sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Fabriikki Kustannus 2017
Islandil ei ole liblikaid 2013
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
347 sivua
Virolainen, Islantiin sijoittuva romaani

Ja elämä alkaa. Alkaa sellaisella vauhdilla, ettei ole eroa, onko yö vai päivä, aurinko kimaltelee taivaalla yhtä lailla, öisin vain hieman matalemmalla, leijuu äänettömästi veden päällä kuin suuri keltainen ilmalaiva, ja joskus kuu riippuu auringon vierellä päiväkausia, niin että yö ja päivä tosiaan hallitsevat maan päällä samanaikaisesti.


Joskus kohdalle osuu romaani, jonka lukemisesta nauttii, mutta jonka sisältöä on vaikea avata blogin lukijoille. Ehkä silloin voisi tyytyä laittamaan valokuvan Instagramiin kera hashtagin #luen2017, mutta kyseessä on romaani, josta haluan kertoa – edes jotain, edes tunnelman. Kaunis kansi sinänsä on kyllä valokuvaamisen arvoinen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia on tällainen kirja. Se on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa.


Edellä mainitulla perusteella kyseessä voisi olla tekotaiteellinen sillisalaatti, mutta Kaldmaan romaani on hieno kokonaisuus. Rikkonaisesta rakenteestaan huolimatta se on ehjä teos, jonka henkilöhahmoilla on sielu ja jossa maisema - meri ja tuli - muokkaa ihmistä, elää heissä, antaa ja ottaa.

Aluksi ovat Gudrun ja Jón, jotka asettuvat syrjäiselle seudulle, jonne he talonsa rakentavat. Epäonni tuntuu seuraavan, mutta pariskunta aloittaa sukupolvien ketjun. Enempää en osaa tai haluakaan juonta avata, en siis oikeastaan voi kuin suositella Kaldmaan lukemista. Lukemiseen kannattaa varata aikansa. Ei sen vuoksi, että Islannissa ei ole perhosia olisi niin haastava (voi se sitäkin olla, mutta lukemisen nautittavuus ylittää sen haastavuuden), vaan siksi että tämän romaanin kohdalla lukurauha avaa paremmin mahdollisuuksia sukeltaa Kaldmaan maan ja meren vuorokäynnin Islantiin. Kokonaisuus on kiehtova, omalaatuinen. Varmasti minusta lukijana kertoo se, etten nopeasti muista lukeneeni vastaavaa, vaikka erilaisia kerronnan keinoja rikkovia ja typografisiakin romaaneja tulee mieleeni.

Islannissa ei ole perhosia* vaatii siis jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. 
Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kas näin: esimerkiksi sivulla 87 Gudrunin sisäisen pohdiskelun päätteeksi viimeinen sana on hänen nimensä, Gudrun. Sivulla 88 on vain kaksi sanaa, samalla rivillä mutta kaukana toisistaan:

tuskin                                         hengittää.

Niin, Gudrun tuskin hengittää, koska hän on niin halunnut että he olisivat he. Aika kuluu, muut määräävät ja määrittävät, mutta kertomus jatkuu.

Niin kutsuttu reaalinen maailma elää vahvasti rinnakkain kansanperinteen maailman kanssa; rakkaustarina kulkee yhdessä luonnonvoimien kanssa; yksilö yhteisön puristuksissa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

 *Googlailun seurauksena minulle selvinnyt yksityiskohta on, ettei Islannissa tosiaankaan ole päiväperhosia.

13 kommenttia:

  1. Minua jäi vaivaamaan tuo kirjan nimi. Onko se vain kirjan nimi, vai eikö ihan oikeasti Islannissa ole perhosia?
    terv. kyselyikä ei lopu koskaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Ne meidän päiväperhoset löytää joskus tien tänne Islantiin mutta kun kesä on lyhyt ja sateinen, niin täällä on kertakaikkisesti vaan liian kylmä. Mutta ne yöperhoset, ne lenneskelee 24/7. Kätlin

      Poista
    2. Hei Mai ja Kätlin, kirjan nimi on upea. Islannissa tosiaankin taitaa olla enimmäkseen yöperhosia. Se on hurjan kiinnostavaa, erilaista!

      Kätlin, kiitos upeasta kirjasta, jonka lukeminen oli ilo.

      Poista
  2. Tämä kiinnostaa kovasti, joten ihanaa kuulla, että pidit. Harvemmin tulee luettua tällaisia kokeilevia, typografialla leikitteleviä kirjoja. Viimeisin taitaa olla Mark Z. Danielewskin House of Leaves kahden vuoden takaa, melko häiritsevä tapaus.

    Fabriikki Kustannuksen kirjoissa on usein todella kauniita kansikuvia, tämä on suosikkejani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, tätä oli kiinnostava ja ihanakin lukea. Aika vaativa ja silti hyvin etenvä romaani.

      Fabriikki Kustannuksen kansista olen ihan samaa mieltä - tästä myös!

      Poista
  3. Tämä on mielestäni koko kirjavuoden ehdotonta eliittiä erilaisuudessaan ja postauksesi vimppa lause kiteyttää oivasti lukukokemuksen:)

    VastaaPoista
  4. Uskaltaisinkohan tarttua tähän... Kansi, nimi ja Islanti kiinnostaa, mutta tuo tyylileikittely arveluttaa.

    Ja mietin samaa kuin Mai Laakso, onko nimi faktatietoa (Google-haku seuraavaksi) 😃

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, uskallat! Tämä on kokeilevasta luonteestaan huolimatta hyvin luettava.

      Varmasti jo googlasitkin: kirjan nimi pitää aika lailla paikkansa. Kiinnostavaa!

      Poista
  5. Kuulostaapa tämä kiehtovalta. Jo nuo pienet näytteet tekstistä houkuttelevat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, tämä on kiehtova romaani. Ihanalla tavalla erilainen.

      Poista
  6. Luin tästä jo Takkutukan blogista ja innostuin... Sama meno jatkuu täällä sinun luonasi. tämä täytyy lukea! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, suosittelen tätä lämpimästi. ♥

      Poista