keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Mikko Kamula: Iso härkä


Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018
Kansi Jenni Noponen
603 sivua
Kotimainen romaani

Tenho juoksi metsän halki. Matalat pensaat ja varvut raapivat hänen jalkojaan, kun hän yritti tavoittaa himmenevää liekkiä. Sitten puut väistyivät ja kelmeä kuunvalo lankesi Tenhon ylle hänen saavuttaessaan rantaheinikon. Keskellä virtaa näkyi pieni saari, jota kohti sininen liekki leijaili. Tenho ei kuitenkaan uskaltanut astua veteen, sillä se oli punaista kuin veri. Hän kuuli takaansa kumean mylväisyn.


Kaikki alkaa Tenhon, tietäjän kykyjä omaavan pojan, unesta: verinen härkä heijastelee uhkaa, ja synkkiä aikoja Tenhon perheelle onkin luvassa. Järkyttävien tapahtumien seurauksena Heiska-veli joutuu lähtemään kauemmas ja Varpu-siskon harteille sälytetään enemmän vastuuta. Huhut tai suoranaiset uutiset tuhoja tekevästä suuresta eläimestä vahvistuvat ja Rautaparran perhe joutuu kohtaamaan voimakkaan vastustajan. Tuonellakin on osansa otettavanaan, sanansa sanottavanaan.
Jotkut kirjat ovat kertakaikkisen nautittavaa luettavaa. Aina nämä kirjat eivät niin sanotusti riko rajoja, ole kokeellisia tai täräytä lukijan kirjallista maailmaa, mutta ne ovat upottavan lukuelämyksen tarjoavia, alati otteessaan pitäviä ja maailmaltaan rikkaita. Reilu vuosi sitten keväällä olin Mikko Kamulan ”Metsän kansa” -kirjasarjan aloitusosan Ikimetsien sydänmailla lumoissa. Lumoutuminen sopiikin mainiosti romaanisarjaan, jossa loitsut, maahiset, karhunhampaat ja ihmisen kulku yliseen tai aliseen ovat osa päähenkilöiden kokemusmaailmaa. Suojauksia tehdään, parat työskentelevät.
Periaatteessa voisin toistaa Ikimetsien sydänmailla -postaustani muutama kuukausi sitten ilmestyneen Ison härän kohdalla, mutta romaani ansaitsee oman nostonsa täällä Lumiomenassa.

Kamulan luoma maailma on siis rikas, mutta tavalla jossa yliluonnollinen on arkipäivää. Uskomusolennot ovat siinä missä pirtti, sauna, rakennettavan Olavinlinnan kivet tai pellavakangas. Toki ne viestivät eri ihmisille eri tavoin: toisilla on synnynnäisiä tietäjän ominaisuuksia, toiset taas kohtaavat – jos kohtaavat – näitä olentoja sattuman kautta elämänsä kriiseissä. Juko Rautaparran perheessä kriisejä riittää, mutta näistä elämää ravistelevista hetkistä Kamula luo raamit koko kirjasarjalle, jossa ei tapahtumia puutu.

Eikä puutu teemojakaan. Näin kunnon tiiliskivessä – ja tiiliskivistä muodostuvassa kokonaisessa kirjasarjassa – kuuluu ollakin. On jännitteitä eri suunnilta tulevien kesken, on sukujen välisiä ristiriitoja, nuoruuden uhmaa, velvoitteita ja oikeuksia. Ähkyä ei silti tule, koska Kamulan teksti on niin sujuvalukuista. Tarina on juonivetoinen, kieli konstailematonta, toinen aikakausi – niin historian kuin ihmisten (melkein) kaiken olemisen suhteen – kiehtova.

Kokonaisuus on siis sekä runsas että sujuva. Iso härkä, kuten Kamulan romaanisarjan edellinenkin osa, on koukuttavaa ja upottavaa luettavaa, jonka parissa sivut kääntyvät kuin huomaamatta – on kuin saisi takaisin jotain lapsuuden lukuahmimisiästä! Fiktiivinen mennyt herää henkiin, folkloreainekset elävät varsin moderneissa (ja siksi samastuttavissa) henkilöissä, uhkia on kaikkialla, nyt etenkin mystisessä härässä, joka on muka niin suuri, että peittää auringon näkyvistä, ja josta maahisetkin varoitteleva. Ja mitä kaikkea tuleman vielä pitääkään! Lopun repliikki jää kaikumaan mieleen – ja odottamaan sarjan kolmatta osaa.

--
Ison härän ovat lukeneet myös muun muassa Amma ja Arja (joilla on keskenään ajoitetut postaukset), Kirsi, Mai ja Maija.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Sisaret 1918 (toim. Reetta Laitinen)



Sisaret 1918 (Toim. Reetta Laitinen)
Arktinen banaani 2018
Kansi Tiitu Takalo
Taitto Kimmo Mustonen
112 sivua
Kotimainen historiallinen sarjakuvateos


Ote Reetta Niemensivun "Toinista"

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällissota teki monenlaisia jakolinjoja ihmisten välille: aatteet, toive paremmasta maailmasta, pelot, Euroopassa tapahtunut liikehdintä ja muutkin syyt iskivät rajuja railojaan naapureiden ja jopa perheenjäsenten keskuuteen. Sotaa edelsi erilaisista aatteista kummunnutta liikehdintää, joiden perusteella muodostettiin työväenluokkaisia järjestökaarteja ja porvarillisia suojeluskuntia. Naisilla oli oma, tärkeä roolinsa sisällissodassa. Nämä ihan tavalliset naapurintytöt, kaupunkilais- ja maalaisnaiset, saivat osakseen paljon, moni liikaakin eivätkä sodan raskaat kokemukset päästäneet ehkä koskaan irti.
Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 -sarjakuvateos sisältää kymmenen naisnäkökulmaista tarinaa Suomen sisällissodasta. Teoksen tarinat pohjautuvat Kansan Arkiston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin, elettyyn, koettuun ja muisteltuun elämään.

Reetta Niemensivun, Tiitu Takalon, Elina Ovaskaisen, Annukka Leppäsen, Mari Ahokoivun, Emmi Niemisen, Ainur Elmgrenin, Aino Sutisen, Hannele Richertin ja Warda Ahmedin sarjakuvat kertovat niin punaisten kuin valkoisten puolella olleista naisista. Enemmistö tarinoista kerrotaan punaisten näkökulmasta, mikä johtunee siitä että teoksen toimittaneen Laitisen alkuperäinen tarkoitus oli ollut valita kertomukset vain Kansan Arkistosta, mutta Sisaret 1918 -työryhmä oli katsonut, että valkoisten naisten kokemusten mukaan tuominen lisäisi tasapuolisuutta ja kiinnostavuutta. Olen samaa mieltä, tasapuolisuus on (yleensä) aina hyvästä. Tosin kiinnostava tämä teos olisi ollut miten vain.

Ote Tiitu Takalon "Idasta"
.
Sisaret 1918 on kokonaisuutena erinomaisen onnistunut teos. Se on moniääninen ja -paikkainen kirja, joka antaa äänensä niin lapsille kuin aikuisille, punaisille kuin valkoisille. Kirjan tekijät ovat kaikki taitavia kuvittajia ja tarinankuljettajia, joskin on toki selvää että kymmenen erilaisen sarjakuvan joukosta jokainen lukija löytänee aina omat suosikkinsa. Joku tarina vaan osuu syvemmin sieluun, toisen kuvitusjälki viehättää enemmän.

En halua tässä ruotia omia mieltymyksiäni sen syvemmin, mutta kokoelman avaava Reetta Niemensivun ”Toini” hellyttää lapsen näkökulmallaan ja savolaisuudellaan (tietysti!), olenhan itse kotoisin sarjankuvan tapahtumapaikkakunnan Leppävirran naapurista Suonenjoelta. Erityisen koskettavaksi koin Aino Sutisen ”Emmin”, joka oli ompelijatar Martta Koskisen ystävä. Koskisesta muistan lukeneeni aiemmin ja sarjakuvan lopussa ollut valokuva Emmistä ja Martasta toimii tehokeinona paremmin kuin hyvin. Voi noita kohtaloita! Kuvallisen ilmaisunsa puolesta Tiitu Takalon ”Ida” ja Emmi Niemisen ”Mandi” viehättivät minua aivan erityisesti. Jokainen kirjan tarina on omalla tavallaan painokas ja perusteltu.
Ote Aino Sutisen "Emmistä"

Toki aina voi sanoa, jo mainitsemani esipuheenkin perusteella, että näkökulmia voisi olla enemmän tai tasapuolisemmin, koska nyt valkoisten naisten osuus jää pienemmäksi, vähemmän voimakkaaksi, ja toisaalta esimerkiksi sota-aikana eläneen vanhuksen näkökulma olisi taas ihan erilainen, tai pienen lapsen äidin, tai... Jossittelu on tietenkin turhaa, jo nämä kymmenen kertomusta riittävät osoittamaan sen, miten laajasti sisällissota suomalaisia naisia kosketti. Voin vain miettiä, miten hirveää oli tulla vangituksi aatteensa puolesta tai pelätä omia naapureitaan – olivat nämä kummalla puolella tahansa. Sisaret 1918 saakin ajattelemaan sitä, miten sota horjutti luottamusta, ystävyyttä, naapuruutta ja perhesiteitä sekä sitä, miten monessa suvussa näistä asioista on – puolin ja toisin – ehkä ikiajoiksi vaiettu. 
Ote Emmi Niemisen "Mandista"

(Ja saa se ajattelemaan niitäkin alueita, kuten kaikkien omien sukuhaarojeni asuinseutuja, joilla ei virallisesti käyty taisteluja tai koottu ainakaan isompia kaarteja: kyllähän niilläkin seudulla varmasti puolensa valittiin ja jollekin kannalle asetuttiin. Kerättiinköhän heidän mietteitään? Millaisia tarinoita heillä olisi ollut? Millaisia huolia, pelkoja, kannanottoja? Mitä esimerkiksi vuonna 1918 syntyneen ukkini äiti oli ajatellut sisällissotakeväänä, olihan hän raskaana juuri itsenäistyneessä, sotaa käyvässä Suomessa?)

Moni hieno sarjakuva jää tässä blogitekstissä mainitsematta, mutta kehotan kaikkia, siis ihan kaikkia, lukemaan Sisaret 1918. Tässä lopussa kiitän erikseen vielä Tiitu Takalon tekemää kantta: nuo kannen nuori nainen, tyttö ehkä, ja punainen ja valkoinen lippu, ja ennen kaikkea nuo punaiset ja valkoiset ruusut – sodan kokeneet ja jälkipolviin jälkensä jättäneet naiset, sinnikkäitä ruusuja jokainen.


tiistai 1. toukokuuta 2018

Katoamisprosessi


Katoamisprosessi


Joskus siellä kuului ääniä: sahojen, vasaroiden, hiomapapereiden, ihmisten. Puhetta, ehkä kiroilua, aivan varmasti naurua, iloa, surua, arkea. Näkyi parkkiintuneita käsiä, heleitä kasvoja, hentoja viiksiä, pölyä, valoa, työhaalareita.


Nyt siellä kuuluu vain vaimeita ääniä ulkopuolelta, ohiajavan auton moottorin kehräämistä, askeleita, linnunlaulua. Näkyy sitä, mitä ulottuu katsomaan.




Joskus siellä kuuluu ehkä hiiren hienoja askeleita, puoliluvatta käyvien ihmisten keskustelua, kameran sulkimen naksahduksia, rakennuksen oman hengen huokauksia. Näkee sen, minkä rakennuskin.



Ennen siellä kuuluu kaikkea menneisyyden kaikuja ja sitä, mitä olisi voinut olla ja mitä ei koskaan tule. Mutta minne silloin näkee? 




Hylättyjen paikkojen lumoa on vaikea vastustaa, sillä niissä yhdistyy mennyt ja kuviteltu. Haluan säilöä niitä mieleeni – ennen niiden katoamista.


P.S. En kerro, mikä tämä paikka on. Ne, jotka rakennuksen paikkakunnalla asuvat, tunnistavat kyllä. Rakastan puoliurbaania retkeilyä, mutta halua usein pitää nämä mietteet ihan itselläni. Mihinkään en kuitenkaan murtautunut. ;) Tämä postaus voisi melkein mennä Blogivieraissa-sarjaani, muttei oikeasti, koska olen tehnyt tällaisia postauksia muulloinkin. Aiemmin olen kirjoittanut ainakin Kruunuvuoren huviloista ja Bad Gasteinin lumotummasta puolesta.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018, Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
164 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Ehkä en sittenkään halunnut sanoa hänelle niin. Ehkä minä vain ajattelen niin tätä kirjoittaessani.
Köyhä poika Tupelosta, 
joka rakasti äitiään. Köyhä tyttö Amgashista, joka myös rakasti äitiään.

Joissakin romaaneissa on ihan omanlaistaan taikaa, jotain mikä saa aikaan tunteen täsmäkirjasta ja joka osuu suoraan omaan lukumakuun, vie mukanaan, antaa ajateltavaa, sisältää aina uusia ja uusia kerroksia. Tällaiselle taikakirjalle ei (ainakaan minun kohdallani) ole yhtä yhteistä nimittäjää. Se voi näet olla tiiliskiven paksuinen tai pienoisromaani, se voi sisältää juonivetoista kerrontaa tai tajunnanvirtaa, se on voi ruma tai kaunis, kotimainen tai käännöskirja. Ainoa yhteinen nimittäjä on se, että käsillä oleva kirja sovittuu tismalleen siihen, millaista kirjallisuutta lukuhetkellä kaipaa; ja toki siihen, millaisia teoksia rakastaa lukea.
Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.
Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähänkään.
Mistä Lucy Bartonissa sitten on kyse? No, nainen muistelee sairasvuodeaikaansa ja sitä, miten kohtasi äitinsä vuosien jälkeen. Takana on köyhä, surkea lapsuus, nykyisyydessä kirjailijuus, perhe, vaihtuvat ihmissuhteet. Sairaala-aika sijoittuu jonnekin väliin, keski-ikää edeltävään aikuisuuteen. Sitä romaanin Lucy Barton tarkastelee ja sieltä hän muistelee lapsuuttaan, sitä kipeää maisemaa, josta ponnisti. Eri aikatasot lomittuvat kiehtovasti.
Kyse on sekä muistamisesta että tässä hetkessä elämisestä. Strout kuvaa sitä(kin), miten erilaista on sanoa tehdä tai sanoa jotain, haluta tehdä tai sanoa jotain, ja muistaa tehneensä tai sanoneensa jotain. Lucy Bartonin hahmo muistuttaa lukijaa, että hän kirjoittaa kaikesta kirjaa ja että hän ajatteli jotain kirjaa kirjoittaessaan, ei välttämättä silloin kun asia tai ajatus otti paikkansa. Miten kiehtovaa romaanin kulun kannalta. Miten taidokas Strout on.
Nimittäin voi huudahtaa: Miten pelkistetysti ja silti monikerroksisesti Barton kirjoittaa! Kerronta ei ole missään vaiheessa polveilevaa, mutta jotain kuvataan pitemmin, jotain tiiviimmin. Lyhimmillään luku voi olla (taitettuna, blogissa rivien määrä on eri) vain kolmen rivin mittainen, mutta millainen luku (tai ehkei edes luku, eihän sen tarvitse sellainen ollakaan, vaan keskeishenkilön pääsisäistä painokasta pohdintaa) se onkaan! Miten alla olevasta saa kiinni: ihan kaiken.
Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda.
Strout osaa samanaikaisesti sekä etäännyttää että tulla sydäntä kouraisevan lähelle, tokaista asioita ulos, kirjoittaa ne tarkkanäköisesti. Toisaalla on pieni Lucy lukittuna kuorma-autossa maapähkinävoin ja suolakeksien kanssa: minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ja sitten toisaalla tuokio taidemuseossa, yksi erityisen puhutteleva patsas väärään paikkaan siirrettynä: Ajattelin: Voi meitä. Ei meidän pitäisi ottaa itseemme niin vähästä. Stroutin maailma, Lucy Bartonin maailma, on paljas ja juro, inhimillinen ja jopa lohdullinen.
Jokainen ihminen näkee niin omansa kuin toistenkin tarinat eri tavalla, omasta positiostaan käsin. Aina. Kaikki tarinat pitävät sisällään jotain muiden läheisten elämästä ja kertomuksista, mutta tismalleen samanlaista ei muilla ole. Sillä: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.
Yhden lukemani romaanin perusteella en voi tietää, millaista on Stroutin muu tuotanto on, mutta jos se on samanlaista kuin Nimeni on Lucy Bartonissa, on kirjailija saanut jälleen yhden uuden ihailijan.
--
Myös Helmi Kekkonen, Laura ja Leena ovat kirjoittaneet Nimeni on Lucy Bartonista.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä




Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
206 sivua
Arvostelukappale
Omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma

Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua.
Tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle.
Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan lopu koskaan?
Kun keski-ikä tulee, se voi asettua ihmiseen hiljaa, kuin salaa hiipien, tai se voi iskeä ryminällä. Nuoruus on ehdottomasti takana, mutta tutut omaa itseä ja omaa elämää koskevat kysymykset mietityttävät edelleen. Mitä elämä tarjoaa keski-ikäiselle? Millaisia haaveita ihmisellä neljänkympin tuntumassa on? Kannattaako enää edes haaveilla? Onko keski-ikäisen ihmisen elämä ylipäätään niin kiinnostavaa, että hänet kannattaisi nostaa päähenkilöksi?
Muun muassa edellä mainittuja kysymyksiä pohtii Pauliina Vanhatalo kirjoituskokoelmassaan Toinen elämä. Lukija saa käsiinsä kirjailijan omaan keski-ikään sukeltavan, mutta samalla (ainakin tällaista keski-ikäistä lukijaa) yleisemminkin puhuttelevan teoksen. Toinen elämä on varsin itserefleksiivinen teos, joka sukeltaa kirjailijuuteen ja tavallisuuteen. Kirjailija jopa pohtii, että voiko hänen elämänsä olla liiankin tavallista (ja lukija täällä pohtii, voiko kirjailijuus koskaan olla tavallista, tosin tavallisuudellakin on eri kontekstinsa!).
Sujuvassa, hyvin kirjoitetussa tekstissään Vanhatalo pureutuu paitsi tavallisuuteen ja keski-ikään, myös elämään kirjailijana, äitinä, vaimona – itsenään. Hän pohtii tekstin luomista, kirjamessuja ja kustantajan järjestämiä tilaisuuksia, lomamatkoja, kodin sekasotkua, parisuhdetta, oman ajan tarvetta, esimerkiksi sitä miten sana “tyynymenu” saa parisuhdeviikonloppuna paremmin nalkkiin kuin ajatus lemmenleikeistä. Miten hyvin sain kiinni tuostakin ajatuksesta!
Kaikkea Vanhatalo käsittelee samalla kertaa kauniisti, hellästi, itsekriittisesti ja -lempeästi, raikkaasti ja hauskastikin. Jotkut kohdat, erityisesti vanhemmuutta käsittelevät, osuvat suoraan sydämeeni. Vanhatalo kirjoittaa esimerkiksi tulollaan olevasta ajasta, jolloin määritellään uudestaan lapsen ja vanhemman suhteen ehdot: Ajatus täyttää minut hetkittäin niin suurella haikeudella että pakahdun tunteen voimasta. Voi, niin minäkin. Lasten kasvaminen on ihanaa ja ihan kamalaa.
Vakiintuneiden keski-ikäisten tarinoissa ei ole tavatonta, että tapahtumisen laannuttua ja omien lasten tullessa teini-ikään nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Vakiintunut keski-ikäinen! Toisessa elämässä ollaan niin kiinni keski-ikäisyydessä että lukiessani aloin pohtia elämässään ja parisuhteessaan vakiintumisen sijasta keski-ikään vakiintumista. Luulen, että Vanhatalo kirjoittaa nimenomaan parisuhteen ja elämään vakiintumisesta, mutta ehkä se on myös eräänlaista keski-ikään vakiintumista? Asettumista omiin nahkoihinsa, ikäänsä, siihen missä on jo paljon elettyä mutta myös (toivottavasti) paljon elettävää, tulevaa, uutta.
Toinen elämä on hieno kirja, jonka kokonaisuudesta saa hyvin kiinni. Vanhatalo kirjoittaa omakohtaisesti ja silti raikkaasti. Hän ei kieriskele tai vello, vaan osaa pysähtyä hetkiin ja jatkaa niistä toisiin  monenlaisiin elämän palasiin.
Kieriskelen syyllisyydentunnossa kunnes tavallisuus pelastaa minut. Paikoin teksti lähenee aforismia, kuten Tuijakin huomaa. Vanhatalon tiivis, mietiskelevä tyyli on sellaista, mitä olen nyt näissä oman keski-ikäni ruuhkavuosissa kipeästi tarvinnut: tuntoja, joista saa helposti kiinni; hetkiä, joissa kirjailijan oma itsereflektio kasvaa lukijan itsepohdinnoiksi. Millainen minä olen, miten elämäni rakentuu, missä ovat tavallisuuden – minun tavallisuuteni – kipu- ja onnenhetket?
Ne ovat Vanhatalon kirjassa, minun elämässäni, siellä ja täällä.

--

Myös Kirjojen kauneudesta -blogissa on pidetty Vanhatalon kirjasta.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut



Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Sammakko 2018
Coal Black Mornings 2018
Suomentanut Sirje Niitepõld
Esipuhe Riku Korhonen
213 sivua
Brittiläinen muistelmateos
Maanalaisten asemien kohina ja hurina ja niiden omalaatuinen, pölyinen dieselin tuoksu aiheuttavat minussa vieläkin väristyksiä, ja kun pienenä kävelin usein Haywards Heathin rautatieasemalle, seisoin laiturilla ja katselin kaihoisasti raiteita pitkin pohjoiseen ja yritin nähdä välähdyksen kaupungin hohdosta ja lupauksista kaukaisuudessa. Lontoon suuruudessa on jotain, mikä tuntuu minusta lohdulliselta: anonymiteetti, varaus, valta, mahdollisuudet. All the love and poison [--]
Niin paljon kuin Lontoota rakastankin, kävin siellä ensimmäisen kerran vasta viime vuosisadan lopulla – tai uuden vuosituhannen kynnyksellä – vuonna 1999. Rakastuin kaupunkiin heti, mikä ei ollut yllätys, sillä olinhan lukenut Lontoosta paljon fiktiota ja tietokirjallisuutta, katsonut sinne sijoittuvia elokuvia, sarjoja jne. Mielikuvissani, jotka osoittautuivat todeksi, minun Lontoossani, olivat viktoriaaniset talot, puistojen vankkarunkoiset tammet, punaisen double-deckerit, metron loputon linjasto ja tietenkin brittiläinen popmusiikki.
Mutta tämä blogijuttu ei kerro Lontoosta, tietenkään ei. Se kertoo lukemastani kirjasta, jossa Lontoolla on tärkeä roolinsa. Se kertoo myös hieman rakastumisesta musiikkiin: noista androgyyneistä, tyylikkäistä hahmoista musiikkivideoissa, Lontoon (no niin…) metron liukuportaissa… Ja jotain se – tai ainakin lukeamani kirja – kertoo luokkatietoisuudesta ja -rajoista, lahjakkuudesta, pyristelystä ja Hiilenmustista aamuista, kuten Brett Anderson on muistelmateoksensa nimennyt.
Anderson on tunnettu Suede-yhtyeen nokkamiehenä, omaperäisen lauluäänen omaavana mustiin pukeutuvana tyyliniekkana, jokseenkin ajattomana ja silti niin 1990-lukulaisena. Vaikka rakastan (!) Sueden musiikkia, en ole niin suuri poptähtien elämäkertojen ystävä, että olisin ajatellut lukea kirjan. Sitten satuin kuulemaan jostain, että Hiilenmustat aamut on myös hyvää kirjallisuutta, ja kiinnostuin. Onneksi, koska se on: hieno muistelmateos ja hyvää kirjallisuutta, joka ristivalottaa enemmän muusikoksi kasvamista kuin muusikkoutta. Tämä on hyvä asia, koska Hiilenmustien aamujen kiinnostavinta luettavaa ovat ensimmäiset kaksikolmasosaa. Viimeinen kolmannes, joka ei ole turha sekään, keskittyy pitkälti Sueden muodostumiseen ja on luonteeltaan tavanomaisempaa muusikkomuistelmaa.
Yritys ymmärtää itseään on omakohtaisille muistelmille lie aina ominaista, ja siksi Anderson keskittyy paljon lapsuus- ja nuoruusvuosiinsa. Kronologisen milloin synnyin, mitä sitten tapahtui -kerronnan sijaan Anderson kertoo toisaalta kiinnostavia anekdoottimaisia yksityiskohtia perheestään, toisaalta sijoittaa kaiken yhteiskunnallisesti laajempaan keskusteluun.

Brittiläisen luokkayhteiskunnan alemmilla askelmilla kasvaneelle ei anneta kovin hyviä kortteja, mutta Andersonilla oli onni kasvaa sopivan eksentrisessä perheessä, jossa taiteellinen mutta samalla stoalaiseen tyyneyteen saakka käytännöllinen äiti ompeli Brettin ja tämän Blandine(!)-siskon vaatteet ja pukeutumissnobismia ja historiaa harrastanut taksikuski-isä kertoi härskejä vitsejä. Hiilenmustien aamujen 
 tulen sytyttäminen ja asunnon pitäminen lämpimänä oli vaikeaa  kodissa Andersonista kasvoi räkänokkainen, ylimielinen, hiukan sentimentaalinen poika, joka rakasti Marmite-piiraita, kasvoi halvasta lihasta tehdyllä kastikkeella ja oppi sitä myöten vihaamaan lihaa. Hänen suurin ruokahaaveensa olivat etikkasipsit: hän kuvitteli, että olisi aikuisena niin rikas että voisi ostaa kokonaisen pienen sipsivuoren.
Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti – samalla tyylillä muuten Riku Korhonen on kirjoittanut Sirje Niitepõldin suomentaman teoksen esipuheen. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).
Vaikka en muka kirjoittanut Lontoosta, kiertyy kaikki osin tuohon joen halkomaan metropoliin, erityisen hienosti Andersonin teoksen loppulauseissa, joita en tässä kerro. Sen sijaan kerron, että Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani (mikä sopii tähän, kun olen jo kertonut rakastavani vaikka mitä muutakin). Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta



Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
Gummerus 2017
The Girl You Left Behind 2012
Suomentanut Heli Naski
446 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani

Mutta kun Liv istuu ravintolassa, tapahtuu jotain outoa: hän näkee sen sellaisena kuin kauan sitten. Hän näkee Sophie Lefèvren tiskin takana ja kuulee saksalaisten saapaiden töminän vanhoilla jalavapuisilla lankuilla. Hän näkee pölkyn palavan takan arinalla, kuulee joukkojen marssivan ja tykkien jyrisevän jossain kaukana. Hän näkee katukiveyksen ulkona [--]
”Se on pelkkä maalaus”, Mo tokaisee hiukan kärsimättömästi, kun Li[v] kieltäytyy suklaafondantista ja tunnustaa, mitä miettii.
”Tiedän”, Liv sanoo.


Vuonna 1916 ranskalainen Sophie koettaa tulla toimeen kotikylässään, vaikka hänen miehensä, taiteilija Édouard Lefèvre on rintamalla sotimassa saksalaisia vastaan. Ja juuri saksalaissotilaita Sophie joutuu ravitsemaan, kun nämä illallistavat perheen hotellissa. Herr Kommandant, Friedrich, kiinnostuu suuresti taulusta, jonka mallina Sophie on poseerannut. 90 vuotta myöhemmin Lontoossa Sophien muotokuva koristaa nuorena leskeksi jääneen Liv Halstonin kotia. Taulu ja siihen liittyvät kysymykset muuttavat Livin elämän suuntaa.

Ensimmäinen lukemani Jojo Moyesin romaani Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on kahdessa ajassa kulkeva tarina valinnoista, omistamisesta ja (tietenkin) rakastamisesta.

Joskus luettua tulee verrattua ruokaan, olen lukenut historiallisen viihderomaanin (nostalgia)pikkuleipäkertoimella, nauttinut kirjallista Fazerin Sinistä, ja päässyt sushibuffemaiseen lukuähkyyn amerikkalaisen laatukirjallisuuden äärellä. Ja sitten on tällaisia donitsikirjoja: sellaista jo ennakkoon tuttua kirjallisuutta, joka ei juuri yllätyksiä tarjoa, mutta jonka tietää aluksi houkuttelevaksi ja maukkaaksi, mutta joka alkaa jossain vaiheessa maistua vähän liialta ja mieli halajaa jo jonnekin pienemmän ja silti pureskeltavamman pariin, ja jota ei voi kuitenkaan jättää kesken ennen kuin viimeinenkin suunpieliin tarttunut sokerihippunen on nuolaistu pois.

Ja, kas: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta toimii kuin nuo pahvilaatikkoon pakatut donitsit. Se on sujuvaa luettavaa, mukaansa tempaisevaa ja mukavaa ajanvietettä, jokseenkin ennalta-arvattava, hieman liiankin helppo.

Moyes kyllä luo miellyttäviä maailmoja ja osaa luoda romaanin, joka kietoo pauloihinsa. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä Sophien rinnalla kulkeminen koskettaa, vaikka henkilöhahmojen roolit ovat liiankin ilmeisiä ja etenkin alkuosiossa jo etukäteen arvattavissa, sittemmin – noh, pitäisi kai aina muistaa lajityyppi – epäuskottavia. 2000-luvun Lontoossa taas Livin maailmaan on helppoa solahtaa sisälle, joskin nuoren lesken elämässä on siinäkin lukijan kannalta paljon ennakoitavaa.

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta voisi takatekstinsä mukaisesti olla taideromaani, ja osin toki onkin, jopa eräänlainen kevytmysteeri siitä, mitä taulun mallille tapahtui ja mikä taulun kohtalo tulee olemaan. Tyttö jonka jätit taaksesi -maalauksesta kasvaa välikappale halulle ja vallalle, omille päätöksille ja kauaskantoisille ratkaisuille. Taidemaailman kuvausta, suomennoksen nimestä johdettavaa estetiikkaa, olisin suonut romaanissa olevan enemmänkin vaikka vähän siihen tyyliin kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen jännäreissä, joissa taidekin pääsee esille. Moyesin kohdalla taulu on enemmänkin väline kuin taidetta, vaikka maalaukseen romaanihenkilöiden kannalta paljon omakohtaista kytkeytyykin.

Kokonaisuuteen on helppoa syventyä jopa bussi-juna-bussi-yhdistelmäisellä työmatkalla. Jos Moyesin muut romaanit ovat vastaavanlaisia, niin voisin harkita hänen tuotantoaan vaikkapa lentokenttälukemiseksi. Tosin alkuvuonna yritin lukea Kerro minulle jotain hyvää -kirjaa, joka jäi kesken makuuni liian ilmeisen alkuasetelman vuoksi. Tähän nyt lukemaani minut sai tarttumaan ennen kaikkea aihepiiri: taide.

Palataan vielä noihin donitseihin. Ensimmäinen lukemani Moyesin romaani on enemmän tuollainen kaneli-sokeripäällysteinen omenamunkki, jonka itselleni pakkauksesta valitsin, kuin suklaadonitsi: siinä on kuitenkin kanelin kirpeyttä ja aavistus raikasta omenaa, ei pelkkää makeutta. Siinä on kaikessa helppoudessaan jotain todella pidettävää.

--
Myös Maija ja Mai ovat kirjoittaneet kirjasta.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys





Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I–III
Otava 2018, Otavan kirjasto
Never Mind 1992, Bad News 1992, Some Hope 1994
Suomentanut Markku Päkkilä
456 sivua
Brittiläinen romaanisarja

Hän näki saksanpaimenkoiran, takaa-ajajansa rantametsikössä, ja tunsi juoksevansa taas kahisevien keltaisen lehtien yli yhä pitemmin askelin. Kun koira lähestyi ja oli saamaisillaan hänet kiinni, hän alkoi tehdä yhteenlaskutoimituksia ääneen ja ponkaisi viime hetkellä ilmaan ja katseli pian maailmaa puiden latvojen tasalta kuin merilevää veneen partaan ylitse. Hän tiesi, ettei saisi nukahtaa ikinä. Alapuolella saksanpaimenkoira pysähtyi äkisti, niin että kuivat lehdet lentelivät, ja nappasi hampaisiinsa kuivuneen oksan.

Joidenkin kirjojen saaminen suomeksi ottaa aikansa. Edward St Aubynin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä (tai kirjailijan omasta elämänkokemuksesta ammentava) Patrick Melrose -sarja on sellainen. Sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi Isossa-Britanniassa jo vuonna 1992. Nyt viisiosaisen romaanisarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu yhteisniteenä nimellä Loistava menneisyys. Sarjan kaksi jälkimmäistä osaa näyttävät googlettelun perusteella ilmestyvän suomeksi myöhemmin tänä vuonna nimellä Toivoa sopii. Isossa-Britanniassa kirjat on julkaisu paitsi erillisinä romaaneina, myös yhteisniteenä The Patrick Melrose novels.

Nyt ilmestyneen kolmen ensimmäisen Patrick Melrose -kirjan suomalainen yhteisnide on erinomaisesti nimetty. Mikä loistava menneisyys Patrickilla, mutta myös hänen vanhemmillaan on. Miten kaikki olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan, hienosta (!) menneisyydestä kurottuvaksi upeaksi, dickensläisen loistavaksi tulevaisuudeksi. Olisi, jos. Jos Patrickin vanhemmat eivät olisi sellaisia kuin ovat: lastaan karaiseva, vihaava, raiskaava isä, ja lääkkeistä unohduksensa hakeva äiti. Kumpikin yläluokkaisia, hienoja juhlia järjestäviä ihmispoloja, joista etenkään isää kohtaan ei voi tuntea muuta kuin vihaa. Ei ihme, että Patrick ajautuu huumeiden maailmaan, mutta unohdusta hän ei niistäkään saa.

Loistava menneisyys katsoo paitsi perhettä ja sen ainoaa poikaa, myös kokonaisen yhteiskuntaluokan elämää: elostelijoita, silmänsä sulkevaa väkeä, noita prameutta ja näyttämistä vieroksuvia mutta silti kaikista muista erottuvia ihmisiä. Kaikkia heitä, joille maailma antaa mahdollisuudet ja ottaa ne samalla (osin) pois. St Aubynin käsittelee kaikkea samalla kertaa raadollisesti ja oudolla rakkaudella. Ja miten hän kirjoittaakaan! Viiltävästi, ironisesti, pohjamudissa ryömien, lennokkaasti, kipeästi, kauniisti. Kun Patrick näkee kuolleen isänsä ruumishuoneella, näyttää isä siltä kuin olisi pitänyt kuolemaa muotivillityksenä – aina muiden yläpuolella. Kun Patrick öisen riivauksen jälkeen koettaa heräillä, tuntee hän miten aurinko paistaa saman vanhan yllä, koska vaihtoehtojakaan ei ole.

Ensimmäisen, Mitäs pienistä -osuuden (tai toki oikeammin: kirjan), pieni Patrick. Voi häntä, helvetti hänen vanhempiaan! St Aubyn kirjoittaa lapsesta, jota toisaalta kukaan ei huomaa ja jonka toisaalta joku, oma isä, huomaa liikaa: julmasti, sairaasti, pahaa tehden. Ei tarvitse ihmetellä, miksi toinen kirja Ikävä juttu, keskittyy niin paljon huumeiden määräämään maailmaan. Huumeet, tai niiden tarjoama yritys unohtaa, vievät miestä, mutta narkkarikuvauksessakin Patrick, tai Aubyn, huomaa olennaiset erot, luokkasidonnaiset: kadunmies ja Patrick ovat kumpikin huumeiden ja oman vihansa orjia, mutta vain jälkimmäinen voi jakaa seteleitä hotellin ovimiehelle. Kolmannessa, jonkunlaista armoa tai sovitusta hakevassa Toivon mukaan -kirjassa pohditaan jo sitä ohimenevää harhaa, että maailma on oikeasti olemassa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hallittuja ja samalla lukijaa ravistelevia. Teksti on tyylipuhdasta, juuri sellaista kuin yläluokkaan kuuluvan britin voisi kuvitella kirjoittavan. Ilmaisut ovat hiottuja, mutta vaikka snobismi on tietoista, ei sitä näytetä, se tiedostetaan. Kauneus, pahan runollisuus, asettuu ihmiseen. Tematiikassa on oikeastaan osin (tietenkin vain osin, sillä Jude kasvaa orpokodissa, Patrick ulkoisesti hienoissa puitteissa, ja Juden tarina on kokonaan fiktiota, Patrick-fiktiossa on osa totuutta) samaa kuin vuosi sitten lukemassani Hanya Yanagiharan Pienessä elämässä. Molemmat teokset ovat koskettavia, rajuja ja syviin vesiin sukeltavia, kummastakin pidin paljon, molemmat asettuivat jonnekin ihon alle. Mutta siinä missä Yanagiharan teos on vetävämpi, lukuromaanimaisempi, kirjoittaa St Aubyn tyylitajuisemmin, kulttuurin eri kerrostumat enemmän huomioiden, ja – noh – brittiläisesti. Silloin kun erilaisia piikkejä on tarpeeksi, antaa St Aubyn tilaa tyylitajuiselle ironialle (edit. suoranaiselle hauskuudellekin):

”Olen pahoillani, että hän eli.”
Mais sans lui… ilman häntä sinua ei olisi olemassa.”
”Tällaisissa asioissa ei pidä olla egoisti”, Patrick sanoi hymyillen.


Kaikki on monikerroksista, sillä yksinkertaistamisessa oli vaaransa ja se vaatisi veronsa aikanaan. Onko Loistava menneisyys selviytymistarinan alku? Luulen niin, ainakin Edward St Aubynin omaa elämäntarinaa ajatellen. Samalla uumoilen, ettei tarina ole miltään osin tavanomainen, vaan että se jatkuu yhtä edelleen kipeänä, syystäkin suoranaisen vihan käsittelynä. Jään odottamaan kirjasarjan kahden viimeisen osan suomennosta mielenkiinnolla ja innolla.

Loistava menneisyys on teos(kokonaisuuden osa) monikerroksisesta kaltoinkohtelusta, ylimielisyydestä kumpuavasta yläluokan ja tarkemmin ihmisyyden rappiosta, halveksunnasta, sukupolvelta toiselle siirtyvästä kusipäisyydestä. Mutta se kertoo myös ikuisesta kaipuusta saada olla arvostettu ja rakastettu, yrityksestä unohtaa ja kohota takaisin elämään. Koko ajan se on – nimeään mukaillen – loistavaa kirjallisuutta.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pääsiäistoivotus


Lukemista on aloiteltu ja suunniteltu, replikamuotoinen koriste kaivettu esille, käsi on käynyt jo karkkikulholla, ketuksi naamioitunut koira nukkuu. Siinä kotipääsiäisen aineksia lankalauantaina.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille Lumiomenan lukijoille!

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme



Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Fabriikki Kustannus 2018
We Have Always Lived in the Castle 1962
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Kristian Jalava
198 sivua
Yhdysvaltalainen goottiromaani

”Jos olen vielä maisemissa”, hän sanoi, ja minua kylmäsi. Istuin nurkkaani Jonas sylissäni ja katselin, kuinka hän liikkui ripeästi ja ääneti valoisassa keittiössämme. Kohta hän pyytäisi minua kattamaan meille kolmelle pöydän ruokasaliin, ja illallisen jälkeen istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Blackwoodien komea sukutalo on hiljainen: kartanoksi tai linnaksi luokiteltavassa talossa asuvat enää vain sisarukset Merricat ja Constance Blackwood sekä heidän pyörätuolissa oleva setänsä Julian. Koko muu perhe on kuollut joitakin vuosia aiemmin. Kotikylässään Blackwoodit ovat tunnettuja, mutta suuresti inhottuja, ovathan ne vanhastaan vauraita – hyvä etteivät kylve rahoissaan – ja muista eristäytyviä. Vain Merricat vierailee kylässä asioilla: kirjastossa, kaupassa, kahvilassa. Blackwoodit haluavatkin pitää muun maailman kotinsa ulkopuolella. Merricat keksii voima- tai taikasanoja suojatakseen pienen perheensä maailmaa, mutta onko sanoilla mitään tehoa enää sitten, kun edesmenneen isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku saapuu paikalle?

Amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotanto on noussut jonkinlaisen tuoreemman kauhu- tai goottivaikutteisen klassikon asemaan. Kustantajan, julkaisuohjelmallaan lähes aina ilahduttavan turkulaisen Fabriikin, tiedotteen mukaan Jacksonin romaani Linna on aina ollut kotimme on paitsi vinksahtanut goottilaisen kirjallisuuden klassikko, myös teos jossa ”tyttökirjat ja salapoliisitarinat kohtaavat”. Tähän tyttökirjojen ja pientä outoa twistiä sisältävien teosten ystävään mainos puri.

Ja mainos myös päti. Tunnelmaltaan Jacksonin romaani on kuin kulkisi jossain alkuiltaisessa hämärässä juuri ennen kuin sumu ehtii kietoa kaiken ympärilleen, mutta ei vain sumu, vaan myös ulkopuolisten pahansuopuus, oman edun tavoittelu ja joukkohysteria.

Juonellisesti ja kielellisesti (Laura Vesannon oivallisen suomennoksen perusteella) kokonaisuus kulkee hyvin. Jopa niin sujuvasti, suorastaan viihdyttävästi, että aloin pohtia romaanin klassikkoasemaa. Tai: tietenkin aloin pohtia sitä. Milloin ja miksi 1960-luvulla ilmestynyt teos muuttuu tai voidaan nimetä klassikoksi? Onko syynä kirjan yhteiskunnallisen painavuus? Omalaatuisuus? Genre? Kirjailijan elämäkerrasta kumpuavat perusteet? Kaikki yhdessä?

Linnan on aina ollut kotimme klassikkouteen on varmasti monia syitä, joista vähäisimmät eivät takuulla ole se, että Jacksonin tuotanto on tavallaan löydetty uudelleen 2000-luvulla (vertailukohdaksi voisi nostaa vaikkapa sinänsä hyvin erilaisen teoksen, John Williamsin Stonerin), ja silloinhan sana klassikko toimii hyvin niin lukijoiden puheissa kuin teoksen markkinoinnissa. Ja toki yli 50-vuotiasta kirjaa voi kutsua klassikoksi, jos ja kun teosta edelleen luetaan ja ehkä rakastetaankin. Toiseksi lajityyppi, tyttökirjahenkinen mysteeri, vetoaa moniin – etenkin, kun Jackson luo omanlaisensa maailman ja persoonalliset hahmot. Henkilöhahmot kantavat monista klassikoista tuttuja piirteitä. Orpo Merricat on nuori, kirjoja rakastava ja paljon menettänyt minäkertoja, jolla on outoja tapoja ja tiettyä Blackwoodien ylpeyttä. Merricatin näkökulma myös kuljettaa kertomusta. Toisaalta isosisko Constance, omituinen setä ja melkein aina läsnä oleva Jonas-kissa sopivat kaikki tyttökirjaklassikkomaiseen tarinaan.

Ennen kaikkea Linna on aina ollut kotimme on kuitenkin mysteeriromaani, jossa goottihengen mukaisesti saattaa tuntea talossa olevan vihankin. Talo ja siihen liittyvät salaisuudet, kuten Merricatin ja Constancen muun perheen kuolema, ovat mieltä kiehtova arvoitus. Merricatin tapa hakea suojelussanoja liikuttaa ja viehättää. Perhesiteiden rinnalle keskiöön nousevat ennakkoluulot, yhteiskuntaluokkien erot ja ulkopuolelta eri tavoin kohdistuvat uhat, joista voi keriä auki useita kerroksia. Tämä kaikki tekee Jacksonin romaanista tietenkin sopivan universaalin, mutta myös sillä omalla twistillään erottuvan.

Teemoja on siis paljon, mutta itse romaani on tiivis ja nopealukuinen. Teoksen lopussa on Fabriikille ominaiseen, ihastuttavaan tapaan listattu tyyliin sopivia kirjoja. Mukana ovat muun muassa Sayersin Myrkkyä, Watersin Vieras kartanossa ja Wyldin Kaikki laulavat linnut (jonka aion piakkoin lukea). Mainittujen romaanien ystävät nauttivat varmasti myös Jacksonin teoksesta.

Perusteluja tämän klassikoksi nimetyn teoksen julkaisulle Suomessa siis riittää. Linna on aina ollut kotimme on niin teemojensa kuin tunnelmansa vuoksi kiehtova ja otteessaan pitävä kirja, hyvällä tavalla vanhanaikainen ja silti jopa hieman ilkikurinen, ei missään kohtaa liian vakavasti itseään ottava. Ei olekaan ihme, että romaanin pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa.