kesäsateen jälkeinen koivikko. Olo on toisaalta päättäväinen: kesän jälkeen palaan salille, lenkkeilen enemmän, koetan edes kerran viikossa keittää puuroa. Ja toisaalta laiskottaa, jopa kirjabloggaus, muttei onneksi lukeminen: tällä hetkellä minulla on kesken kolme hyvin erilaista kirjaa.

Jos ei laiskota lukeminen, niin ei sen puoleen äänikirjojen kuuntelukaan. Innostuin uudelleen kuuntelemaan kirjoja, mutta nyt tietokirjallisuutta. Romaanit mieluummin luen, joskin etsin koko ajan hyvää kuuntelufiktiota. Ajatukseni vaan harhailevat, suorastaan karkailevat silloin kun koetan kuunnella romaaneja. Unohdan henkilöiden nimiä, havahdun, kun en muista, miksi hahmo X meni paikkaan D jne. Napakat, kertovat tietokirjat pitävät ajatukseni paremmin kurissa ja aihepiiriltään innostava kirja saa minut nyökyttelemään ja joskus kiistelemäänkin. Edellä mainittuja teen tietenkin ajatuksissani; Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja lenkkeillessäni, joten en lenkkipolun varrella sentään ala elehtiä päälläni tai väitellä ääneen. Haha.

Tällä hetkellä käytössäni on ollut BookBeat-palvelu, mutta yhtä hyvin voisin tilata sen kilpailijan Storytellinkin. En usko, että palveluissa on juuri muuta eroa kuin että toisessa on mukana Tammen ja WSOY:n, toisessa Otavan kirjoja. Muiden kustantajien tuotantoa on kummankin valikoimissa, mutta olisiko Storytellissä hieman enemmän englanninkielisiä?


Mitä sitten olen viime aikoina kuunnellut, mitä on jäänyt kesken? Kesken ovat jääneet muun muassa Sophie Kinsellan Himoshoppaajan ratkaiseva askel ja Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat. Edellinen, koska se oli liian hömppää makuuni. Jotkut Kinsellan teokset, kuten Kevytkenkäinen kummitus, ovat olleet kohtalaisen mainiota kuunneltavaa, mutta himoshoppaajahahmon häähörhöily ei jaksanut kiinnostaa. Nimikirjainmurhat taas toimisi ehkä paremmin luettuna. Hannahin teoksessa on mysteeritunnelma kohdillaan, mutta ehkä kuitenkin luen Poirotit kirjoina ja Christien itsensä kirjoittamina - silloin kun dekkarinostalgiaa kaipaan.


Kuunnelluista haluan erikseen nostaa esille Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa -kirjan, joka vei mukanaan. Teoksen fokuksessa on kysymys siitä, miten tehdä työelämästä itsensä näköinen. Työmaailma muuttuu ja uudenlaisia mahdollisuuksia tehdä itselle mielekästä työtä on enemmän ja enemmän. Näin on Rämön ja Valtarinkin kohdalla, molemmilla naisilla on monipuolinen, heille itselleen mieluisia asioita sisältävä työnkuva. Unelmahommissa antoi paljon ajateltavaa, mutta pientä kateuttakin kirja mielessäni nosti: että joku oikeasti istuu kahvilla tai viinillä mukavan porukan kesken tai vie perheensä puuhamaahan ja laskuttaa siitä kaikesta. Tai miten joku tekee bloggaamisesta ammatin. Kateus, kuten kirjassakin todetaan, voi olla voimavara. Hyvä kateus vie ihmistä eteenpäin. Eivätkä Rämö ja Valtari onneksi kerro vain mielekkään työn ihanuudesta, vaan myös siitä kovasta työstä, jota unelmahommatkin vaativat.

Unelmahommissa on äänikirjana kuta kuinkin täydellinen: kerronta on hauskaa ja napakkaa, Rämön, Valtarin ja eri asiantuntijoiden kokemukset rytmittyvät kivasti. Pienestä toistosta huolimatta kirja antoi paljon oivalluksia. Hetkittäin toki ärsyynnyinkin: työnkuvat muuttuvat ja moni voi oikeasti tehdä unelmastaan työtä. Loistavaa! Mutta miksi pitää vähätellä ”konttorirottaa”, koska jonkun unelmahomma voi oikeasti olla kellonkortin määrittelemän työajan puitteissa tehty assistenttityö. Pieni ärsyyntyminen piristi sekin, antoi vauhtia lenkille.

Ennen kaikkea Unelmahommissa antaa oivia eväitä pohtia omaa työtään: mitä minä haluan omalta työltäni? Mitkä ovat vahvuuksiani, mihin kannattaa panostaa, millä tehdä työstä parempaa? Työ ei aina ole ole paikka, jonne mennään, vaan asia jota tehdään. Sisältö tekee työn.



Kukapa ei olisi kiinnostunut lukemaan ulkomaisten kokemuksista Suomessa? Ehkä jotkut, mutta veikkaan aihepiirin kiinnostavan useimpia. Taught by Finland -blogistaankin tunnetun opettaja Tim Walkerin Lost in Suomi on mitä mainiointa kuunneltavaa: pieniä ja isoja episodeja Suomesta ja Yhdysvalloista, rakkaudesta ja perheestä, maailmankatsomuksesta, opettajuudesta, ruoasta, metsästä… Onhan se nyt hauska lukea (tai tässä tapauksessa kuunnella!) siitä, millaista on mennä ensimmäistä kertaa alasti saunaan – tai koettaa toteuttaa Suomessa opittua saunakulttuuria Yhdysvalloissa; Miten erikoisia suomalaisten kirjoittamattomat tervehtimissäännöt ovat; Kuinka itsenäisiltä suomalaisnuoret vaikuttavat amerikkalaisiin verrattuna. Tuttua ja vierasta, sopivasti, helposti.

Lost in Suomessa olen äänikirjamukavuusalueellani: sujuvaa, mukavaa, hauskaa, vaivatonta kerrontaa. Episodimaisittain rakentuvat luvut mahdollistavat kuuntelun pienissäkin pätkissä. Kokonaisuudesta jää hyvä, lämmin mieli.




Sokerina pohjalla mainitsen vielä Ylen Hömppäkirjalistalle suosittelemani Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun. Meikkipussin pohjalta -teoksesta tuttu Tytti Karakoski matkustaa – lähelle ja kauas, yksin ja yhdessä, omatoimisesti ja ryhmämatkalla. Haatasen teksti on viihdyttävää ja kepeää, mutta se on täyttä timanttia. Se viihdyttää ja hetkittäin viiltääkin, vaan hetkittäin tarkkanäköisiä havaintoja matkustamisesta, turismista, uusista kokemuksista.

Ylipainolisämaksu on melkeinpä vaarallinen lenkkikirjaksi, koska a) kaltaiseni laiskanpulskea hölkkääjä innostuu tekemään itselleen ylimitoitetun pitkiä lenkkejä, koska kirja on niin hauska b) hetkittäin se naurattaa niin, että pissa meinaa tulla housuun, ja c) paikoitellen on pakko keskeyttää koko ylimitoitettu lenkki, jotta hapenotto ei vaarannu liiallisen nauramisen vuoksi. Noin hauskaa minulla ei ole koskaan ollut lenkillä. Lisää näitä!



Haluaisin kyllä löytää äänikirjaksi erinomaisesti sopivia romaanejakin. Sellainen olisi juonivetoinen, ei liian pitkä eikä liioilla henkilöhahmoilla varustettu, ja tietenkin se olisi myös äärimmäisen koukuttava. Suosituksia? BookBeatin tai Storytellin puolelta? Ehkä englanniksi löytyisi enemmän.

Kuunteletteko te äänikirjoja? Ja jos kuuntelette, niin ostatteko äänikirjoja, oletteko tällaisten palveluiden tilaajia, tai onko Audible tuttu? Millaisia kokemuksia viimeksi mainitusta on? Vai lainaatteko äänikirjoja esimerkiksi CD-muotoisina?



Ja se vilja, niin: kotimme lähellä on peltomaisemaa. Kun kuljen siitä ohi näin elokuussa, en voi olla ajattelematta Juice Leskisen ”Syksyn säveltä”. Pahoittelen mahdollisesti tartuttamaani korvamatoa, mutta onhan se hieno kappale. Viime aikoina omissa kuulokkeissani on kuitenkin soinut ikisuosikkini Tori Amosin maistiaiskappaleet tulevalta Native Invader -levyltä. Kunhan se ilmestyy, saavat äänikirjat hetkeksi jäädä. 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Menna van Praag: The Lost Art of Letter Writing


Menna van Praag: The Lost Art of Letter Writing
Allison & Busby 2017
315 sivua
Brittiläinen romaani

Until, that is, they wander along the tiny street and come upon the tiny shop. In one of its tiny windows is tucked a tiny note, written in tiny, but elegant, handwriting, inviting them to venture inside and:
Learn the lost art of letter writing…

Cambridgessä toimii pieni paperipuoti, joka myy kauniita kirjepapereita ja laadukkaita kyniä. Kauppa on enimmäkseen hiljainen, mutta sitäkin tunnelmallisempi. Kaupan omistaja Clara Cohen on valmis auttamaan kaikkia, jotka haluavat kirjoittaa kirjeen tai aloittaa kokonaisen kirjeenvaihdon. Clara myös tarkkailee lähiseutujen ihmisiä (stalkkaamatta, toki!) ja kirjoittaa heille kirjeitä. Kirjeissä piilee myös Claran omalle kohdalle osuva mysteeri, joka kuljettaa toisen maailmansodan aikaan. Lisäksi ilmassa on, tietenkin, rakkautta.

Joskus kirjan kannessa on jotain vetoavaa. Hiihtoloman päätteeksi etsin Heathrown kentän yhdestä kirjakaupasta luettavaa. Ostin kentältä kaksi kirjaa: jo talvella lukemani, kiinnostavan ja suositeltavan Angela Carterin The Magic Toy Shopin ja vasta nyt kesällä lukuvuoroonsa tulleen Menna van Praagin The Lost Art of Letter Writingin. Jälkimmäisen laventeliin vivahtava sävymaailma, suloiset ruutuikkunat ja ajatus kirjepuodista Cambridgestä siivittävät ajatukseni ihanaan välipalakirjaan.

The Lost Art of Letter Writing onkin ihan sympaattinen romaani, muttei mitään sen enempää. Teos alkaa lupaavasti: se on herttainen ja samalla hieman salaperäinen, Cambridgeen sijoittuvana tietenkin hyvin brittiläinen.

Aluksi fokus tuntuu olevan Claran kaupassa ja puodittaren kirjoittamien kirjeiden vastaanottajissa. Sitten kaikki muuttuu, kun Clara sukeltaa kirjeiden kautta toisen maailmansodan syövereihin: suvun arvoitukseen, juutalaisiin Amsterdamissa ja osin Britanniassakin, ihmiskohtaloihin. Mennyt valottuu tietenkin kirjeissä, joissa ilmenevät ilo ja pelko, salaisuudet ja nyt, Claran silmissä, sukupolvien ketju.

Van Praag pohjustaa hyvin useita henkilöhahmojaan, mutta jossain vaiheessa romaani lässähtää ja muuttuu sujuvalukuisuudestaan huolimatta sekavaksi. Pieneksi kirjaksi aineksia on liikaa eikä mikään saa kovin syvää käsittelyä. Kirjan tittelin mukainen ajatus kirjeiden kirjoittamisesta taidemuotona unohtuu, vaikka juuri siitä lähtökohdasta romaanin ostin. Kokonaisuus jaksaa kiinnostaa sen verran, että teoksen saa luettua loppuun – juuri ja juuri, ehkä osin siksi ettei minulla ollut muuta kirjaa mukana eräällä automatkalla. Syy sekin on lukea!

The Lost Art of Letter Writingin suloisessa tunnelmassa voi siis viivähtää, mutta mitään kovin syvällistä se ei lukijaansa jätä, vaikka van Praag sekoittaakin mukaan historian varjoja juutalaisten kohtalosta sukusalaisuuksiin.

Onneksi joskus ihan kiva riittää: kupillinen teetä, skonssi, ajatus pienestä paperipuodista Cambridgessä… Van Praagin romaani unohtunee nopeasti, mutta tässähän voisi alkaa suunnitella kirjeen kirjoittamista! Niin, milloin viimeksi olen kirjoittanut oikean paperikirjeen? En muista. Kaikenlaisia lappusia tulee kyllä liitettyä vaikkapa kummilapsille postitettavien lahjojen mukaan ja olen aika hyvä postikorttien lähettäjäkin, mutta kirjeitä ei tulee enää kirjoitettua. Tuleeko teidän?

maanantai 14. elokuuta 2017

Runo ja rakkaus (Runokuu 2017)


Elokuu, runokuu.

Ensi viikko, 21.-27.8. on Runokuu-festivaalin aika.

Heinäkuussa joukko kirjabloggaajia kävi runokävelyllä, nyt sama joukko kera muutaman muun (mm. allekirjoittaneen) kanssa osallistuu Runokuun haasteeseen. Runokuu-festivaalin järjestävät Kirjasampo ja Nuoren Voiman Liitto, jotka innostavat lukemaan runoja rakkaudesta.

Kuuden kirjabloggaajan rakkausrunokokemuksia voitte lukea seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8.
Reader,why did I marry him?
24.8.
Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena ;)
27.8. Muut kirjabloggaajat

Sunnuntai 27.8. sisältää siis haasteen. Haastan muut kirjabloggaajat kirjoittamaan silloin rakkausrunoista. Tyyli on vapaa: lue yksi runo, lue monta, anna runon virrata, elä sen myötä, analysoi, vajoa, tunnelmoi, ärsyynny, rakastu. Kirjoita runosta blogiisi. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue silti rakkausrunoja tai runoja rakkaudesta.

Kirjasammossa on vinkkinä 20 teoksen lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista. Haulla ’rakkausrunot’ tai ’runokokoelmat rakkaus’ voi Kirjasammosta hakea eri maiden ja eri aikakausien runoutta. Sosiaalisessa mediassa kannattaa hakea #runokuu ja #runo100

Kohti Runokuuta, jokainen! ♥

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lisa Strømme: Mansikkatyttö


Lisa Strømme: Mansikkatyttö
HarperCollins Nordic 2017
The Strawberry Girl 2016
Suomentanut Meri Ala-Tauriala
336 sivua
Brittiläinen, Norjaan sijoittuva romaani


Halusin Munchin puutarhasta tulvivaa vapautta. Halusin maistaa sitä, vaikka se oli tahrattua. Sen kintereillä liikkui vaara, jonka seuraukset olisivat liian raskaita minun kantaa, ja kuitenkin heidän estottomuutensa veti minua puoleensa ja nielaisi minut mukaansa viekoittelevana.

Eletään kesää 1893. Norjalainen rannikkokylä Åsgårdstrand odottaa jälleen kerran hienoja kaupunkilaisvieraita ja elämää nähneitä taiteilijoita, jotka saapuvat loma-asunnoilleen. Nuori Johanne on lapsena toiminut mallina Heyerdahl-nimisen taiteilijan Mansikkatyttö-taulussa ja kuvataide on sitä, mitä Johanne itsekin haluaisi tehdä vastoin vanhempiensa toiveita. Johanne aloittaa palvelustyttönä Ihlenin perheessä. Kesävierasperheen tytär Tullik on omapäinen ja kiivas nuori nainen, joka lumoutuu täysin Edvard Munchista. Johanne joutuu suhteen salaajaksi samalla, kun taidemaailma ja boheemielämä alkavat houkuttaa häntä yhä enemmän ja enemmän.

Jos romaanilta odottaa vain kevyttä kesäviihdettä, voi yllättyä iloisesti. Pahoitteluni vähättelystä ”vain”, mutta pastellisävyinen, sinänsä kaunis kansainvälisissäkin painoksissa oleva kansi, johdatteli ajatukseni rakkausromantiikan äärelle. Kuvittelin lukevani jonkun nopeasti unohtuvan välipalaromaanin kesälomani iloksi. Kesäloma meni, työt ehtivät jo alkaa ja romaanikin osoittautui erilaiseksi kuin kuvittelin. Lisa Strømmen Mansikkatytön pinnan alta paljastuu tietenkin rakkaustarina, mutta paljon muutakin. Kaiken lisäksi rakkaustarinakin on toisenlainen kuin olettaisi, huomattavasti odotuksiani kiinnostavampi ja parempi.

Mansikkatytössä Strømme on kirjoittanut otteessaan pitävän tarinan, joka on niin sujuva, että voisin kuvitella siitä tehtävän elokuvan tai tv-sarjan, jollaisen parissa ainakin minä viihtyisin hyvin.

Sekoittaminen, Ultramariini, Viininpunainen. Kiinnostavinta Mansikkatytössä on erään taulun tarina. Paljastan tässä, että kyse on tietenkin Munchin Huudosta, tai yhdestä maalauksen versiosta. Huuto saa romaanissa yhden selityksen, mutta taide on läsnä muutenkin: rakkaudessa, aikuisuuteen kasvamisessa ja eräänlaisen viattomuuden ajan lopussa, Johannen persoonassa, kyläläisten paheksunnassa. Taide myös kehystää romaanin rakennetta, sillä jokainen luku alkaa Goethen Väriopin lainauksilla. Kaiken lisäksi henkilöiden mielenliikkeet ilosta tuskaan elävät maalausten väreissä. Omalla tavallaan väreilevä on myös norjalainen maisema, aamuinen taivaanranta, poukamat ja metsien siimekset, joissa kansanuskomusten hahmot ovat läsnä tarinoissa ja Johannen omassa kasvuympäristössä.

Mansikkatyttö luotaa monenlaisia vastakkainpareja: on kokemus ja nuoruus, kaupunkilaisuus ja maalaisuus, yhteisön odotukset ja niitä vastaan rikkominen. Tätä kaikkea 
Strømme käsittelee - ei suoraan yllättävästi -, mutta kuitenkin jo mainitsemiani odotuksia rikkoen. Romaani on myös eräänlainen syrjästäkatsojan tarina: palvelustyttö Johanne on kaiken näkijä. Johannesta Strømme luo romaaninsa monipuolisimman henkilöhahmon. Johannessa on syvyyttä, kun taas esimerkiksi Munch jää jo tunnetun (ja toki kiehtovan) roolinsa vangiksi. Tullik on niin ikään kiinnostava, omaa tahtoaan kantava nuori nainen, jonka hahmossa elää kysymys siitä, millainen ihmisellä on lupa olla. Loppusanat valottavat tarinaa romaanin taustalla ja saavat googlettamaan sekä Munchin elämäkertaa että Ihlenin perhettä.


Taidemaailma sekoittuu hulluun rakkauteen: Strømmen Mansikkatyttö antaa Huudolle eräät fiktiiviset kasvot. Munchin maalauksen taustalle keksitty tarina kutkuttaa mieltä, vaikka mansikka-aika alkaa jo hiipua. Odotin romanttista kesäkirjaa, mutta sainkin toisaalta voimakkaan, toisaalta kaihoisan lukuromaanin, joka sopii luettavaksi syksymmälläkin.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen ruumiinosat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.


Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. Yksi lause on vedenjakaja, joka muuttaa kaiken. Muuttaa sen, mitä oli, mutta mitä ei ole enää koskaan. Muuttaa sen, joka oli tuttua siihen, josta ei tiedä mitään. Tämä yksi lause, ja miestä ei enää ole, hän muuttuu toiseksi. Nainen yrittää pitää kiinni rippeistä: hänellä oli mies.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa kertoo tarinan pariskunnasta, jossa nainen menettää miehensä  sukupuolelle. Mies katoaa ikään kuin pala palalta pois, muuttuu toiseksi. Nainen yrittää muistaa miehen, mutta mitä hän kuvittelee tai luo itse? Onko hän kuin Kolumbus, joka uskoi saavuttavansa Intian?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen tuore juttu kertoo, että romaanissa kuvattu on ainakin osin tapahtunut Selja Ahavalle itselleen. Tästä syytä romaania lukee autofiktiona, paljaana ja avoimena teoksena yhden liiton perusteiden romahtamisesta. Silti olo ei ole tirkistelevä, vaikka utelias se tietenkin on. Tirkistelyn tunnetta ei synny, koska Ennen kuin mieheni katoaa on omaääninen romaani, joka on paitsi koskettava, myös hallitusti ja taiten kirjoitettu. Kokonaisuus syntyy koko ajan karkuun juoksevista muistoista, nykyisyyttä kalvavasta menetyksen tunteesta sekä kuvitelluista tarinoista Kolumbuksen merimatkan aikana.

Minä en taida pitää tästä naisesta enkä hänen sävystään.


Ahavan romaani menee syvälle naisen mieleen, entinen mies jää hänen katseensa kohteeksi, hänen menetyksekseen.
 Sukupuoli tulee väliin, mikä saa pohtimaan sitä, miten iso osa ihmistä se onkaan. Onko toinen enää sama? Ehkä on, ehkä ei. Mutta mies hän ei enää ole ja nainen haluaa miehen, oman miehensä. Oli rakkautta, mutta olivatko yhteiset vuodet valhetta? Onko nainen koskaan edes tuntenut miestään: Mitä hänestä jää minulle? Osin kaikki tuntuu olevan kuin tyhjää. Näkökulmat käpertyvät yksityiskohtiin ja avautuvat samalla laajalle.

Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka uskoi tulleensa Intiaan. Kolumbus-osiot tahtovat jäädä ensin vieraammiksi, päälle liimatuiksi ennen kuin syntyy oivallus siitä, miten nainen ja mies ovat hekin kuin valtameren keskellä. Kaikki muuttuu ja karkaa kuin manner Kolumbuksen matkalla: saaria kyllä on, mutta se mitä haetaan pysyy poissa. Minne Kolumbus saapui kun hän saapui Karibialle? Kuvitteliko hän todella saapuvansa Intiaan? Vedättikö hän muita?
 Naisen mieli juoksee, poukkoilee, koettaa ymmärtää. Nainen kirjoittaa menetyksensä kartan, Kolumbuskin asettaa paikat kartalle: Tämä on minun tarinani, / nämä ovat minun sanani [--]. Jotenkin kaikki on jäsenneltävä.
Lukemassani ennakkokappaleessa ei ollut sivunumeroita. Se on kiinnostavaa, oli niiden poisjääminen sitten tarkoituksellista tai ei. En voi olla pohtimatta, onko niitä tänään julkaistavassa kirjakauppoihin ja kirjastoihin tulevassa painoksessa. Se, ettei numerointia ole, sopii näet erinomaisesti kirjaan, jossa ihminen – ainakin ihminen tunnettuna; omana ja rakkaana – katoaa. Mitä jää jäljelle, tulee tilalle?

Nyt elokuun alussakin uskallan sanoa, että Ennen kuin mieheni katoaa on yksi syksyn vahvimmista romaaneista. Menetys, suru, viha, raivo, hiljaisuus: Ahavalla on taito kirjoittaa tunteet auki. Ja kun hän sen tekee, syntyy sekä sanataidetta parhaimmillaan että mitä henkilökohtaisin tarina.

torstai 3. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
284 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Anna Kareninassa sanotaan, että ”jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. Miten onni muuttuu onnettomaksi? Miten ja miksi perhe hajoaa? Suuressa kansainvälisessä järjestössä työskentelevät Markus varttuu uskonnollisessa perheessä yhdessä vanhempiensa ja kolmen siskonsa kanssa. Unenomaiset kesät sujuvat Porkkalassa, talvet Helsingissä. Siskoista Ellen on lahjakas viulusti, jolle povataan menestyksekästä uraa. Viulu kuitenkin vaikenee. Toisena ajankohtana Markuksen kaksoissisko Carola eristetään perheestä. Kun Yhdysvalloissa asuva Markus saa sekä monta asiaa muuttavan kirjeen että suru-uutisen Suomesta, joutuu hän pohtimaa uudella tavalla sitä, mikä on tärkeää, mikä on hänen oma tiensä maailmassa.

Huh, nyt en tiedä, mitä sanoisin. Tätä kirjoittaessani bloggauksen sanat vasta hakevat muotoaan enkä edes aio editoida tätä hakemista pois. Vahvan vaikutuksen tekevät romaanit saavat aikaan tätä hapuilua, mutta nyt sanoihin: Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin on herkkävireinen ja vahva teos hajonneesta perheestä, surusta, Jehovan todistajista ja musiikista.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Markuksen elämässä on asioita, jotka on parempi salata, mutta on myös sellaista, joka elää pinnan alla ja odottaa pääsyä valoon. Yksilön omaa tahtoa on miltei mahdotonta sovittaa läheisten vaatimuksiin. Lopullisuus on läsnä alusta saakka, mutta lopullisuus pitää sisällään jatkuvuutta, elämällä on aina yllätyksiä hihassaan.

Markuksen perheen kipupisteistä moni johtuu uskonnosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että uskontoa käsittelevät romaanit kiinnostavat minua – nimenomaan kiinnostuksen vuoksi. En omaa riviluterilaisuutta vahvempaa taustaa eikä minun tuttavapiirini ole koskaan kuulunut yhtään Jehovan todistajaa (ainakaan siten, että tietäisin jonkun tuttavani kuuluvan kyseiseen uskontoon). Käsitykseni Jehovan todistajista pohjautuu pitkälti median luomiin mielikuviin. Osaltaan Kallandin romaani vahvistaa käsityksiäni: miehisen uskonnon maailma on julma, yhtä lailla naisille kuin kaikille epäileville jäsenilleen. Uskonto, josta voisi puhua järjestönä, toimii suuren yrityksen tavoin, ja vaikka kaikesta voi periaatteessa neuvotella, niin käytännössä omaääniset ajattelijat häivytetään taustalle tai kokonaan omilleen. 

Uskonnon ja perhesuhteiden rinnalla kulkevat musiikki ja maisemat. Musiikki Händelin Messiaasta Nirvanan Rape me -kappaleeseen, maisemat merenrannoilta huvila-alueille ja New Yorkin ravintoloihin. Kalland kirjoittaa kaikesta tyylitietoisesti. Hänen tekstinsä kantaa, hän kirjoittaa kauniita lauseita, muttei jaarittele. Kerronta on enemmän toteavalla tavalla muistelevaa kuin laajasti kuvailevaa, mutta silti tai juuri siksi se on niin taidokasta. 
Lukijalle tarjotaan sekä tilaa että läheisyyttä. Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti, kiihkoisastikin silloin, kun aika on.

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kotiopettajattaren romaani ja Siintää Sargassomeri (Klassikkohaaste)


Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Karisto 1992
Jane Eyre 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
542 sivua
Brittiläinen romaani


Jean Rhys: Wide Sargasso Sea
Penguin Classics 2016 (alkuteos 1966)
151 sivua
Brittiläinen romaani


Olin omassa huoneessani kuten tavallista – olin oma itseni ilman mitään näkyvää muutosta, minua ei oltu lyöty eikä raavittu eikä jäseniäni oltu katkottu. Mutta kuitenkin, missä oli eilinen Jane Eyre? Missä hänen elämänsä? Missä hänen tulevaisuudentoiveensa?

Klassikko ja sen eräänlainen spin-off. Mahdoton rakkaus 1840-luvun Englannissa: Thornfieldin kartano, nuori kotiopettajatar Jane Eyre ja hieman vanhempi, kiehtova kartanonherra Rochester. Kiellettyjä tunteita ja niihin rinnastuvia maisemia, omaa tahtoa ja synkkiä salaisuuksia. 

Joitakin vuosia aiemmin Jamaikalla ja Englannissa. Antoinette muistelee lapsuuttaan Länsi-Intiassa, jossa hän menettää ensin isänsä ja sitten äitinsä. Antoinette varttuu kauniiksi ja solmii järjestetyn oloisen avioliiton Edward Rochesterin kanssa. Avio-onni ei kuitenkaan kestä kauan: Antoinette Coswaysta tulee Bertha Mason, herra Rochesterin mielipuoleksi leimatu vaimo, ”hullu nainen ullakolla”.


I remember now that he did not recognize me. I saw him look at me and his eyes went first to one corner and then to another, not finding what they expected. He looked at me and spoke to me as thought I were a stranger. What do you do when something happens to you like that? Why are you laughing at me? ‘Have you hidden my red dress tooIf I’d been wearing that he’d had known me.’

On taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Tällä kertaa haastetta isännöi Tuomas, jonka Tekstiluolasta voitte lukea, mitä kaikkea kirjabloggaajat ovat tänä kesänä klassikokseen valinneet. Minä päätin hieman liioitella ja lukea yhden sijaan kaksi kirjaa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, joka on eräs keskeisimpiä brittikirjallisuuden klassikoita, ja Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, joka ottaa kantaa edelliseen. Sargassomeren luin englanniksi: Wide Sargasso Sea, mutta käytän tässä tekstissäni romaanin suomennettua nimeä. Englanniksi lukeminen on osaltaan saattanut vaikuttaa siihen, minkä verran sain lopulta Rhysin teoksesta irti. Kielen tasolla pidän teosta helppolukuisena, rakenne ja runsas tulkinnanvaraisuus tarjosivat hyvää haastetta.

Kotiopettajattaren romaanin luin ensimmäisen kerran jouluna 1993. Nyt siis luin sen toisen kerran, ja tämä toinen lukeminen rakensi romaanille paikan sydämeni sopukoissa. Ehkä romaani oli siellä ollutkin, mutta kuvittelin lukumuistoni olleen nuoren, romantikkaan taipuvaisen henkilön häilyvä kokemus. Nyt kyynisemmän, mutta alati brittitunnelmista viehättyvän lukijan näkökulmasta tarina on vieläkin vahvempi: romanttisempi, mutta myös raikkaampi. Jane Eyrehan on todellinen oman tiensä kulkija! Olen aina kuvitellut, että brittiklassikoista Jane Austen on minulle rakkain, ja näin varmasti on edelleen, mutta Brontën romaani jollain tapaa hullaannutti (!) minut nyt. Syksyllä voisi olla Charlotte Brontën Emily-sisaren Humisevan harjun aika tulla uudelleen luetuksi. Sen lukemisesta on kulunut kuta kuinkin samat yli 20 vuotta.

Siintää Sargassomeren lukeminen puolestaan on käynyt mielessäni siitä saakka, kun Sara kirjoitti kirjasta blogiinsa; Rhysin romaani tuntuu kääntävän Kotiopettajattaren romaanin asetelmia päälaelleen. Sittemmin Siintää Sargassomeri on putkahdellut tietoisuuteeni tuon tuosta, hiljattain esimerkiksi Leenan kirjoituksesta. Suurimman sysäyksen kirjan lukemiselle antoi kuitenkin työ: alkuvuoden työkirjoihini kuului Klaus Braxin Unhoon jääneiden huuto, jossa Brax tarkastelee taidokkaasti postmodernia historiallista romaania, muun muassa Toni Morrisonin ja Jean Rhysin tuotantoa. Minussa heräsi into saada tietää lisää kuuluisasta hullusta naisesta ullakolla sekä tietenkin siitä, miten Brontën klassikko on uudelleen luettavissa Rhysin kirjan kautta.

Teosten vertailu ei tee oikeutta Kotiopettajattaren romaanille, sillä se on kirjoitettu liki 120 vuotta Rhysin kirjaa aiemmin. Rhysia lukiessa yhtymäkohtien etsimistä ei tietenkään voi välttää, koska Siintää Sargassomeri on eräänlainen jatko-osa tai kannanotto ensin mainitulle. Kumpikin romaani saa lukijansa pohtimaan naisen asemaa, avioliittoa, rakkautta ja identiteettiä. Brontën romaani avautuu Rhysin teosta helpommin, koska se on selkeämmin myös juoniromaani. Rhysin kolmeosainen teos sisältää viittauksia ja epäilyksiä, ajallisia ja paikallisia siirtymiä ja antaa tietenkin aivan erilaisen kuvan herra Rochesterista. Brontën Rochesteria on helppo rakastaa, Rhysin Rochesteria juoksisi mieluusti karkuun.

Siintää Sargassomeressä keskiöön nousevat kysymykset naisen oikeudesta omaan minuuteensa sekä rotu: Antoinette / Bertha on kreoli. Piirre, lähinnä naisen kauneus, ihastuttaa Rochesteria aluksi, mutta myöhemmin hän alkaa inhota vaimoaan. Kotiopettajattaren romaanissa Bertha kuvaillaan mielipuolena, mutta Siintää Sargassomeri antaa ymmärtää, että hänet tehdään hulluksi. Onnellinen ei ole julmurimainen Rochesterkaan. Englanti ja Jamaika ovat pariskunnan kannalta yhtä onnettomia.

Rhysin romaani on aistikylläinen: etenkin Jamaika on täynnä värejä ja tuoksua, on sinivihreää, on kanelia, on auringonlaskuja. Aistivoimainen on myös Kotiopettajattaren romaani: talvipakkanen jäädyttää kesän kukoistuksen, kypsät omenat kiiltävät jäätyneinä, ja kuura peittää niityt käärinliinan tavoin. Kun kuu valaisee maisemaa ja kirkonkylään on matkaa, kantautuvat elämän äänet vain heikosti: puron solina kuuluu voimakkaimpana. Luonto elää Janen mielialojen mukaan. Blogini tunteville lie selvää, miten voimakkaasti englantilainen luontokuvaus minut lumosi. Thornfield puolestaan on ihkaoikea goottilaishenkinen kartano, jossa Berthan iloton nauru kaikuu kylmänä ja salaperäisenä. Kummassakin teoksessa muuten punaisella on vahva merkitys: punainen mekko, joka säilöö muistoja; punainen huone, jonne pieni Jane teljetään pelkäämään. Tässäkin totta kai Rhys viitannee Brontën romaaniin; punaisen voi nähdä myös vietyjen voimien värinä.

Kotiopettajattaren romaania voi sitäkin lukea feministisenä teoksena, sillä Jane pitää oman päänsä monessa. Ylipäätään naisen koulutus, oma tahto ja ylpeys ovat keskeisiä, vaikka loppu onkin ehkä konventionaalinen – hyvin dramaattisten tapahtumien jälkeen. Janen ratkaisu tuntuu oikeanlaiselta, myös Rhysin teoksen luettuanikin. Tällä toisella lukukerralla Brontën romaanissa minut yllätti teoksen raikkaus: miten hyvin se toimii edelleen, miten lennokkaasti juoni kulkee ja miten hetkittäin ärsyttävänäkin Jane kietoutuu lukijan ympärille.

Mikä on hulluutta, mikä rakkautta, missä menevät itsemäärisoikeuden rajat ja kuka ne määrittää? Molempia romaaneja voin varauksetta suositella joko kirjaparina tai itsenäisinä teoksina. Siintää Sargassomeri avautuu varmasti paremmin, jos on ensin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Omapäiseen kotiopettajattareen ja hulluun naiseen ullakolla kannattaa kumpaankin tutustua.




perjantai 28. heinäkuuta 2017

Päivä Tukholmassa


Ihana Itämeri, aina yhtä kaunis Tukholma, laivan buffet ja pallomeri - joistakin kesäperinteistä tulee pidettyä kiinni. Me olemme kesästä 2010 alkaen tehneet yhden risteilyn vuodessa, aina kesäaikaan. Jotenkin Tukholmassa pistäytyminen sopii kesän viimeisen lomaviikon tunnelmaan: päivät ovat kirkkaat, yöt alkavat pimetä, on vielä aikaa irrottautua arjesta.

Laivalla, tällä kertaa meille aika tutulla Silja Serenadella, kaikki on aina uutta ja tuttua, on samanlaista ja erilaista: hytti, ruokailu, kaupat, itsensä muuttaminen hobitiksi ;) ja tietenkin lukuaika, jollaista minulla on matkalla aina enemmän kuin kotona. Tänä vuonna meillä kävi hytin suhteen ihan erityinen tuuri ja pääsimme näkemään merimaisemia keulasta käsin. Lähtiessä Helsingistä ei sadekaan haitannut!





Yhtä lailla tuttua ja uutta oli Tukholmassakin. Silloin kun lapset ovat pienempiä, kävimme länsinaapurimme pääkaupungissa hotellilomilla ja ehdimme kiertää Skansenilla (joka on hurmaava, täällä esimerkiksi olen kirjoittanut siitä enemmän ♥ ), Junibackenissa tai käydä Vasa-museossa. Nykyisin nämä päivä Tukholmassa -risteilyt ovat enemmänkin vaeltelua siellä täällä. Tänä vuonna Kawaii-kauppa houkutti esikoistamme ja Pokemonit (aina vaan) kuopustamme. Mies teki ostoksia Science Fiction Bokhandelnissa ja minä sorruin ostamaan tavaratalosta neuletakin. Kaikkein mukavinta oli tietenkin kävellä taas Gamla stanin kujilla.










Niin, kirjat. Laivalla luin loppuun yhden klassikkoromaanin ja aloittelin sille eräänlaisena vastapuheenvuorona kirjoitettua kirjaa. Kummastakin tulen kertomaan lisää ensi maanantaina, jolloin on taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro. Tällä kertaa haastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

Kesäisen meren tunnelmista taas on toivottavasti hyvä suunnistaa kohti ensi viikolla alkavaa arkea - nyt viikonloppuna ehtii vielä viettää kaksi kesälomapäivää. ♥


tiistai 25. heinäkuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Siltala 2017
En attendant Bojangles 2015
Suomentanut Ville Keynäs
144 sivua
Arvostelukappale
Ranskalainen romaani


Aikaa myöten äidistä tuli kolmannen kerroksen valtiatar. Hän hallitsi hyväntuulisena kaikkea ja kaikkia, antoi käskyjä, myönsi arvonimiä, kuunteli murheita ja valituksia, ja jakeli kaikille neuvoja.

En ole lukenut tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta julistaakseni, mutta sen verran, että voin ainakin epäillä: miten he tekevät sen? Kirjoittavat näennäisen kepeän romaanin, jonka aikoo lukea lomalla vähän kuin tuosta vaan, helmeilevän juoman kanssa, tai lämpimän päivän iltana, kuin yöpalaksi. Ja sitten kun näennäisen kepeään tarttuu, sitä lukeekin niin sulavasti, mutta samalla huomaa lukevansa romaania, joka on merkityksistä raskas ja aiheeltaan vakava.

Sellainen on Olivies Bourdeautin Tule takaisin, Mr. Bojangles: kanneltaan houkutteleva, kerronnaltaan sujuva kuin tanssiaskeleet, sisällöltään painava, melankolinen. Kirjan copyright-sivulla on lainattu Charles Bukowskia: ”Eräät eivät koskaan tule hulluiksi… Heidän elämänsä täytyy todella olla tylsää.” Lainaus kuvaa teoksen sisältöä sen rakennetta mukaillen: aluksi hulluus tuntuu hauskalta, lopuksi… Lukekaa itse!

Romaanissa pieni perhe elää irrallaan yhteiskunnan normeista. Elämä on kuin taikaa: Äiti ja isä tanssivat, mitä pieni poika seuraa ihastellen. Tuttavapiiriin kuuluu Törkimykseksi nimetty senaattori, lemmikkinä asuu lintu Neiti Turhanpäiväinen, isä on ostanut loma-asunnoksi linnan Espanjasta eikä koulunkäynnillä ole niin väliä. Äitiä, joka on sinut taivaan tähtien kanssa, ei kutsuta koskaan kahta kertaa samalla nimellä lukuun ottamatta Valentinuksen päivän jälkeistä päivää, jolloin äiti on aina Georgette. Kuin satua! Nimenomaan. Satua, jonka arkisemmat kasvot paljastuvat lukijalle aikanaan.

Bourdeautin kerronta on sujuvaa. Kaksi eri näkökulmaa, lapsen ja aikuisen, joista jälkimmäisen henkilöllisyys paljastuu tarinan edetessä, vuorottelevat. Alussa niin ihmeellisen ihana maailma muuttuu pian ja lukija oivaltaa, ettei kyseessä ole herttainen tarina tarina. Sitä, mistä kaikessa on kyse, en tässä paljasta. Melankolia on kuitenkin lähempänä kuin ilo, hulluus pyörähtelee rytmikkäin askelein, maailma on rikki, vaikka se on täynnä ihmeellisiä tarinoita ja kaikkialla näyttäytyvää kauneutta. Bourdeautin kauneus ei ole imelää: pintavedet saattavat heijastella valoa, mutta vedet ovat syvät.

Tule takaisin, Mr. Bojangles on kevyesti painava kirja. Se on täydellinen pieni romaani loppukesään; valon ja hämärtyvien iltojen vuorotteluun, lepattelevaan, ehkä jo hieman raskaaseenkin mieleentilaan – tunnelmaan, joka soittaa romaanin nimikappaletta Nina Simonen ”Mister Bojanglesia”.